Salminen muistelee, # 2

Lisää
12 vuotta 3 päivää sitten - 12 vuotta 3 päivää sitten #57 : Juhani Tikkanen
Tapani Salminen 2


Tässä tulee jatkoa muisteluksille vanhojen aikojen merkeissä.


Matkalla Amerikkaan

Kun olin vielä epävarma, juuri valmistunut kansainväliseltä radiosähköttäjäkurssilta, olin ajatellut, että en ainakaan heti lähde Atlantin liikenteeseen.

Toisin kävi, niin kuin useinkin elämässä. Otimme Margaretaan Ruotsista paperimassalastin Amerikkaan, Portland Maineen, ja siitä se seikkailu alkoi.

Kun lähdimme merelle, toi kapteeni viestin varustamolle. Yritin lähettää sen sähkötyksellä Maarianhamina-radion kautta 500 khz:llä , mutta ei vastausta. Ilta jo alkoi hämärtyä kun pitkään jatkuneiden yritysten jälkeen sain heikon yhteyden lähimpänä olevaan silloiseen Vaasa-radioon, jonka kautta sain sitten viestin eteenpäin.

Ihmettelin näitä vaikeuksia kyllä kovasti. Olihan kurssilla pidetty 500khz ja HF-taajuuksien yhteyksiä Suomen vesien ympärillä ja pitkin Eurooppaa, ja olin harrastanut radioamatööritoimintaakin jo melkein vuoden verran (silloisella kutsullani OH3LW), joten kyllä yhteydenpito piti olla "hallussa".

Samat vaikeudet vaivasivat kuitenkin koko itämeren matkan, ja sain lähetettyä viestit varustamolle vain lähimmän rannikkoaseman kautta. Säätiedotukset sain kuitenkin ongelmitta päivittäin toimitettua komentosillan pöydälle.

Kun ajoimme Tanskan salmien kautta Atlantille, alkoivat vaikeudet viestien lähettämisessä lisääntyä sitä mukaa, kun loittonimme rannikkoasemista. HF-taajuuksilla sain kuitenkin lopulta sanomat lähetettyä. Tutkin lähetinlaitteita moneen kertaan ja mielestäni niiden piti toimia aivan kunnolla. Olin aika ymmälläni.

Kun pari päivää oli Atlanttia kynnetty, olin vapaavahdin aikana käymässä komentosillalla ja katselin kiikareilla maisemia eteenpäin. Sattumalta nostin näkökentän ylös mastoon ja antenniin. Silloin huomasin, ettei antennissa ollut eristintä etuosassa ollenkaan. Selvisi, että eristin oli rikkoutunut Uumajassa ja "pojat"olivat nostaneet antennin ylös ilman sitä.

Antenni oli kiinnitetty suoraan teräksiseen nostovaijeriin ja oli siis täysin maissa. Silloin selvisivät syyt viestitysongelmiin ja minua helpotti kovasti.

Olin jo kuitenkin ajatellut, että vika on minussa, kun sitä ei muualta näyttänyt löytyvän.

Antenni otettiin alas ja laitettiin varaeristin paikalleen. Vaikeudet loppuivat siihen, ja siitä lähtien radiotoiminta oli yhtä juhlaa. Kun istuin radiohytissä, usein yön pimeydessä, ja kuuntelin maailman ääniä eri taajuuksilla, tunsin itseni "Avaruuden Kreiviksi" , erään kurssikaverini sanontaa käyttääkseni.

Näin aivan silmissäni maapallon edessäni ja eri lähetteiden lähtevän eri puolilta maailmaa ristiin rastiin. Ja minä osallistuin sen maailman toimintaan omalta asemaltani.

Tunnelma oli vähän samanlainen, kuin Salman Rushdien paljon myöhemmin kirjoittamassa kirjassa "Keskiyön lapset".

Kurssikaveri, johon viittasin, oli jo varusmiespalveluajalta tuttu Erkki Heikkinen, silloiselta kutsultaan OH2BBF, radioamatööripiireissä hyvin tunnettu ja arvostettu toimija, joka sähköttäjäkurssin aikana opasti minua amatööriasioissa, ja rakensi minulle kiteillä toimivan kolmen aaltoalueen kokelaslähettimen yhdessä yössä vanhoista yleisradion osista. Lähetin on vielä tallessa ja toimii edelleen moitteettomasti!

Muutama päivä ehdittiin matkata länteen päin, kun Meksikonlahdelta lähtenyt hurrikaani iski laivaan. Se oli melkoinen myllerrys, vaikka myrsky oli jo hiukan laantunut, kun se tuli vastaamme. Atlantin säätiedotuksissa siitä oli jo varoitettu (NSS), mutta myrsky oli niin laaja, ettei sitä päässyt sivuuttamaan.

Meri alkoi kuohua valkoisena ja isot vaahtolämpäreet lensivät ilmassa vaakasuoraan. Kaikki laivan vaijerit huusivat eri äänellä tuulessa. Kakofonia oli melkoinen.

Tuuli oli niin voimakas, että kannella pystyi seisomaan 45 asteen kulmassa kaatumatta, mutta suuta ei uskaltanut avata kun tuntui, että posket voivat haljeta tuulen paineesta.

Aallot muuttuivat valtaviksi mustiksi vuoriksi, jotka nousivat edessä aina vaan korkeammalle, ja tuntui, että ne väkisinkin vyöryvät päälle. Jotenkin kuitenkin Margareta aina sai keulansa veden alta ylös ja sitten jyskytettiin aallon kylkeä ylärinteeseen vähän aikaa, kun vesi nosti laivaa ylöspäin. Lopulta keula työntyi aallon harjan yli tyhjän päälle ja paiskautui sieltä alas aallon toiseen rinteeseen, että vesi lensi vähän aikaa kaikkialla. Potkuri oli hetken aikaa ilmassa, ja koneen rynnätessä ravisti koko laivaa tolkuttomasti.

Sitten lasketeltiin aallon rinnettä alaspäin kuin kelkalla ja taas seuraava aalto kohosi edessä mustana ja uhkaavana ylöspäin, kunnes laivan keula puski aallon sisään. Laiva tärisi kauttaaltaan kun se ponnisteli aallon alta ylös ja sitten taas vesi lensi joka puolella, ettei ympärilleen nähnyt mitään.

Nautin alussa myrskystä täysin, enkä kokemattomuuttani osannut pelätä sitä ennen kuin huomattiin, että laivan kummallekin puolelle keskilaivan kohdalle oli syntynyt ratkeama joka siirtyi koko ajan alaspäin.

Samoin konehuoneesta ilmoitettiin, että koneet voivat rikkoutua ryntäyksissä kun potkuri välillä hakkasi vapaana ilmassa. Laivan vauhtia vähennettiin n. 4 solmuun, mutta myrsky painoi laivaa niin voimakkaasti, että todellisuudessa mentiin 4 solmua taaksepäin pohjaan nähden.

Kylkien ratkeamat saavuttivat seuraavan teräslevyn ja siirtyivät etemään vaakasuoraan levyjen reunaa pitkin. Havainto helpotti kovasti kun ei enää tarvinnut pelätä laivan katkeamista. Matka ei kuitenkaan edistynyt moneen päivään ennen kuin myrsky meni menojaan ja päästiin taas jatkamaan eteenpäin.

Atlantin ylitykseen meni sillä matkalla kaksi viikkoa, kun se normaalisti vei viikon verran.

Kun päästiin lopulta perille Portland Mainen laituriin, huomattiin, että merivettä oli päässyt kansiluukkujen raoista ruumaan niin paljon, että kansia ei saatu liikutettua sivuun.

Selluloosapaalit olivat paisuneet vedestä niin että painoivat kansia alhaalta päin. Teräskansia kannattelevien rullien kiinnikkeet piti hitsata poikki. Seurasin läheltä kun viimeistä kiinnikettä katkaistiin. Hitsaaja piti pilliä ojennetun käsivartensa päässä, että olisi itse mahdollisimman kaukana kannesta. Kun kiinnike katkesi, kansilevy lensi melkein metrin ilmaan kun vihreäksi homehtunut paperimassa purskahti ylös.



Maissa tapasimme sattumalta ystävällisen vanhan miehen, joka oli muuttanut Amerikkaan v. 1916. Hän ajelutti autolla meitä ympäristössä tutustumassa kaupunkiin ja maaseudun maisemiin.

Hänen puheeseensa sekoittui kaiken aikaa englannin sanoja, joita hän käytti suomalaisittain. Hän kysyi esimerkiksi, että onko Suomessa jo elevaattoreita taloissa, että pääsee nousemaan topille. Eikä ottanut millään uskoakseen, että näyttämämme Suomen markka oli hopeata. Vuosituhannen alun köyhistä oloista kun oli Amerikkaan muuttanut.


Tapani Salminen
Sotkamo

Kuvia:
Margaretan radiohytti 1967.jpg 179 kt
Myrskyssä Atlantilla 2.jpg 243 kt
Myrskyssä Atlantilla 3 86 kt
Myrskyssä Atlantilla 4 101 kt
Liitetiedostot:
Viimeksi muokattu: 12 vuotta 3 päivää sitten Juhani Tikkanen.
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Oula Paltto

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
12 vuotta 3 päivää sitten #58 : Juhani Tikkanen
Vastaus käyttäjältä Juhani Tikkanen aiheessa Vs: Salminen muistelee, # 2
Kaikki entiset radiosähköttäjäjäsenemme tietävät Empun! Oli liittomme lehden toimittajana. 1980-luvulla lehti ei enää "jaksanut" ilmestyä.

Empulle terveisiä, jos sattuu lukemaan.

Tikkis

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
12 vuotta 3 päivää sitten - 12 vuotta 3 päivää sitten #60 : Juhani Tikkanen
Vastaus käyttäjältä Juhani Tikkanen aiheessa Vs: Salminen muistelee, # 2 lisäys
Margareta oli silloin 1966 kesällä, kun siihen ensi kerran nousin, tullut vähän aikaisemmin Vancouverista, Kanadan länsirannikolta. En tiedä, mitä sinne oli viety, mutta matka olisi varmasti ollut ikimuistoinen Panaman kanavineen sun muineen...

Laiva lähti kuitenkin silloin paperimassan vientimatkalle. Ruotsista ja muistaakseni myös Suomesta sitä vietiin Amerikkaan. Sitä väliä ajettiin muutamia kuukausia. Sitten alus aikarahdattiin Gorthon Lines´ille propsin rahtaukseen Kanadasta Englantiin. Siinä meni kauan, taisi olla lähemmäs vuosi.

Kanadan päässä kävimme Nova Scotian, New Foudlandin ja Labradorin rannikon pienissä mutta pitkissä vuonoissa lastia hakemassa. Baddeckin lahti, Harebay, Notre Dame Bay, Port Hope Simpson, Charlottetown jne. Ne olivat pieniä kyliä vuonojen perukoissa.

Kylissä oli kesäaikaan muutamia satoja asukkaita, etupäässä juuri näitä propsin, paperipuun tekijöitä. Talvisin siellä oli vain muutamia ihmisiä.

Lastaus tapahtui useinkin niin, että laiva ankkuroitiin keskelle lahtea ja pikku hinaajat vetivät paperipuulautan laivan ympärille. Siitä sitten lautalla oleva nosturi otti kouralla puita ja nosti ne laivan ruumaan. Siellä oli paikallisten asukkaiden lastausporukka, joka järjesti puut pinoihin.

Se oli hauskaa aikaa, kun saattoi pikkuveneellä soudella maihin ja lähteä rantametsien erämaihin seikkailemaan. Tuli kuljettua pitkät pätkät meren rantoja pitkin ja kalasteltua turskaa, ankeriaita, kalmareita ym.

Tein rautalankakorista itselleni ravunpyydyksenkin. Se kun laskettiin laivan reelingin yli pohjaan kalasyötin kanssa, saatiin hämähäkkirapuja ja taskurapuja. Niitä sitten iltaisin keiteltiin ja herkuteltiin.

Rantavesissä oli myös sinisimpukoita, joita sai käsin nosteltua sieltä talteen. Niitäkin syötiin keitettyinä kokin tekemän paksun kermaisen kastikkeen kanssa. Talviaikaan sinisimpukoiden käsin nostaminen tosin oli vähän hankalaa, kun veden lämpötila oli hiukan nollan alapuolella rannassa.

Piti paidan hiha keriä ylös ja tuikata nopeasti käsi veteen. Kädestä hävisi tunto sama tien ja piti vain katseella seurata sitä ja ohjata simpukkaryppään päälle, kuin jotakin nostokonetta. Sitten vain koura kiinni ja simpukat ylös. Ei sitä kyllä montaa kertaa tehnyt peräkkäin, kun käsi alkoi "sykkiä" ja oli helekan punainen.Kalmareita sai laivan vierestä helposti, kun laittoi pilkkiin kalan palan. Välillä siihen iski valtavia simppuja, joista sitten keitettiin kalakeittoa.

Hyvää oli! Kalmareista saatiin maukasta ruokaa ohuiksi siivuiksi leikkamalla ja paistamalla pannulla rapeaksi.

Englannissa propsit purettiin useimmiten Lontoon ympäristössä olevien paperitehtaiden satamissa. Ridham Dock, Cheerness... Joskus Liverpoolin ympäristöön, Ellesmere Port... ja olikohan joku lasti Skotlantiin, Grangemouth, jos oikein muistan.

Se oli mukavaa aikaa. Kanadan päässä sai vapaalla harrastaa vaellusta ja kalastusta ja Englannissa taas oli sitten omat huvinsa. Tuli tutustuttua englantilaiseen pubielämäänkin.

Kerran sitten satuimme kaverin kanssa poikkeamaan iltasella Ridham Dockissa erääseen paikallisten suosimaan pubiin, jossa istui muutama harmaapäinen ukko. Kun nämä huomasivat meidät ulkomaalaisiksi, he aloittivat kunniaksemme melkoisen lauluillan banjon säestyksellä, alkaen kappaleesta "On pitkä matka Tipperaryyn...

Se oli hieno esitys ja hieno ilta. Sydämellistä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta...


Tapani Salminen
Viimeksi muokattu: 12 vuotta 3 päivää sitten Juhani Tikkanen.
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Oula Paltto

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Sivun luomiseen käytetty aika: 0.108 sekuntia