Palkanlaskua

Merellä oli joku miehistöstä tullut vastakirjansa kanssa toimistooni, ja valittanut, että hänen palkkaliuskassaan oli virhe. Rupesin tarkistamaan sitä ja niinhän siinä oli. Oikaisin sen ja liitin uuden palkkaluiskan vastakirjaan ja laitoin yhden kopion siitä valmiiksi lähtemään varustamoon, että saisivat muutetut tiedot siellä olevaan kirjanpitoon.

Sitten kun tuli toinenkin mies samalle asialle, päätin tarkistaa yksin tein koko edellisen kuukauden palkkakirjanpidon. Edellisellä kipinällä oli ilmeisesti ollut paineita ja kova kiire palkan laskennan kanssa, niin kuin olin itse satamassa saanut todeta. Silloin syntyy helposti virheitä.

Joitakin epäkohtia löysinkin ja oikaisin nekin. Joissakin tapauksissa kävi niin, että palkkaa oli maksettu liikaa. Muutin uudet palkkaliuskat vastakirjoihin ja ilmoitin pojille siitä.

Yksi kaveri sitten tuli ja oli närkästynyt, että häneltä oli poistettu jonkin verran markkoja seuraavalle kuukaudelle siirtyvästä saldosta. Koetin selittää asiaa, mutta hän sanoi, että he olivat tutkineet vastakirjassa olevia työsopimuspykäliä, ja siellä sanottiin, että merimieheltä ei saa ottaa pois jo maksettua rahaa.

Kaivettiin sitten yhdessä vastakirja esiin ja tarkistettiin kyseinen kohta. Merimieslain 25§:n tekstissä todellakin sanotiin, että ”milloin lopputilityksessä havaitaan merimiehen etukäteen saaneen enemmän kuin hänelle olisi ollut tuleva, älköön takaisinmaksua vaadittako, jos merimiehen toimessaolo on lakannut sellaisesta syystä, kuin lain 24§:ssä mainitaan.

Tarkistettiin sitten vielä lain 24§ josta ilmeni, että kun merimies kuolee, ei häneltä peritä palkkaa takaisin...

Rahat ja vaihtosuunnitelma

Aina silloin tällöin minultakin käytiin kyselemässä förskottia, mutta suhtauduin aina hyvin varauksellisesti siihen. Tiesin, että se on sitten omasta pussista pois, jos jotain sattuu, tai kaveri jää vaikka ”ahteriin”, kun laiva lähtee.

Kun joka kuukausi laskin kaikkien palkat, oli minulla alitajunnassa suunnilleen jokaisen miehen tilanne, ja sen mukaan sitten tiesin, miten suhtautua asiaan normaaleissa rahantilauksissa satamaan tullessa. Joskus piti oikein laskeakin ansioiden määrä, jos tuntui menevän kovin tiukalle.

Nuorilla miehillä oli rahan käyttö useinkin aika huoletonta, vaikka poikkeuksiakin oli. Vanhemmat miehet taas laskivat tarkkaan kaiken. Kerrankin eräs iäkkäämpi perämies tuli toimistooni, ja pyysi, että en laita hänen tililleen kaikkia ylitöitä,mitä minulle tuoduissa ylityölistoissa hänen kohdallaan näkyi. Hän oli laskenut, että progressiorajan ylityksen vuoksi hän joutuu maksamaan enemmän veroja, kuin mitä ylityöpalkasta kertyi, jos kaikki ylityöt olisi merkitty palkkaliuskaan. Hän mieluummin luopui osasta ylityökorvauksia.
Osattiin sitä siis ennenkin harrastaa verosuunnittelua, mikä taitaa nykyään olla joissakin piireissä kovinkin suosittua, eli kuuluu normaaliin toimintaan.

Tuota työn jaksotusta me erään kaverin kanssa suunnittelimme, mutta hän ei sitten kuitenkaan päässyt laivasähköttäjän työhön lääkärintarkastuksessa ilmenneen värisokeuden takia. Meillä oli siis tarkoituksena vaihtaa samaan laivaan puolivuosittain, ja suorittaa vaihto aina jossain kaukana maailmalla, niin kuin taisin aikaisemmin selvittääkin.Hän kuitenkin sai muunlaisen sähköttäjän paikan maista, kansainvälisestä poliisitoimesta, joten ei koulutus hukkaan mennyt.

Taisimme siis olla aikaamme edellä tuossa vaihtosuunnitelmassa...

Baltona

Niiden kuukausien aikana, jotka kuluivat hiilenrahtauksessa Puolasta Suomeen, toin usein kotimaahan ja kotiin kaikenlaista tarpeellista tavaraa. Merellähän kertyi ns. tullisaldoa kaiken aikaa, eli tietyssä ajassa sai tuoda tullitta tavaraa Suomeen tietyn rahan edestä. En enää muista, millä periaatteella se kertyi, mutta sopivasti sitä aina oli tarpeeseen nähden.

Puolassa oli Baltona niminen tavaratalo, johon paikallisilla asiakkailla ei ollut asiaa. Siellä kävi maksuvälineeksi vain valuutta. Tavaratalossa oli kaikenlaista tarviketta, jota tavallisissa kaupoissa ei ollut. Laajan elintarvikepuolen lisäksi siellä oli esim. kauniita ja kalliin oloisia kahvi - ja ruoka-astiastoja, jotka eivät kuitenkaan maksaneet paljon.

Vein kotiin aina Suomessa käydessäni meheviä ja lihaisia puolalaisia makkaroita, savustettuja lihoja ym. sellaista herkkua, mitä ei silloin tavallisen suomalaisen arkeen useinkaan kuulunut, kun olivat kalliita Suomessa. Savukyljen tuonnin lopetin sitten, kun isoäitini oli saanut niistä jonkinlaisen sukkulamadon, jonka häätämisessä oli ollut vaikeuksia. Meni maku siihen tuotteeseen kerrasta. Oli varmaan savustaminen ollut liian vähäistä, liian alhaisessa lämpötilassa...

Niitä tuomiani astiastoja on itsellänikin vielä jonkin verran, ja ihan kunnossa. Niitä kun on käytetty varovasti ja harvoin, vain suurina juhlapäivinä, etteivät menisi rikki...

Baltonassa ihmettelin, kun siellä oli osasto, jossa oli kaikenlaista rakennustarviketta tiilistä lähtien. Vaikka tavallisilla paikallisilla ei ollut osto-oikeutta siellä, niin ilmeisesti jokin taho siellä kuitenkin asioi. Eihän turisti tiiliä osta...
No – olihan siellä varmaan ulkomaiden edustustoja, jotka ehkä tekivät remontteja yms.

Muuten raha-asiat Puolassa menivät niin, että kukaan ei juuri zloteja tilannut satamaan tultaessa. Paremmalla vaihtokurssilla niitä sai kaupungin kaduilla. Valuutta oli sielläkin arvossaan, ja kurssi aivan toista kuin pankkien virallinen vaihtokurssi. Toinen tapa hankkia paikallista rahaa oli vaihtaa sitä kadulla teryleeni- tai nylonpaitoihin, sadetakkeihin ym. sellaiseen, mitä ei siellä vielä ollut kaupoissa. Minullakin oli joskus monta paitaa päällekkäin päälläni maihin mennessä, ja niitä sitten kuorin pois sen mukaan, kuin tarvetta oli. Kerrospukeutumista siis jo silloin...

Nikita-tyylinen suuri ja pörröinen karvalakkinikin olisi haluttu ostaa. Keski-ikäinen mieshenkilö pysäyttiminut kadulla ja olisi halunnut hankkia sen joululahjaksi pojalleen. En voinut sitä kuitenkaan myydä, kun se oli ainoa talvilakkini, ja silloin oli kovat pakkaset Puolassakin.

Gotthardin matalikko

Oltiin Brettenhamin kanssa tuotu useita lasteja kolia, hiiltä, Puolasta Gdyniasta ja Gdanskista ja muistaakseni kerran Stettinistäkin Suomeen, Kotkaan ja Mäntyluotoon. Sitten piti hakea samanlainen hiililasti taas Gdyniasta Raumalle. Se hiili, mitä Suomeen toimme oli hyvin hienojakoiseksi jauhettua, ja tahtoi pölistä, kun sitä lastattiin laivaan.

Gdynia jäi sitten taakse, ja itämeri ylitettiin pituussuunnassa hyvän sään merkeissä. Otin päivittäin merisään edessä oleville alueille ruotsalaisen Karlskronaradion SAA lähetyksistä. Se antoi kaksi kertaa päivässä, aamulla ja illalla, sähkötyksellä Itämeren sää- ym tiedotuksensa rauhallisella ja tasaisella tahdilla 435 Khz:n taajuudella. Ne olivat muistaakseni aika pitkiä lähetyksiä, ja otin niistä vain sen osan mikä meitä sillä hetkellä kiinnosti.

Meri oli täysin tyyni, ja aurinko oli jo noussut tammikuiselle taivaalle, kun lähestyimme Raumaa. Veden yläpuolella oli runsaasti ”merisavua”. Meri höyrysi pakkasilmassa, vaikka jäitä ei vielä ollut. Näkyvyys oli merisavun vuoksi aika huono. Luotsivene kuitenkin löysi meidät ja luotsi nousi laivaan ja otti komennon. Kapteenihan kuitenkin joka tapauksessa oli aina vastuussa laivasta, vaikka luotsi laivassa olikin väyläasiantuntijana, ohjaamassa sitä satamaan.

Brettenham liukui ääneti eteenpäin savusumun seassa, ja luotsi yritti tähystellä ympäristöä. Muutaman sata metriä oli vain näkyvyyttä joka suuntaan, ja luotsia rupesi selvästikin hermostuttamaan. Sähköttäjän hyttini oli komentosillan yhteydessä ja vain verho erotti sen muusta tilasta. Kun avasin verhon, näin tuoliltani hyvin ”sillan” ja etuikkunoista menosuuntaan.

Luotsi tuli oviaukkoon sanomaan minulle , että ottaisin yhteyden luotsiasemaan. Hän halusi, että sieltä katsottaisiin tutkalla, missä me olemme. Brettenhamissa ei ollut tutkaa, jolla asia oltaisiin voitu varmistaa.

Kutsuin luotsiasemaa pitkään, mutta en saanut vastausta. Luotsi rupesi jo tosissaan hermostumaan ja yritin jatkuvasti saada yhteyden luotsiasemaan. Kun yhteyttä ei syntynyt rupesin jo epäilemään laitteitani, ja otin yhteyden Maarianhaminaradioon, joka vastasikin heti. Pyysin, että he kutsuisivat luotsiasemaa. Sen he tekivätkin, mutta eivät saaneet vastausta. Sitten päätettiin, että he soittaisivat puhelimella k.o. luotsiasemalle siltä varalta, että siellä radiolaitteissa olisi jotain vialla.

Maarianhaminaradio ilmotti hetken kuluttua, että luotsiasemalta ei vastata puhelimeen. Silloin kapteeni, joka oli myös yhä hermostuneempana kävellyt edes takaisin komentosilalla, sai tarpeekseen ja karjaisi ruorimiehelle että ”kaikki vasemmalle”. Hänelle oli selvästi ruvennut tulemaan tuntu, että mennään väärään suuntaan.

Kapteenin temperamentin ennestään tunteva ruorimies vilkaisi hätääntyneenä perämiestä, joka seisoi kapteenin takana. Perämies heilautti nopeasti kädellään, että anna mennä, kun käsketään...
Ruorimies pyöritti ruoria minkä ehti ja laiva alkoi hitaasti kääntyä vasemmalle. Samassa jyrähti, ja tuntui, kuin olisimme laskeneet potkukelkalla hiekkaan. Jarrutus oli niin kova, että olin vähällä kaatua tuolini kanssa, kun istuin oikea kylki menosuuntaan.

Kun vauhti hiipui, alkoi laiva kallistua oikealle. Kun kallistus vain jatkui, ilmoitin Maarianhaminaradiolle, että laiva sai pohjakosketuksen ja kallistuu voimakkaasti. Kun mastot olivat noin 30 astetta kallellaan, lakkasi kaatuminen ja ilmoitin Maaianhaminaan, että pinnalla ollaan ja tilanne näyttää vakaalta.

Pääsimme sitten hissukseen omin voimin kohti Raumaa, vaikka asento olikin aika outo. Satamaan päästyä sukeltaja kävi tutkimassa vauriot. Pohjan kivet olivat kai pyörineet laivan alla ja runnoneet sinne useita reikiä. Onneksi kuitenkin niillä kohdilla oli säiliöitä, jotka täytyttyään estivät veden pääsyn eteenpäin. Uuden kaupungin telakalle kuitenkin jouduttiin sitten, kun lasti oli purettu pois.