Salminen, sähköttäjä Sotkamosta, # 3

Lisää
10 vuotta 1 kuukausi sitten #270 : Tapani Salminen
Pariisin yössä

Oli toukokuun alku vuonna 1969 ja s/s Brettenham oli purkamassa lastia satamassa Seinen varrella, Rouenin kaupungin laitamilla. Pariisi oli junamatkan päässä joen yläjuoksulla, joten päätimme kaverin kanssa lähteä tutkimaan tuota maailmankuulua metropolia.
Olihan koulussa paljonkin luettu Ranskan aurinkokuninkaista ja heidän hovistaan, sekä mahtavista rakennushankkeistaan ja myöhemmin kohtaloistaan ranskalaisen lääkärin, Guillotin keksimän laitteen varjossa.

Hakeuduimme siis rautatieasemalle, ja hetken selvittelyn jälkeen oli matkasuunnitelma selvä. Lähtisimme seuraavan aamun junalla Pariisiin ja palaisimme iltajunalla takaisin. Aamulla sitten kiisimme sähköveturin vetämänä kovaa vauhtia itään, halki Seinen rantojen keväisten maisemien. Lunta ei ollut, niin kuin Suomesta lähtiessämme oli vielä tilanne, mutta maa oli paljas ja ruoho alkoi jo viheriöidä.Puut olivat kuitenkin vielä lehdettömiä, joten maisema oli avara ja paljas. Se viehätti silti silmää pitkän ja harmaan merimatkan jälkeen.

Pariisin pääteasemalta lähdimme tutkimaan nähtävyyksiä. Hetken harhailtuamme pitkin katuja, löysimme aivan Champs Elyseen kulmalta suomalaisia huonekaluja myyvän liikkeen. Jotenkin tuntui jännältä, että suomalainen muotoilu oli löytänyt tiensä pariisilaistenkin keskuuteen. Elyseetä pitkin piti tietenkin kulkea kohti Napoleonin riemukaarta ja tuntemattoman sotilaan hautaa sen alla.

Eiffeltorniin ei kuitenkaan noustu, mutta pitihän sitä taustaa vasten ottaa valokuvia sukulaisille esitettäväksi. Siihen aikaan kun ei maailmanmatkailu vielä kuulunut monenkaan suomalaisen mahdollisuuksiin. Keihäsmatkat olivat vasta pääsemässä kunnolla vauhtiin ja Hassen matkat olivat vielä kaukana tulevaisuudessa.

Elysee palatsi oli sen verran kaukana, että se jäi katsomatta, eikä myöskään Notre Damen kellonsoittajan työskentely-ympäristöä tullut tarkemmin tutkittua. Pariisin katuja kierrellessä kului kuitenkin sen verran aikaa, että rautatieasemalle ehdittyämme saatoimme vain todeta, että juna meni jo. Jotenkin aika lipsahti niin, että jäimme viimeisestä junastamme, ja oli siis pakko keksiä jotain.

Hakeuduimme rautatieaseman lähistöllä olleeseen kahvilaan ja sen viihtyisässä ilmapiirissä kuluikin aikaa, kun tuumimme mitä tehdä. Laskimme rahamme ja totesimme, että ne tuskin riittäisivät yöpymiseen, kun junaliputkin piti vielä aamulla saada ostettua. Siihen aikaan ei rahaa voinut ”repiä seinästä” kortilla, niin kuin nykyään. Se oli etukäteen tilattava paikalliselta agentilta satamaan tultaessa sen arvion mukaan, mitä ajatteli siinä satamassa tarvitsevansa.

Koetimme kysellä lähistöllä olevilta ihmisiltä mahdollisimman huokeaa yöpymispaikkaa. Oli vain vähän vaikeuksia, kun yhteistä kieltä ei tahtonut löytyä, kumpikaan kun ei hallinnut ranskan kieltä. Kansainvälisillä eleillä sitten kumminkin saimme ymmärryksen valon syttymään kuuntelijoiden silmissä, kun hoimme sanaa ”hotel”, ja ”very cheap” samalla lähentäen kämmeniämme toisiaan kohti halpuuden tai pienuuden merkiksi. Joku sitten nimesi aseman lähellä olevan pikkuhotellin ja osoitteen.

Hotelli oli todella nukkavieru ja epämääräisen tuntuinen, mutta meillä ei ollut vaihtoehtoja. Vastaanotossa oleva suttuisen oloinen kaveri vaati meiltä passit talteen yön ajaksi, ja opasti meidät kohti porraskäytävää, joka kapeana ja jollakin punaisella kankaalla verhottuna johti yläkerroksiin. Nukkumaan asettuessamme laitoimme tuolin selkämyksen ovenkahvaa vasten niin, että ovesta ei päässyt tulemaan huomaamattamme sisään, vaikka olisimmekin unessa. Eihän meillä juuri ryöstettävää ollut, mutta emme halunneet vaarantaa seuraavan päivän junalippurahoja.

Aamulla sitten riensimme vastaanotosta takaisin saamamme passit kourassa rautatieasemalle. Samaa aikaan aseman edustalle saapui taksilla keski-ikäinen nainen, joka ilmeisesti oli myös myöhästynyt edellisen illan viimeisestä junasta. Hän oli pitkässä iltapuvussa ja kovassa iltameikissään todella surullinen ja koominen näky kirkkaassa aamuauringossa. Sääliksi oikein kävi, kun hän kovasti hämillään kiirehti helmat liehuen sisälle asemarakennukseen. Juna sinä aamuna lähti ainakin ajallaan ja kohta kiisimme taas raiteita pitkin takaisin kohti Rouenia ja Brettenhamia.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 1 kuukausi sitten #271 : Tapani Salminen
Eksyksissä

Pariisista Roueniin matkannut juna tuli perille aikataulunsa mukaisesti ennen puoltapäivää. Iloisena ja malttamattomana kävelimme rautatieasemalta satamaan. Oli jo vähän nälkäkin, kun rahavarat eivät sinä aamuna enää antaneet mahdollisuutta suurempiin kulinaristisiin nautintoihin. Yllätys oli suuri, kun Brettenhamia ei näkynytkään entisellä paikallaan. Tarkistimme koko sataman jokivarressa ja sitten oli todettava, että olimme tainneet jäädä ”ahteriin”. Eli että laiva olisi lähtenyt ilman meitä.

Sitä oli vaikea uskoa, koska tuntui siltä, ettei lastia olisi millään voitu purkaa siinä ajassa. Sitä paitsi merilainsäädösten mukaan tämän kokoinen laiva ei voinut lähteä merelle ilman sähköttäjää. Minulla sattui olemaan taskussa paikallisen agentin puhelin-numero ja samassa taskussa oli jäljellä myös muutama puhelinautomaattiin sopiva kolikko.
Agentti vastasi, ja selvisi, että Brettenham oli siirretty joen vartta alaspäin muutaman kilometrin päässä olevaan toiseen paikkaan purkamaan loppulastia. Uusi paikka oli harmiksemme vielä joen toisella puolella.

Meillä ei enää ollut rahaa taksiin tai muuhunkaan kulkuvälineeseen, eikä sellaisia tainnut joen toisella puolella kulkeakaan. Siellä oli vain kapea hiekkatie. Piti ensin etsiä silta päästäksemme joen toiselle puolelle, ja sitten alkoi pitkä kävely pitkin joen rantaa noudattavaa tietä.

Päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Kuljimme pölyistä kuivaa pikkutietä kilometrikaupalla lähes asumattoman maaseudun läpi ja lopulta rupesi jo janokin vaivaamaan. Tien poskessa huomasimme sitten pienen kahvilan tapaisen. Ostimme viimeisillä kolikoilla sihijuomaa ja nautimme sitä levätessämme kahvilan pyöreän pöydän ääressä.

Selän takana oli korkealla kaiteella erotettu osa kahvilatilasta, ja siellä oli paikallista nuorisoa pelaamassa jonkinlaista puista jalkapallopeliä. Peli oli isolla pöydällä ja pelaajat vetelivät kepeistä, joihin peliä pelaavat puunuket oli kiinnitetty. Vähän saman tapaisia pelejä, mutta pienempiä oli Suomessakin myöhemmin jääkiekkopeleinä. Pelaajien ympärillä oli paljon nuorta porukkaa katselemassa.

Aina kun pelissä tapahtui jokin kohokohta, - ehkä pelaaja sai maalin-, nousi huoneessa hirveä huuto ja meteli, joka sattui edellisen illan rasitusten vaivaamiin korviini kipeästi. Sitä vihlovaa huutoa ei pääparka kestänyt kovinkaan pitkään, vaan meidän oli lähdettävä kahvilasta jatkamaan laivan etsimismatkaa.

Katselimme kulkiessamme tarkasti pitkin Seinen rantaa, mutta laivaa, eikä edes minkäänlaista satamalaituriakaan näkynyt. Lopulta rupesi jo epäilyttämään, olimmeko edes oikealla tiellä. Meillä ei ollut minkäänlaista karttaa, enkä olisi enää edes muistanut, minkä nimiseen paikkaan Brettenham oli siirtynyt. Sitten huomasin rannassa pienen laiturin, jonka juurella olevan kopin luokse vei kapea tie ura.

Lähdimme käymään tuolla laiturilla, jos sieltä vaikka voisi nähdä paremmin ja pitemmälle joen alajuoksulle. Kopin seinässä oli naula ja siitä roikkuivat kiikarit. Niillä saatoin tähystää joen vartta kauemmaksi ja huomasinkin tutun laivan laiturissa ehkä pari kilometriä alempana.

Kenkä tuntui taas kevyemmältä koko loppumatkan , kun nyt tiesimme laivan olinpaikan. Siellä oli lastin purku täydessä menossa tuhlaajapoikien palatessa ja jääkaapin antimet maistuivat...
Liitetiedostot:
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Juhani Tikkanen

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 2 viikkoa sitten - 10 vuotta 2 viikkoa sitten #273 : Tapani Salminen
Saksalainen Y

Melko alkupäässä laivaradiosähkötäjän uraani sattui hiukan hämmentävä tapaus. Ei mikään mullistava, mutta silloin se hiukan jurnutti itsetuntoa.
Olin keskeltä Atlannin valtamerta lähettämässä saksalaisen rannikkoaseman, Norddeich Radion ( DAN) kautta sanomaa saksaan. Teksti sisälsi muutamia saksalaisia U- kirjaimia. Siis niitä, missä on U:n yläpuolella kaksi pilkkua.

Mieleeni juolahti olla kohtelias, ja antaa ne Norddeich radion operaattorille sillä sähkötysmerkillä, joka oli juuri sitä kirjainta varten. Yleensähän eri maiden kansallisia kirjaimia ei meriradioliiikenteen sähkötyksessä käytetty, vaan sanomat annettiin kansainvälisillä merkeillä. Tässä tapauksessa siis tavallisena U kirjaimena.

Olin kuitenkin aikaisemmin tietyissä olosuhteissa opetellut myös monia kansallisiakin merkkejä, ja nyt siis päätin hetken mielijohteesta kokeilla saksalaisen U:n antamista. En vain ottanut huomioon, että näiden kansallisten merkkien käytöstä oli jo kulunut jonkin verran aikaa.

Sähkötysharjoittelussa oli kurssilla käytetty vain kansainvälisiä merkkejä, jotka olivatkin iskostuneet aivoihin niin, ettei niitä tarvinnut sähköttäessä ollenkaan ajatella. Ne tulivat suoraan ”silmistä ranteeseen”. Eli siis silmät lukivat merkkejä paperilta ja ranne ja sormet liikkuivat sähkötysavaimen varren nupissa silmien suorassa ohjauksessa. Tuntui, että tietoinen ”minä” jäi kokonaan väliin tässä prosessissa. Sormet lisäksi naputtivat merkin tai parin verran silmiä jäljessä, varsinkin nopeammassa tahdissa.

Otin siis yhteyden rannikkoasemaan ja normaali sanoman anto alkoi. Kaikki sujui hyvin ja rytmikkäästi siihen asti, kun tuli ensimmäinen saksalainen U. Ranne pysähtyi siihen paikkaan. Vaikka olin juuri harjoitellut etukäteen muutaman kerran sen antamista, varmistakseni, ettei tule ongelmia, sähkötys pysähtyi siihen. Se ei siis tullut tuon oudomman merkin osalta suoraan silmistä ranteeseen, niin kuin muut merkit.

Ajattelin, että nyt täytyy ottaa se ”tietoinen itse” käyttöön ja keskittyä tämän oudomman merkin kohdalla antamaan se oikein. Aloitin siis uudelleen alusta, vai oliko se nyt siitä edellisestä sanasta jonka olin antanut oikein, en enää muista. Joka tapauksessa pääsin uudelleen vauhtiin ja kaikki meni loistavasti, mutta vaikka keskityin sen saksalaisen U:n kohdalla antamaan sen oikein, käsi pysähtyi taas kuin naulittuna paikalleen. Silloin kyllä jo rupesi hävettämään, ja vielä enemmän hävetti, kun rannikkoaseman operaattori sähkötti, että käytä toki kansainvälisiä merkkejä! Ja lisäksi, että: Nyt saat sitten odottaa...
Hän oli ottanut sanomaa vastaan kirjoituskoneella ja joutui vaihtamaan sotkeentuneen paperin uuteen. Sitten kun uusi puhdas paperi oli taas koneessa, annoin nolona koko sanoman uudelleen.

Koko tapahtumasta on jo kulunut niin paljon aikaa, että sitä voin jo muistella ärisemättä itsekseni. Asiallahan ei ole enää mitään väliä, eikä oikeastaan ollut silloinkaan. Se vaan silloin tuntui keljulta muistella, kun oli nuori ja epävarma uudessa ammatissa..
Mutta niinhän se kiinalainen sanontakin tietää, että ei mikään ole niin tärkeää kuin puutarhan hoito, eikä sekään ole niin kovin tärkeää... B)
Viimeksi muokattu: 10 vuotta 2 viikkoa sitten Tapani Salminen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 2 viikkoa sitten - 10 vuotta 2 viikkoa sitten #274 : Juhani Tikkanen
Tuo saksalainen u on pipipääpää eli ..- -
Muistaakseni se oli meillä käytössä Laivaston koodisanomissa vielä vuonna 1965? En ole ihan varma.

Mutta kun kirjoitit niin minuakin rupesi nolottamaan...

Yhden merkin minäkin kerran taiteilin, Italiaan, Komentajakapteeni Peuranhoimolla (rip) oli Italiassa naispuolinen henkilö jolle hän lähetti kerran sähkeen. Naisen titteli oli kreivitär ja siinä oli se n jonka päällä aaltoilee se aalto. merkki on - - . - - jos vielä muistan oikein. Italian radio otti sen mukisematta vastaan, ja kun kaikki erikoismerkit kuuluu COLlata eli toistaa eli varmistaa heti lähettäessä niin tuhrasin sitäkin uusiksi. Siihen tuli breikki aika pian ja kuittaus, eli ei tarvinnut tarkistaa. (Tunsikohan rannikkoradion operaattori kyseisen kreivittären ?-) :oops:
Viimeksi muokattu: 10 vuotta 2 viikkoa sitten Juhani Tikkanen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 1 viikko sitten #275 : Tapani Salminen
Juu, se pipipääpää se minunkin muistaakseni oli. Muita kansallisia merkkejä en taida enää muistaakaan. Kaipa tuo jäi niin hyvin muistiin tuon kertomani tapauksen vuoksi... :)

Näitä on ihan mukava jo muistella, mutta silloin aikanaan ne kyllä kaihersivat mieltä kovasti. Eikä laivalla ollut ketään, jolle olisi voinut turhautumistaan purkaa. Kukaan ei olisi ymmärtänyt koko asiaa. Olisi vain tullut vääriä käsityksiä "kipinän" ammattitaidosta. Näiden juttujen kertomisestahan kurssilla varoiteltiin, juuri tuon väärinkäsitysvaaran takia.

Sattui kuitenkin kerran, että Atlantin sääraporttia vastaanottaessani hämmästyin, kun tuulen suunnaksi annettiin "west" eikä "east" kuten edellispäivänä oli tilanne. Tiesin, että siihen aikaan vuodesta Pohjois-Atlantilla olivat itätuulet vallitsevia. Sähkötyksellä tuo "west" tuli kuitenkin niin selvästi, ettei siitä voinut erehtyä.

Kerkesin siinä vastaanottaessani vielä nopeasti kerrata mielessäni "kuulomuistista" vastaanotetut merkit, ennen seuraavaa kirjainta, ja kyllä se selvästi oli "west". Sähkötystaitoinen tietää kyllä että w:tä ja e-kirjainta ei voi sekoittaa keskenään, ovat ne niin erilaiset. Säätilakin oli hyvä, eikä salamoiden aiheuttamia "rätkähdyksiä" eikä muitakaan häiriöitä ollut sillä hetkellä.

Vaikka tuntui, että tuo sana sääraportissa ei ollut oikein, en voinut muuta, kuin kirjoittaa sen raporttiin, jonka vein "sillalle" eli komentosillan karttahytin pöydälle.
Enhän voinut ruveta väärentämään vastaanotettua sääraporttia, omista tuntemuksistani huolimatta.

Vastaanotto oli juuri sellainen kuin pelkäsinkin. Vanha ja kokenut yliperämies, joka juuri silloin oli vahdissa, nauroi, - tosin hyväntahtoisesti -, lukiessaan paperia ja tuumasi, että sähköttäjä on kuullut tai ottanut sanan väärin.
Milläpä tuota sitten olisin ymmärrettävästi selittänyt, vaikka sanoinkin sen tulleen juuri noin, kuin olin kirjoittanut.

Ja tietenkin kävi myös niin, kuin tiesin raporttia kirjoittaessani käyvänkin. Tuuli puhalsi jatkuvasti idästä... :unsure:

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
9 vuotta 10 kuukautta sitten - 9 vuotta 10 kuukautta sitten #277 : Tapani Salminen
Kellojen siirto

Laivassahan oli vältämätöntä, että kelloja siirrettiin ajoittain eteen- tai taaksepäin sen mukaan, miten matka eteni aikavyöhykkeiden yli mentäessä. Näin pysyttiin paikallisessa ajassa, ja päivä alkoi, eli aurinko nousi, silloin kun pitikin ja laski, kun oli paikallinen ilta.

Sähköttäjän radiohuoneessa oli kuitenkin kello, jota ei saanut siirtää mihinkään päin. Se näytti aina Greenwitchin keskiaikaa (GMT), ja sen mukaan oli ajoitettu rannikkoradioasemien toiminta ja tiedotukset, radiopäivystys laivalla ja mm. säätiedotusten antoajat. Tämän ajan mukaan sähköttäjä tiesi ottaa säätiedotukset edessä oleville merialueille oikeaan aikaan. Samoin sen mukaan saattoi ottaa tietyiltä radioasemilta annettavan, sekunnilleen oikean ajan kronometriä varten, jos oli tarpeen.

Kronometri oli komentosillan karttahytissä oleva kello, jonka käynti oli tarkistettu ja josta tiedettiin, paljonko se edisti tai jätätti vuorokaudessa. Tavallisesti se riittikin, että perämies lisäsi tai vähensi kellon näyttämästä sen tiedetyn verran, jotta sai tarkalleen oikean ajan laivan sijainnin määritystä varten.

Radiohytin kelloa ei siis kenenkään tarvinnut (tai saanut) käydä kääntämässä, vaikka muut kellot siirrettiin paikalliseen aikaan. Varmuuden vuoksi pidin oman rannekelloni GMT-ajassa. Eräälle kurssikaverilleni nimittäin kävi heti ensimmäisen matkan alussa nolosti, kun hänen radiohyttinsä kelloa oli joku tietämätön käynyt kääntämässä, eikä hän huomannut sitä.

Siitä seurasi, että kun hän seuraavan kerran käänsi liikennevastaanottimensa osoittimen sen aseman kohdalle, josta piti kellon mukaan kohta tulla seuraava säätiedotus, ei sitä kuulunutkaan tulevaksi. Samoin kävi muidenkin Greenwichin aikaan kytkettyjen toimintojen kanssa. Radioasemien liikenneluettelot ( kutsumerkkiluettelo niistä laivoista. joille kyseisellä asemalla oli sanomia) ja muut tiedotukset jäivät saamatta.

Tilanne oli varmasti uudelle ja siten vielä taidoistaan epävarmalle sähköttäjälle varsin kamala. Siitä olisi ehkä selvinnyt helpostikin, jos hän olisi huomannut, että kellon osoittimia oli siirretty. Se ei kuitenkaan ilmeisesti tullut mieleenkään, koska niin ei pitänyt käydä, joten hän luotti edelleen kellon näyttämään, ja vaikeudet jatkuivat. Säätiedotukset ym. jäivät saamatta, ja sen voi hyvin arvata, miten siihen ”sillalla” suhtauduttiin.

Toisinaan minullakin jäi kuuluvuussyistä tai jonkin muun häiriön takia päivittäinen säätiedotus saamatta. Sitä kyllä pyrki kaikin keinoin välttämään, koska se kävi kovasti itsetunnon päälle. Oli kuitenkin keino saada se ohi mennyt säätiedotus. Samoilla alueilla Atlantilla oli yleensä laivoja, jotka olivat menossa samaan suuntaan. Piti vain virittää pitkäaaltolähetin 500 kilohertsin taajuudelle, jolla kaikki alueella olevat laivat päivystivät samaan GMT aikaan. Sitten vain tukeva ote sähkötysavaimesta ja laittamaan viestiä ”eetteriin”: ...please any with WX (säätiedotus) for ”plymouth” (tai joku muu nimeltä mainittu ja tarvittu säätiedotuksen alue)... de OFSQ (laivan kutsu) K (kuuntelen).

Muistaakseni aina löytyi joku ystävällinen sähköttäjä, joka oli saanut vastaanotettua sanoman, ja antoi sen sitten tarvitsijalle, kun ensin siirryttiin 500 Khz:n kutsutaajuudelta jollekin saman alueen työskentelytaajuudelle. Tämä pelasti sähköttäjäparan toisinaan vielä nolommalta tilanteelta.
Olihan tämä julkinen pyyntö tarkkaan kuunnellulla kutsutaajuudella myös eräänlainen osoitus jonkinasteisesta epäonnistumisesta. Ainakin itse sen sellaisena koin. B)
Viimeksi muokattu: 9 vuotta 10 kuukautta sitten Tapani Salminen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Sivun luomiseen käytetty aika: 0.189 sekuntia