Historia

ST ry 85 v vuonna 2005

SUOMEN TIETOLIIKENNETEKNISET RY

Heikki Santala                                                                                                 ST 1920-2005

 

Liiton 85-vuotiskokous

Helsinki, 30.11.2005

 

 

 

 

TIETOALAN EDUNVALVONTAA – ST 85 VUOTTA

                     

 

Taustaa

 

Maan ensimmäisen kansainvälisen radiosähköttäjäkurssin 32 oppilasta perustivat jo koulutusaikanaan vuonna 1920 tulevia ammatillisia etujaan valvomaan oman ammattiliiton, Suomen Radiosähköttäjäliiton; nykyisin Suomen Tietoliikennetekniset ry (ST).

 

Liitto täytti 85 vuotta 21.11.2005 ja on maan vanhin radioalan ammattijärjestö. Sitä vanhempi ei alan järjestö ole voinut ollakaan, sillä radiosähkötyksen käyttöönotto 1920 merenkulussa merkitsi samalla kokonaan uuden ammattikunnan syntymistä. Tietoalan edunvalvonta sai siten ainakin tältä osin alkunsa maassamme. Nykypäivän tietoala, ICT (Information and communication technology) kattaa tietotekniikan laidasta laitaan; samoin liiton nykyinen jäsenistö sen ammattilaisina.

 

Liiton perustajat osoittivat esimerkillistä ammatillista valveutuneisuutta, ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta ottaa ammattikunnan edunvalvonta alusta pitäen itse hoidettavaksi; muiden varaan he eivät sitä uskoneet; mikä aikaa myöten on voitu oikeaksi havaita, niin tänäänkin.

 

Kurssilaiset ryhtyivät liiton nimissä myös heti tuumasta tositoimiin. Laivanvarustajille tehtiin työehtosopimusesitys, mikä johtikin sopimukseen vain parisen viikkoa kurssin päättymisen jälkeen.

 

Liitto toimi siten alusta pitäen oikean ammattijärjestön tapaan todellisena jäsenten edunvalvojana. Siitä tavasta pidettiin jatkossakin kiinni ja on hyvä pitää edelleenkin.

 

Tänään liiton merkkipäivänä, ja muulloinkin voimme yhä uudestaan kunnioituksin ja kiitollisina muistaa noiden parikymppisten nuorten miesten rohkeutta ja selkeää näkemystä oman ammatillisen edunvalvonnan hoitamisen tarpeesta; tai paremminkin sen välttämättömyydestä.

 

Ammattijärjestötoimintahan oli siihen aikaan maassamme kaikkiaankin varsin nuorta ja hajanaista. Yhdistyslaki oli tullut voimaan 1919 tammikuussa, eli vain vajaat kaksi vuotta ennen liiton perustamista. Kurssilaiset olivat siten tässä suhteessa jos ei nyt paalupaikalla, niin ainakin eturivissä.

 

Maahan oli perustettu jo 1800-luvun loppupuolella muutama yhdistys keisarin armollisella luvalla; maan ensimmäinen ammattijärjestö Helsingin konemestariyhdistys perustettiin 1869 ja jokunen muu sen seuraksi ennen vuosisadan vaihdetta. Vuonna 1899 yhdistysten perustaminen kiellettiin kokonaan ja sallittiin taas 1901 keisarilta anottavalla luvalla.

 

Vuoden 1905 suurlakko merkitsi tässäkin asiassa ratkaisevaa käännettä. Vuonna 1906 annettiin perustuslain tasoinen laki lausunto- (lue: puhe-), kokoontumis- ja yhdistymisvapaudesta. Suomen kansalaisilla oli sen perusteella periaatteessa oikeus kenenkään ennalta estämättä perustaa yhdistyksiä.

 

Perustuslaki sisälsi kuitenkin vain perusperiaatteen ja tarkoitus oli säätää yksityiskohdista tavallisella lailla. Yhdistyslakeja säädettiinkin 1906, 1908, 1911 ja 1917 valtiopäivillä. Ne kaikki kuitenkin raukesivat kun keisari ei niitä vahvistanut. Se siitä ”vapaudesta”.

 

Vasta Suomen itsenäistyttyä yhdistyslaki hyväksyttiin 1918 valtiopäivillä ja tuli voimaan 4.1.1919, kuten edellä todettiin.

 

Yksi ensimmäisen radiosähköttäjäkurssin kurssilaisista ja liiton perustajajäsenistä, sekä siitä lähtien kaikkiaan 56 vuoden ajan liiton toimintaan hyvin keskeisesti vaikuttanut, oli 20-vuotias Erkki A Koivisto. Hän toimi sittemmin liiton hallituksen jäsenenä, varapuheenjohtajana ja viimeiset vuosikymmenet toiminnanjohtajana aina vuoteen 1976 saakka. Hänen kauttaan kurssilaisten ottama linja liitossa säilyi ja jatkui. Liitto tunnettiin Koivistosta ja päinvastoin. Riitti kun toisen mainitsi.

 

 

Alkuvuosikymmenet

 

Liiton alkuvuosikymmenien toiminta kohdistui luonnollisesti ennen muuta merenkulussa palvelevien jäsenten edunvalvonnan hoitamiseen; merenkulkuun liittyvät rannikkoradiot ja jäänmurtajat mukaan lukien.

 

Liiton jäsenmäärä kasvoi vuosien ja vuosikymmenten saatossa samassa mitassa kuin mitä radiosähköttäjiä koulutuksesta valmistui. Kaikki tietysti liittyivät saman tien liittoon; se oli itsestään selvää. Nykyisiä houkutuskampanjoita ei tarvittu eikä tunnettu; oli kunnia saada kuulua omaan ammattiliittoon. Siitä juontui liiton vahvuus ja toiminnan perusta.

 

Monenlaista askaretta pienellä liitolla riitti vuosien varrella yllin kyllin kaiken aikaa. Kun liiton toiminnasta sen ensimmäisen 50 vuoden osalta on julkaistu useita historiikkeja, joita liiton toimistosta on vapaasti saatavissa, ja niiden sisällöt muutenkin useimmille jo entuudestaan tuttuja, niin on paikallaan rajata tässä esitys viimeisiin 35 vuoteen. Ne vuodet kun taas ovat kirjoittajalle erityisen tuttuja; mutta toisaalta odottavat jonkun panevan niitä historian kansiin halukkaiden saataville.

 

Tarkoitus ei ole tässä esittää mitään historiikkia, historiaan kelpaavalla tarkkuudella; enemmänkin muistelu menneistä. Mieleen kun on painunut lähtemättömästi yhtä ja toista liiton taipaleelta. Hiljaista ei ole ollut, vaikka sitä olisi välillä vähän tarvinnutkin. Motoksi tuli, että ”aina on joku kintussa kiinni.” Eivätkä suinkaan pyrkimyksiämme tukemassa.

 

Toimialojen ja toimenkuvien laajentuminen

 

Jäsenistön toimialat laajenivat merenkulusta aikaa myöten muuhun kansainväliseen tietoliikenteeseen, sääviestitykseen, erilaiseen tutkimustoimintaan, lentoliikenteeseen ja lennonjohtoon, poliisiradiotoimintaan, puolustus- ja rajavartiolaitoksiin, sekä lukuisiin muihin IT-alan ja jatkokoulutuksen kautta myös erilaisiin muihin tehtäviin.

 

Liiton ns. aktiivijäsenistä 1980-luvun puolivälissä jo yli puolet toimi muissa kuin perinteisissä radiosähköttäjän pätevyystutkinnon vaatimissa tehtävissä. Sekä vanhojen että uusien jäsenten nykyisiä tyypillisiä tehtävänimikkeitä ovat muun muassa it-suunnittelija, -asiantuntija, -tukihenkilö, tietoliikennetarkastaja, -ohjaaja, atk-päällikkö, -operaattori, tietotekniikan insinööri, teknikko, järjestelmäasiantuntija, tietohallintopäälikkö, viestipäällikkö, tarkastaja ja monet muut ict-ammatit.

 

Tänä päivänä Suomen Tietoliikenneteknisten jäsenistö edustaakin kattavasti tietotekniikan eri alueita, ICT-alaa valtiolla, kunnissa ja yksityisellä sektorilla. Merenkulussa jäsenet toimivat nykyisin erilaisissa tietoteknisissä turvallisuustehtävissä.

 

ST on koulupohjasta riippumaton it-ammattilaisten oma erityisjärjestö; niin vanhat kuin uudetkin jäsenemme istuvat siihen yhtä hyvin, mitään jakoa ei ole, eikä tarvita: IT yhdistää. Jäsenmäärä on nyt noin 520 jäsentä kaikkiaan.

 

Ennenkuin tähän on tultu, on matkalla ollut monenmoista kiemuraa ja koitosta.

 

Torjunnasta toiseen

 

Liitto ja ammattikunta ovat viimeisen 35 vuoden kuluessa joutuneet koko ajan enemmän, tai joskus hiukan vähemmän torjumaan asemaamme ja etuihimme kohdistuneita mitä moninaisimpia painostuksia, heikennysvaatimuksia ja suoranaisia hyökkäyksiä. Johonkin väliin aina sentään mahtui ja oli mahdutettava myös ns. ”normaalia” järjestötoimintaa.

 

Merenkulussa liiton ja jäsenten hiostus alkoi voimakkaana merenkulkuhallituksen erivapaustehtailuna 1970-luvulla. Ruotsi oli myöntänyt vuosikymmenen alussa yleisen erivapauden kansainvälisten meriturvallisuussopimusten vastaisesti radiosähkötysaseman pitovelvollisuudesta Itämeren liikenteeseen.

 

Merenkulkuhallituksesta sateli varustamoille 1970-luvun puolivälistä alkaen suoranaisia kehotuksia hakea dispansseja myös suomalaisille aluksille.

 

Ensimmäisenä täkyyn tarttui Eckerö Line Eckerön ja Grisslehamnin reitin matkustajalaivalla. Liitto analysoi tilanteen ja seuraukset erittäin tarkasti ja päätti panna heti kaikki peliin radioturvamääräysten noudattamiseksi nyt ja vastaisuudessa sellaisina kuin ne voimassa ovat. Liiton asetettua koko Ahvenanmaan Ruotsin-liikenteen boikottiin perui varustamo pikaisesti dispanssinsa ja näennäinen rauha palasi. Liitto varautui uusintaan. Kivi oli jäänyt hiertämään merenkulkuhallituksessa kenkään.

 

MKH:n pääjohtajaksi oli istutettu puoluemandaatilla merenkulun ulkopuolelta alalla täysin kokematon laivanrakennusinsinööri. Meille hän ilmoitti, että on nyt perehtynyt ”radiosähkötysproblematiikkaan” tekemällä yhden Ruotsin-matkan matkustajalaivalla. Tämän ”asiantuntemuksen” edessä jäi kyllä sanattomaksi. Varsinkin kun se tuli ihmishenkien turvamääräysten noudattamista merellä valvovan maan korkeimman viranomaisen suusta. Luottamus siinä haihtui hetkessä.

 

MKH tehtaili – kyllä se on oikea sana – vuosien kuluessa kymmeniä erivapauksia kaikille halukkaille ja kaikille aluksille, ja kun ne alkoivat loppua, niin sitten ns. yleisdispanssin. Kun varustamotahon lisäksi joukkoon liittyi vielä posti- ja lennätinhallituksen radio-osaston uusi johto, niin liitolla oli tämän kolminaisuuden paineessa täysi työ pitää käytännössä yksin kiinni kansainvälisten radioturvamääräysten noudattamisesta Suomessa. Taistelu jatkui kaksikymmentä vuotta.

 

Liitto piti kiinni siitä, että jos muutoksiin tulee tarvetta niin ne pitää tehdä turvamääräyksiä muuttamalla, ei niitä rikkomalla.

 

Liitto sai toki lausuntotukea ja muuta vastaavaa eri tahoilta. Esimerkiksi ITF tuomitsi jyrkästi MKH:n dispanssit ja vaati maan hallitusta huolehtimaan siitä, että maan viranomaiset noudattavat Suomea sitovia sopimuksia ja turvamääräyksiä.

 

Liitto vetosi jatkuvasti maan hallitukseen. Kävimme henkilökohtaisesti muun muassa Sorsan hallituksen kaikkien ministerien puheilla, yhtä lukuun ottamatta. Samoin vedottiin kaikkiin eduskuntaryhmiin ja kansanedustajiin. Asiasta tehtiin lukuisia eduskuntakyselyjä. Merenkulkuhallitukseen ei niillä ollut vaikutusta.

 

Välillä dispanssitehtailu saatiin kauppa- ja teollisuusministeri Jermu Laineen toimin katkaistua pariksi vuodeksi. Sinä aikana KTM:n asettama työryhmä setvi asiaa. Mutta kun siinä oli mainittu kolmiyhteys edustettuna, niin kielteinen lopputulos oli liitolle ennakolta aivan selvä.

 

Vaikka dispansseissa oli tarpeeksi tekemistä niin lisäksi tultiin keväällä 1980 vedetyksi merenkulun laajimpaan työtaisteluun. Merimies-Unioni haki työajan lyhennystä ja antoi ulkomaanliikennettä koskevan lakkovaroituksen, rajana pohjoismaiset satamat. Laivanpäällystöliitto pani paremmaksi maailmanlaajuisella lakkovaroituksella. Konepäällystöliitto ja ST pitivät Unionin työaikavaatimuksia liian kovina ja jäivät ”kuulolle”. - Jäänmurtajien osalta ST:n neuvottelut olivat sen sijaan poikki ja vaativat jatkotoimia; niistä tuonnempana.

 

Suomen varustamoyhdistys keksi ”varmuuden vuoksi” julistaa SKL:n ja ST:n jäsenet aluksilla maailmanlaajuiseen työsulkuun. Ålands Redarförening yhtyi sulkuun. Siinä sitä oltiin sulutettuna ympäri maapallon. Ainoa keino turvata lopputulos oli vastata työsulkuun lakkovaroituksella. Se rajattiin Suomen satamiin. Työsulut ja lakot myös toteutuivat.

 

Laivanpäällystöliiton peräydyttyä lakostaan yrittivät varustamoyhdistykset supistaa työsulkunsa pohjoismaiden satamiin, eli unionin lakkorajoihin. Ilmoitimme siihen valtakunnansovittelijan toimistossa, ettei se meille käy koska työnantajan työsulun teho meidän kannalta ratkaisevasti heikkenisi. Kun lain mukaan sulun supistaminen olisi vaatinut meidän suostumuksemme, niin sulku jatkui ennallaan ympäri maapalloa.

 

Jutun juoni oli siinä, että yksittäiset varustamot halusivat irrottaa aluksiaan omasta työsulustaan. Liitto oli puolestaan antanut radiosähköttäjille ohjeet poistua aluksista työsulun ajaksi ympäri maapallon, joko paikallisiin hotelleihin tai tulla kotiin. Tästä tietenkin aiheutui meille kuluja; varustamoyhdistysten syystä. Syyllinenhän joutuu aina maksamaan; se on aivan tavallista ja kohtuullistakin.

 

Niinpä esitimme kullekin alustaan työsulustaan vapaaksi halajavalle varustajalle meille aiheutuneiden kulujen korvaamista liitolle erityisellä ”työsulun purkausmaksulla”, sekä sähköttäjille täyden palkan maksamista ja sen päälle ylimääräistä 3000 markan/kk palkankorotusta koko työsulun ajalta, ja siihen asti kun uusi tes joskus tehdään. Näin myös tapahtui. Menettely sai nimen ”handeli”.

 

Sopimusvilske oli melkoista. Laivoja oli kiinni ympäri maapallon. Aluksi kukin sopimus kirjoitettiin aina erikseen. Sittemmin toimintaa rationalisoitiin tekemällä blanketti, johon vain täytettiin laivan tiedot ja sopimussummat. Aamulla vielä käytiin pankeissa tarkistamassa, että sopimus pitää maksujen osalta; sitten laiva oli työnantajan työsulusta vapaa työnantajan käyttöön.

 

Tämän takia työsulun supistaminen ei olisi ollut kovin viisasta. Sen teho meille olisi vähentynyt. Handelilla rahoitettiin työsulkukulut niin että karenssipäivätkin tulivat maksuun.

 

STTK:n puheenjohtaja Jorma Reini motkotti meille että kyllä hän kaiken muun tässä kahinassa ymmärtää ja hyväksyykin, mutta handeli menee yli. Me taas katsoimme, että se asia on hyvin yksinkertainen: se maksaa, joka tilaa. Me emme työsulkua tilanneet. Lisäksi handelissa noudatettiin vapaan sopimisoikeuden jaloja periaatteita.

 

Työsulut ja lakot kestivät kaikkiaan kahdeksan viikkoa. Työaikaa ei lyhennetty siten kuin SM-U vaati. ST:n kohdalla sovinto, joka olisi muutenkin ollut aikaansaatavissa, maksoi varustajille monin verran aiottua enemmän.

 

Luonnollisesti liitto kaiken aikaa kävi dispanssikysymyksestä suoria neuvotteluja myös ja ennen kaikkea eri varustamojen kanssa. Liitto esitti ns. kokeilusopimusten solmimista Yhdysvaltojen ja Englannin mallin mukaan. Siellä oli valituilla aluksilla menossa ammattiliiton, viranomaisten ja varustajien yhdessä sopima ja jo pitemmän aikaa jatkunut kokeilu sähköttäjien vapauttamiseksi myöskin vahtiaikana elektroniikan huolto- ja korjaustehtäviin. Edellytyksenä oli, että hätäliikenne tulee kuulluksi ja hoidetuksi normaalisti. Kokeilusta saatiin Englannissa niin myönteisiä tuloksia, että varustajat halusivat laajentaa sen kaikkiin aluksiinsa.

 

Liitto solmikin kokeilusta sopimukset ensin Finnlinesin ja sitten Nesteen kanssa. Sopimukset myös kaikkien muiden merkittävien varustamojen kanssa olivat suunnilleen allekirjoituksia vaille valmiita. Varustamoyhdistyksen painostuksesta Finnlines joutui sanomaan sopimuksen irti sen noin vuoden kestettyään. Tekeillä olleet muut sopimukset jäivät tekemättä. Niiden sijasta varustajat hakivat ja saivat kaikkiin hakemiinsa aluksiin dispanssit.

 

Liitto vastasi dispansseihin järjestötoimin; mikään muu ei auttanut. Näillä toimilla työpaikat aluksissa saatiin säilymään vielä kahdenkymmenen vuoden ajan jupakan alkamisesta..

 

Kansainvälisten radioturvamääräysten, eli SOLAS-sopimuksen kotimaisia ”tulkintoja” oli tällä välin myös muutettu niin, että määräyksiin vetoaminen kävi meille entistäkin hankalammaksi. Lisäksi samaan aikaan käyty kova kiista myös alusten muun päällystön vähennyksistä lisäsi meidän taakkaamme entisestään. Veljesjärjestön taholta vaadittiin nyt julkisesti radiosähköttäjien poistamista laivoista, oman nahan pelastamiseksi, kun tähän saakka oli sentään ”vain” hyväksytty dispanssit; eli tällöinkin tosiasiassa rikkuritoiminta. Tämän seurauksena dispanssit otettiin hyllyiltä laajasti käyttöön.

 

Nesteen kanssa oleva sopimuksemme säilytti laivatyöpaikkoja vielä muutaman vuoden. Viimeinen radiosähköttäjä lähti Nesteeltä eläkkeelle 1996. Jatkokoulutuksen myötä muutama kymmenen sähköttäjää jatkoi merenkulkijan uraansa perämiehinä. Osa oli siirtynyt purserin tehtäviin

 

Vuonna 1996 kääntyi siten liiton merenkulun historiassa lehti. Tähän oli toki jo pitkät ajat varauduttu. Peruskoulutuksen tehostamista, täydennyskoulutusta ja jatkokoulutusta ajettiin voimakkaasti 1970-luvulta lähtien. Ne myös toteutuivat ja merkittävästi auttoivat radiosähköttäjien sijoittumista maihin.

 

 

Jäänmurtajien sähköttäjät valtion ensimmäiseen työsulkuun

 

Liitto oli vuosia tuloksetta neuvotellut MKH:n kanssa jäänmurtajien radiosähköttäjien ympärivuotisesta vuorottelusopimuksesta. Talvikauden 12-tuntisten työpäivien vastineeksi haluttiin ylitöitä pitää vapaina kesällä. Asian hoitamiseksi päätettiin lopulta antaa maaliskuussa 1980 työnseisausvaroitus. Se siis ajoittui samoihin aikoihin kauppalaivojen kahinoiden kanssa.

 

Liitto rajasi sähköttäjien työnseisauksen siten, että satamassa tehdään työt normaalisti mutta ei lähdetä jäänmurtajilla ulos satamista. Eli täysi palkka olisi juossut ja jäänmurtaja seissyt. Sehän on tietysti ideaali lakko, jossa palkka juoksee mutta mikään ei liiku.

 

Valtiovarainministeriö ilmeisesti katsoi, että täydellä palkalla lakkoilu on sentään liikaa ja julisti jäänmurtajien radiosähköttäjät valtion ensimmäiseen työsulkuun. Paitsi että työsulku valtiolla oli ennen kokematon, niin oli myös sen päätösmenettelykin valtioneuvostossa.

 

Valtioneuvostossa virkaehtoasiat, eli tässä tapauksessa työsulkukysymys, kuului palkkaministeri Pirkko Työläjärvelle. Virkamiesesittelijänä asiassa oli hänen alaisensa hallitusneuvos Pentti Virmalainen. Virmalainen esitti radiosähköttäjien työsulkuun asettamista ja Työläjärvi ei sitä hyväksynyt.

 

Pääministeri Mauno Koiviston kerrotaan sanoneen, että ”eiköhän kuitenkin tehdä niin kuin esittelijä esittää.” Nuija pöytään ja virkamies oli täysin poikkeuksellisesti kävellyt valtioneuvoston istunnossa ministerin yli.

 

Kun murtajat nyt sekä lakkovaroituksen että työsulun jälkeen varmasti pysähtyisivät satamiin, niin merenkulkuhallitus pyrki murtamaan lakon pitämällä murtajat jatkuvasti merellä. Liitto vastasi tähän antamalla sähköttäjille ohjeet poistua murtajista turvallisesti merellä, jolloin ne alimiehitettyinä joka tapauksessa pysähtyisivät.

 

Näin tapahtuikin; jotkut sähköttäjät poistuivat paikalta taksilla, jotkut tilasivat lentokuljetuksen, jne. Vaasan edustalla murtajan radiosähköttäjät liftasivat rännin reunalla Uumajan matkustajalaivaan. Lienee siinä matkustajilla ollut ihmettelemistä, että mikäs pysäkki tämä nyt on keskellä merta (olimme toki informoineet alusta liftareista Vaasa Radion kautta).

 

Murtajat pysähtyivät merelle tai palasivat satamiin. Merenkulkuhallitus oli raivoissaan, syytti lakkorajojen rikkomisesta, uhkasi oikeuksilla ja korvausvaatimuksilla. Me pidimme MKH:a suurempana syntisäkkinä kun se yritti väkisin pitää miehemme merellä. Lakonlopettamissopimuksella torat unohdettiin.

 

Sovintoesitys sisälsi radiosähköttäjien vuorottelusopimuksen liiton vaatimusten mukaisena ja lisäksi tuli muuta hyvää. Näiden ehtojen toteuttamista jouduttiin kuitenkin hakemaan työtuomioistuimesta kolmella eri kanteella. Voitollisesti.

 

 

Virkaehtojärjestelmä ”romutetaan” – ST:lle itsenäinen ves

 

Valtiovarainministeriö ilmoitti, että sovinnon ehdot tullaan sisällytetään ns. pääsopijajärjestöjen (psj) tekemiin sopimuksiin, mikäli ne hyväksyvät sovinnon ehdot. ST voisi sitten näiden suostumuksella yhtyä sopimuksiin. ST ei kuulunut pääsopijajärjestöihin, eikä STTK:lla ollut sopimusoikeuksia.

 

ST ilmoitti, ettei se hyväksy menettelyä eikä sovintoehtojen toteuttamisen jättämistä muiden harkinnan varaan. Sovinto-ehdotuksen hyväksymisellä on syntynyt sen sisältöinen itsenäinen virkaehtosopimus liiton ja valtiovarainministeriön välille. VM:n on se saatettava voimaan.

 

VM kieltäytyi saattamasta sovintoehtoja voimaan virkaehtosopimuksena, koska se oli pääsopimuksella sopinut tekevänsä virkaehtosopimuksia vain pääsopijajärjestöjen kanssa. Uskoteltiin, etteivät muut järjestöt voi sopimuksia tehdä.

 

Työtuomioistuin tuomiossaan totesi, että liiton ja VM:n välille on syntynyt sovintoehdotuksen sisältöinen ves. VM:n on saatettava sen ehdot voimaan virkaehtosopimusvaikutuksin.

 

Tämä oli tietysti kova paukku sekä pääsopijajärjestöille että VM:lle. Samoin koko virkaehtosopimusjärjestelmälle. Pieni liitto järkytti perusteellisesti uskottelujen varassa olevaa järjestelmää, vetoamalla vain voimassa olevaan lakiin.

 

VM oli hankalassa raossa: se oli sidottuna tekemään ves:t vain psj:n kanssa, mutta oli kuitenkin tehnyt lain mukaisen ves:n ST:n kanssa. Se oli kuin harakka tervatulla sillalla. Psj:t voivat haastaa sen sopimusrikkomuksesta, jos se saattaa ST-sopimuksensa voimaan; ja ST taas, jos se ei saata sitä voimaan. – Media oli innoissaan.

 

Tilanne näytti ST:n kohdalla johtavan lopulta siihen, että sen on haastettava VM:n yksittäisiä virkamiehiä vastaamaan virkavelvollisuuksien laiminlyönneistä kun eivät virkatehtäviinsä kuuluvina hoida ST:n sopimusta tuomioiden mukaisesti. Virkamiesten ”kurittaminen” ei tietenkään ollut ST:n tavoite.

 

Oikeassa oleminen ja siitä roikkuminen ei aina ole paras ratkaisu. Niin ei näyttänyt tässäkään olevan. ST:n aloitteesta liiton puheenjohtaja ja hallitusneuvos Pentti Virmalainen sopivat keskenään kiistan kumpaakin tahoa tyydyttävällä tavalla. Sovintomme sisällöstä päätimme kertoa tarpeellisen. Valtion työmarkkinalaitoksen 50-vuotishistoriikissä onkin asiassa vain osa totuudesta.

 

Merenkulkuhallituksen kanssa tultiin myöhemmin toimeen ilman jatkuvia kahinoita. Siellä oli ylin johto vaihtunut.

 

Kun vastuu rannikkoradio-, eli kansainvälisen hätä- ja turvallisuusradiotoiminnan ylläpidosta oli 1991 siirtynyt posti- ja lennätinlaitokselta merenkulkulaitokselle, niin sitä varten perustettiin Nauvon Pärnäisiin meriliikennekeskuksen yhteyteen 1992 uusi rannikkoradioasema, Turku Radio. Sen henkilöstöksi siirtyi liiton ja MKH:n sopimuksesta jäänmurtajien radio-sähköttäjiä. Sen mukaisesti jokaisen työpaikka säilyy eläkkeelle siirtymiseen asti joko murtajassa tai Turku Radiossa. Uusiin jäänmurtajiin ei enää palkattu radiosähköttäjiä; eikä SOLAS niitä koskenutkaan.

 

 

Rannikkoradioasemien alasajo – käyttäjät käärmeissään

 

Meriradiotoiminnan yleisestä ”kehityksestä” johtuen posti- ja lennätinlaitoksen kaikki rannikkoradioasemat Kotka, Helsinki, Hanko, Vaasa ja Maarianhamina joutuivat 1980-luvulla laskutikku-insinöörien silmätikuiksi. Kun laitos muuttui 1990-luvun alussa liikelaitokseksi niin oli radioasemien kohtalo sillä sinetöity; kysymys oli enää vain aikataulusta. Ihmishenkien turvaaminen merellä kun ei sopinut bisnes-ideaan.

 

Liitto kävi erittäin laajan kampanjan asemien säilyttämiseksi ja kehittämiseksi, myös bisnes-mielessä. Liiton toimia tuki yli 100 erilaista meripelastus-, veneily-, kalastaja- ja muuta yhdistystä ja tahoa. Eduskunnassa tehtiin tässäkin asiassa useita kyselyjä. Asiaa selvittelivät erilaiset työryhmät ja konklaavit; esimerkiksi ministeriöiden kansliapäällikköryhmä. Asemilla pantiin pystyyn vastalauselakko.

 

Kymmenet tuhannet käyttäjät pitivät radioasemien henkilöstön paikallistuntemusta hätätilanteissa erittäin tärkeänä.

 

Kun plh:n radio-osasto sulki yöajaksi rannikkoasemia, niin liikenneministeri Matti Puhakka määräsi ne avattavaksi. Puhakan vaihduttua Matti Luttiseen huononi tilanne. Ensin suljettiin 1980-luvun lopulla Kotkan, Hangon ja Vaasan ja vähän myöhemmin Maarianhaminan radioasemat. Viimeisenä suljettiin Helsinki Radio vuoden 2000 alussa. Henkilöstöä sijoitettiin muihin tehtäviin ja tehtiin eläkejärjestelyjä.

 

Säädösten muutoksilla vastuu hätäradiotoiminnasta siirrettiin 1991 merenkulkulaitokselle. Plh ylläpiti vielä itse kaupallista liikennettä vuoteen 2000 asti. Turku Radio ryhtyi hoitamaan sitä 2003 alusta lähtien.

 

 

Poliisiradiossa myönteinen kehitys

 

Vuonna 1945 perustetun poliisiradion tulevaa roolia selviteltiin liiton ja ministeriön välillä ja työryhmissä käytännössä koko 1980-luku. Eri yhteyksissä se putkahti esille jo 1970-luvullakin, atk-toiminnan levitessä poliisihallinnossa. Poliisin tietojenvälitys hoidettiin lähes yksinomaan radioverkkojen kautta. Data-yhteyksien käyttöönotto muutti tilanteen kokonaan. Entiset eväät eivät taanneet jäsentemme työpaikkoja.

 

Asian selvittelyä kannaltamme hankaloitti se, että sekä ministeriössä että omassa keskuudessamme oli jäsentemme toimenkuvasta aika pahaakin ristivetoa. Muodostui kaksi ”koulukuntaa” : osa jäsenistä piti viestitystehtävien jatkamisesta kiinni, toiset taas olivat valmiimpia muuttamaan toimenkuvaa atk-tehtävien suuntaan.

 

Ministeriössä ”lähin esimies” viesti-insinööri esitti viestityspohjaista toimenkuvaa. Esimiehen esimies oli jo puolestaan lukenut madonluvut koko ryhmälle; osalle siirtymäajan jälkeen. ATK-suunnasta ei ministeriöstä saanut oikein selvää. Näytti siltä, ettei ministeriön atk-ryhmässä ollut riittävästi huomioitu tietoliikenteen osuuden merkitystä tietojenkäsittelyssä.

 

Omassa keskuudessa tarvittiin asennemuutosta. Tietojenkäsittelyyn perehtyneille oli selvää, etteivät viestitystehtävät laajennettuinakaan riitä takaamaan työpaikkoja. Jäsenistön tietoliikennetuntemus on sen sijaan hyvä tietopohja laajentaa toimenkuvaa muihinkin atk-tehtäviin. Pikku hiljaa mielet muuttuivatkin.

 

Ministeriössä kävimme loppuvaiheessa neuvotteluja suoraan ylijohdon kanssa. Neuvotteluja vetäneen ylitarkastajan Pertti Virolaisen kanssa asiaa kehiteltiin myönteisesti pitkät ajat. Poliisiylijohtaja Olli Urponen tosin piti jo välillä neuvotteluja turhina.

 

Virolaisen siirryttyä eläkkeelle, asian peri häneltä ylitarkastaja Jorma Toivanen. Asia loksahti hänen kanssaan kohdalleen. Laadittiin yhdessä ministeriön käskykirje, jossa ”… nämä virat ovat poliisin viesti- ja atk-toiminnan perusvirkoja, joita pyritään virkajärjestelyillä lisäämään.” Se oli siinä: työpaikkoja tuleekin lisää, kun vaarana oli menettää entisetkin.

 

Tämän jälkeen 1991 lähtien läänien pääkaupungeissa olevien radioasemien henkilöstön toimenkuvia muutettiin päivystystehtävistä muihin tietotekniikan tehtäviin. Heillä oli keskeinen asema poliisin paikallisen atk-toiminnan ylläpitämisessä ja myös poliisin koko maan tietoverkon rakentamisessa.

 

Poliisin Tietohallintokeskuksen PTHK perustamisen yhteydessä vuonna 2000 tästä noin 60 hengen ryhmä siirrettiin PTHK:n henkilöstöksi eri it-tehtäviin. Osa poliisihallinnon nykyisistä jäsenistämme toimii myös paikallispoliisin ja KRP:n atk-tehtävissä.

 

Tietohallintokeskuksen rooli on koko poliisitoiminnassa keskeisen tärkeä. Ilman toimivaa tietotekniikkaa ei poliisi tule tänä päivänä toimeen. Jäsentemme toimenkuvan muutos lähes parikymmentä vuotta sitten oli siis oikea ja turvaa myös tulevaisuuden.

 

Valtionhallinnon uusi palkkausjärjestelmä ”UPJ” tosityöllistäjä

 

Valtiohallinnossa käynnistettiin 1990-luvun alussa uuden palkkausjärjestelmän UPJ:n kehittäminen. Upj:ssä kunkin palkka määräytyy tehtävien vaativuuden ja henkilökohtaisen työpanoksen mukaan; osaaminen ja työpanos vaikuttaa palkkaan.

 

Vanhassa järjestelmässä palkka tuli virkanimikkeen ja palvelusvuosien perusteella. Sama palkka tuli teit työsi hyvin tai ei-hyvin; kunhan et tehnyt virkavirhettä.

 

Kun upj:ssa verrataan eri tehtävien vaativuutta toisiinsa ja lisäksi annetaan henkilökohtaiset ”arviointipisteet”, niin eipä epäluuloille ja kiistoille muita syitä tarvittu.

 

Poliisihallinnossa upj-suunnitelmia tehtiin yli kymmenen vuotta. Kun upj sitten vihdoin 2003 otettiin käyttöön, niin se aiheutti erittäin rajun vastustuksen, erityisesti poliisien osalta. Poliisien ammattijärjestö hajosi ja johtoa vaihdeltiin. Upj:a osittain paikkailtiin sen hengissä pysymiseksi. ST:n jäsenten osalta upj-palkka meni aika hyvin kohdalleen; korjauksia kuitenkin tarvitaan esimerkiksi atk-tukihenkilöiden kohdalla.

 

Oikeusministeriön hallintoalalla sekä hätäkeskuslaitoksessa upj-selvittelyt ovat vielä ”vaiheessa”. Merenkulkulaitoksessa niin`ikään. Siellä upj-palkat olisivat jopa 850 euroa kuukaudessa nykyistä pienemmät. Sellaiseen sopimukseen ei tietenkään ole mitään syytä suostua.

 

Lopuksi

Edellä kerrotusta saattaisi jäädä harmaansävyinen kuva liiton toiminnasta viimeisen 35 vuoden ajalta. Totta on, että tuskaa taipaleella on riittänyt. Mutta paljon on tietenkin myös myönteistä mukana. Erityiseen iloon on ollut aihetta aina silloin kun jäsenten palkkausta tai muuta on saatu muutettua oikeaan suuntaan; eikä mielestämme niinkään harvoin. Ehkä merenkulkulaitoksen tilanne puhuu siitä puolestaan.

 

Käsittelemättä tässä jää esimerkiksi toimintamme keskusjärjestössä; samoin Setelissä, jota ST:n toimisto on hoitanut koko ajan. Työttömyyskassa, kuin myös taistelu koulutuksen puolesta, toki monine onnistumisen iloineen, ovat lukuja sinänsä. Ja paljon muuta.

 

Minulla on ilo saada lopuksi kiittää liiton jäsenistöä ja työtovereita erittäin antoisista vuosikymmenistä. Menestystä liiton työlle: se on ennen muuta itsestä kiinni !

 

Heikki Santala

(puheenjohtaja 1974-2005)