Tietoja

Viimeksi päivitetty: 30.06.2014 23:18

Julkaistu: 30.06.2014 22:27

Kirjoittanut Oula Paltto

Osumat: 2785

Raskaat tappiot joutui myös Suomen kauppalaivasto kärsimään nyt päättyneen sodan aikana. Useat sähköttäjät joutuivat kamppailemaan elämästä ja kuolemasta aavoilla ulapoilla laivan tultua joko torpeedoiduksi, lentopommitetuksi tai muulla tavoin tuhon omaksi. Julkaisemme tässä s/s Margaretan (OHGW) radiosähköttäjän  E r i c  A i r i s t o n  kuvauksen laivan tultua torpeedoiduksi syyskuun 9. pnä 1941. Oheisessa kuvassa, joka on otettu laivan pelastusveneestä käsin, nähdään alus katkenneena uppoamassa. Joulukuussa v. 1941 joutui sähköttäjä Airisto eräästä toisesta laivasta internoiduksi ulkomaille, ollen edelleenkin siellä.

Margareta oli matkalla Bathurstista erääseen Skotlannin satamaan pähkinälastissa. Säät olivat hyvin suotuisia, joten laiva kynti Englannin amiraliteetin antamaa reittiä kuten "Atlantin vinttikoira" ainakin. Tuon tuostakin tapahtui kylläkin useita upotuksia, mutta ei se kenenkään mieltä painanut. Syyskuun 8. pnä yöllä ilmoitin laivan päällikölle viimeisen torpedoinnin joka oli tapahtunut 200 mailia länteen Hebrideistä. Muuten samoilla paikoilla suunnilleen kuin matkustajalaiva "Athenia" upotettiin. Margareta puolestaan oli nyt tullut niille vesille, jossa akselivaltojen vedenalaiset jahtaavat kaikkia Englannin kävijöitä. Luotimme kuitenkin hyvään onneemme kuten ennenkin. Mutta rouva Fortuna oli petollinen, sillä 9/9 klo 12.04 Gmt. näet pamahti torpeedo Margaretan kylkeen. Olimme silloin noin 400 mailia pohjoiseen Cape Finnisteristä. Jokainen voi hyvin kuvitella, minkä "vaikutuksen" tekee nykyaikainen torpeedo, joka on tarkoitettu "ravinnoksi" taistelulaivoille, vanhalle ja "hermostuneelle" kauppa-alukselle. Suoraan sanottuna oli aluksesta tullut uiva "romukauppa", jota uhkasi katkeamisvaara sekä kattilaräjähdykset. Räjähdyksessä katkesi päähöyryputki, joka silmänräpäyksessä poltti kuoliaaksi kolmannen konemestarin sekä kolme lämmittäjää. Lisäksi toinen konemestari sai hermokohtauksen ja hyppäsi yli laidan saaden kamalan kuoleman – haikalat.

Hyvässä järjestyksessä laskettiin ainoa jälellejäänyt pelastusvene, johon eloonjääneet, 19 miestä, sijoituimme. Kelluessamme veneessä ympäröi meitä nälkäiset haikalat, jotka eivät laisinkaan välittäneet siltä, että löimme niitä airoilla.

Olimme siis 19 miestä pienessä veneessä Atlantin kelluvilla laineilla ja matkaa oli lähimpään paikkaan, Espanjaan, noin 400 mailia. Ensimmäisen perämiehen johdolla "fixattiin" purjeet ja lähdimme "suurta tuntematonta" kohden. Vedenpinnalla uiskentelevat pähkinät peittivät nyt paikan, jossa Margareta oli kohdannut Waterloonsa ja kahtena kappaleena painunut meren syvyyteen.

Saimme olla neljä vuorokautta veneessämme ennenkuin "vapauden hetki" löi. On luonnollista, että "matkalla" oli omat jännityksensä, mutta jääkööt ne nyt tarkemmin selostamatta. Saimme päivisin kolme keksiä sekä kolmannen päivän alussa hieman vettä. Ja niin sitä sitten vihdoin päästiin erääseen Espanjan rantakaupunkiin, Viveroon. Olimme aika kankeita jaloista. Käveltiin tupsutettiin kuten lapset pysymättä pystyssä. Viverosta jatkoimme La Corunaan, jossa viivyimme kolmisen kuukautta. Myös sillä ajalla oli omat seikkailunsa. Vihdoin tärisevä "expressi" vei meidät Madridiin – Barcelonaan ja edelleen "por aviacion", tarkemmin sanottuna italialaisella vesitasolla erääseen Rooman lähettyvillä olevaan lentosatamaan. Sitten matkaa jatkettiin rautateitse Brennersolan kautta Berliiniin, jossa tutustuimme saksalaiseen pommisuojaan. Vihdoin saavuimme Svea-mamman pääkaupunkiin, josta tuttu Wellamo heitti meidät yli rapakon sekä – kotiin.

Edellinen osa:

5. Vaellusten varrelta.

Seuraava osa:

7. Viestimiehen kaskuja.