Tietoja

Viimeksi päivitetty: 24.11.2014 02:27

Julkaistu: 24.11.2014 00:39

Kirjoittanut Oula Paltto

Osumat: 3111

Radiosähköttäjien edunvalvonta

Laivaradiosähköttäjien työehto- ja palkkakysymysten hoitamisen katsoi liitto heti perustamisensa jälkeen ensimmäiseksi tärkeimmäksi tehtäväkseen. Niinpä liiton tekemä radiosähköttäjien minimipalkkaesitys hyväksyttiin eräissä varustamoissa vain pari viikkoa liiton perustamisen jälkeen. Myös Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiö maksoi sopimuksen mukaisia palkkoja vaikka ei tällöin sitä vielä allekirjoittanutkaan. Ensimmmäisen* sopimuksen SHO kuitenkin allekirjoitti jo niinkin varhain kuin huhtikuussa 1921. Tätä sopimusta noudatettiin sitten poikkeuksetta kaikissa pienimmissäkin varustamoissa.

Palkkaneuvottelut käytiin senjälkeen aina vuoteen 1941 saakka Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön kanssa, josta lähtien neuvottelut on käyty ja sopimukset solmittu laivanvarustajia edustavien yhdistysten kanssa, ahvenanmaalaiset yhdistykset mukaanlukien.

Työ- ja palkkaehtosopimusten ehdot olivat aluksi luonnollisesti varsin suppeita, kuten ne olivat kaikkien merenkulkijoidenkohdalla*. Ensimmäisen sopimuksen mukaan palkka- ja muut edut oli suoritettava radiosähköttäjälle samojen ehtojen mukaan kuin muullekin päällystölle. Palkan suuruus riippui silloin – kuten nykyisinkin – laivan koosta. Palkan lisät otettiin myös jo ensimmäisessä sopimuksessa käyttöön; maksettiin erityistä talvilisää, samoin I luokan ja II luokan sähköttäjän palkat olivat alusta asti eri suuruiset.

Vuosien aikana sopimuksen ehtoja on laajennettu erityisesti sosiaalikysymysten kohdalla. Neuvottelut ajautuivat aina silloin tällöin umpikujaan ja liitto joutui antamaan lakkovaroituksia, jotka muutamia kertoja johtivat myöskin työnseisauksiin. Esimerkkinä mainittakoon 19.4.1952 alkanut ja samana päivänä päättynyt lakko, jonka tuloksena poistettiin kauppalaivojen radiosähköttäjiltä lastinlaskemisvelvollisuus.

Merenkulkijajärjestöjen yhteisesiintymisestä voidaan mainita esimerkkinä yhteinen vaatimus vuodelta 1953: "Merenkulkijain yhteistyötoimikunta antoi lakkovaroituksen lakon alkamisesta 21.2.53 jälkeen sopivana ajankohtana. Lakko alkoi 24.2.1953, johon Suomen Laivanpäällystöliitto ei kuitenkaan osallistunut. Lakko loppui 25.2.53 illalla Pääministerin ja järjestöjen edustajien yhteisen neuvottelun tuloksena. Tällöin sovittiin siitä, että Hallitus antaa Eduskunnalle esityksen merityöaikalaiksi ja ehdotuksen uudeksi merimieslaiksi. Lisäksi sovittiin jäänmurtajien henkilökunnalle tulevista korotuksista."

Merenkulkijajärjestöt ovatkin joutuneet lukuisia kertoja joko yhdessä tai erikseen vauhdittamaan merenkulkijoita koskevan lainsäädännön käsittelyä ja sen kehittymistä.

Lentosähköttäjien palkoista ja työehdoista liitto teki sopimuksia vuodesta 1938 lähtien Aero Oy:n kanssa ja vuodesta 1956 vuoteen 1970 saakka Liiketyönantajain Keskusliiton kanssa.

Mainittujen työehtosopimusten piirissä oli 1940-luvun lopulle asti 4–6 lentosähköttäjää. 40-luvun lopussa ja 50-luvun alussa heitä oli enimmillään kymmenkunta. Vähäisestä määrästä huolimatta oma työehtosopimus katsottiin tarpeelliseksi ja tarkoituksenmukaiseksi.

Helsingin olympiakisojen aikoihin maahamme luodun lennonjohtojärjestelmän myötä lentosähköttäjät siirtyivät maa-asemille lennonjohto- ja muihin ilmailuviestitehtäviin. Ilmailun palveluksessa olevat radiosähköttäjät (9 viestijohtajaa) kuuluvat nykyisin virkaehtosopimusten piiriin. Lennonjohtajina palvelevien radiosähköttäjien edunvalvonnasta huolehtii puolestaan lennonjohtajien yhdistys.

Valtion palveluksessa olevien liiton jäsenten edunvalvonnan kannalta tärkeä etappi oli huhtikuun 4. päivänä 1946 Valtioneuvoston tekemä päätös hyväksyä Radiosähköttäjäliitto neuvotteluoikeuslain mukaiseksi neuvottelukelpoiseksi yhdistykseksi. Neuvotteluoikeudet myönnettiin Kulkulaitosten- ja yleisten töiden ministeriön, Sisäasiainministeriön, Posti- ja lennätinhallituksen, Ilmailuviranomaisen, Merenkulkuhallituksen, Merentutkimuslaitoksen, Ilmatieteellisen Keskuslaitoksen ja Merivartiolaitoksen kanssa.

Toinen merkittävä tapahtuma virkamiesjäsenten kannalta oli liiton liittyminen Virkamiesliiton jäseneksi ja edunvalvonnan järjestäminen keskitetysti sitä kautta. Keskitetty järjestelmä toi kuitenkin mukanaan myöskin epäkohtia, joista nimenomaan pienet liitot joutuivat kärsimään, mikä lisäsi paineita hoitaa epäkohtia järjestykseen omin voimin, kuten myöhemmin tapahtuikin. Virkamiesjäsenten osalta on työtaisteluvaroituksia jouduttu antamaan muutaman kerran: vuonna 1947 irtisanoutuivat rannikkoradioasemien, ilmailuviestiasemien ja jäänmurtajien radiosähköttäjät. Palkkauserimielisyydet saatiin hoidetuksi ilman työnseisausta. Valtiovalta ei seuraavana vuonna enää noudattanutkaan tehtyä sopimusta ja niin liitto antoi maaliskuussa 1948 uuden varoituksen. Tälläkin kerralla asia saatiin sovituksi ilman työnseisausta.

Neuvottelut radiosähköttäjien palkkauksen tarkistamisesta ajautuivat umpikujaan seuraavan kerran vuonna 1970, joka johti myös kymmenen päivän työtaisteluun rannikkoradioasemien ja jäänmurtajien radiosähköttäjien osalta. Samanaikaisesti oli menossa puhelinvirkailijoiden lakko, joka katkaisi puhelinyhteydet ulkomaille. Liitto oli antanut myös ulkomaanliikenteen palveluksessa olevia kauppalaivaradiosähköttäjiä koskevan tukilakkovaroituksen. Tukilakko vältettiin ja liiton sekä valtiovarainministeriön sopimuksella asetettiin toimikunta selvittämään radiosähköttäjien palkkauksen epäkohtia. Toimikunta sai työnsä päätökseen saman vuoden marraskuun lopussa. Toimikunnan ehdotuksen mukaisesti radiosähköttäjien palkkausluokkia tarkistettiin vuoden 1971 virkaehtosopimusten yhteydessä.

Virkaehtoneuvottelujen muista tapahtumista 1970-luvulla on selostus yhteenvedon yhteydessä jäljempänä.

Huomattavimpia tapahtumia liiton työ- ja virkaehtotoiminnassa kuluneen vuosikymmenen aikana olivat muunmuassa vuonna 1976 laivaradiosähköttäjien palkkauksen nostaminen samalle tasolle konemestarien ja perämiesten kanssa, mikä merkitsi sitä, että aloittavan sähköttäjän taulukkopalkka on sama kuin I perämiehellä ja II konemestarilla sekä 14 palvelusvuoden jälkeen sama kuin yliperämiehellä ja I konemestarilla. Kuusi vuotta palvelleiden radiosähköttäjien palkka oli tällöin em. taulukkopalkkojen puolivälissä. Kaikille I luokan tai yleisen pätevyystodistuksen omaaville sähköttäjille maksettiin lisäksi 5 % pätevyyslisä. Vuonna 1979 14 vuotta laskettiin 12 vuodeksi ja vuonna 1980 10 vuodeksi, samalla kun 6 vuotta laskettiin viideksi vuodeksi.

Kaikkia merenkulkijoita koskevista yhteisistä työehtosopimusmuutoksista mainittakoon vuonna 1976 läpiajettu lisävastikejärjestelmä, joka toteutettiin asteittain kahden vuoden aikana, vuonna 1977 sovittu vuorottelujärjestelmä sekä vuonna 1980 sovittu työajan lyhentäminen 40 viikkotunnista 39 viikkotuntiin ja 1.10.1981 38 viikkotuntiin siten, että vastiketta kertyy yksi tunti lisää viikossa. Tämä koskee Radiosähköttäjäliiton ja Konepäällystöliiton jäseniä; Merimies-Unionilla ja Laivanpäällystöliitolla on sopimuksissaan erilainen teksti.

Mitään edellämainituista muutoksista ei saatu sovituksi ilman työtaisteluvaroitusta ja työtaistelua. 1970-luvun jälkipuoliskolla jokainen merenkulkijajärjestö joutui kääntymään valtakunnansovittelijan toimiston puoleen lähes jokaisen työehtosopimuskierroksen aikana. Tämä johti vuoden 1980 neuvotteluissa neuvottelumenettelyn täydelliseen romahtamiseen ja sen seurauksena kahdeksan viikkoa kestävään työnseisaukseen suomalaisilla kauppalaivoilla ympäri maapallon. Seuraavassa muutamia pääkohtia tästä selkkauksesta.

Merenkulkijajärjestöt sanoivat normaalissa järjestyksessä irti helmikuun 1980 loppuun mennessä voimassaolleet työehtosopimuksensa sekä jättivät ehdotuksensa uuden sopimuksen ehdoiksi. Poikkeuksellista jo tässä vaiheessa oli, että myöskin varustamoyhdistykset sanoivat sopimukset irti ja jättivät omat muutoesityksensä*.

Neuvotteluja käytiin aluksi siten, että yhteisistä asioista neuvottelivat Myte-järjestöt Merimies-Unioni, Konepäällystöliitto ja Radiosähköttäjäliitto yhdessä varustamoyhdistysten kanssa. Liittokohtaisia neuvotteluja kukin kävi erikseen.

Neuvottelut kangertelivat totuttuun tapaan koko ajan, eikä varustamoyhdistysten tekemä palkankorotustarjous – kun se vihdoin tehtiin – vastannut läheskään liittojen vaatimuksia. Maapuolelle oli jo syntynyt niin sanottu yleinen linja, joksi markkinoitiin noin 9.5 % palkankorotusta muine etuineen. Varustamoyhdistysten tarjous oli helmikuun lopulla Radiosähköttäjäliitolle: taulukkopalkkojen korotus 1.3.1980 4 % sekä 1.11.1980 1.5 %, eli yhteensä 4.5 % vuositasolla. Kun palkat liukuvat maapuolella yleiskorotuksiin nähden aivan ratkaisevasti ja ne taas meripuolella tiukasti seuraavat taulukkopalkkoja, niin oli tämä seikka jo yksinään valmis saattamaan neuvottelut umpikujaan. Suurempi erimielisyys koski kuitenkin työajan lyhentämistä.

Työaikaa olisi aiempien sopimusten perusteella pitänyt merenkulkijajärjestöjen käsityksen mukaan lyhentää merivahtityön osalta 36 viikkotuntiin 1.12.1979 lähtien. Tästä ei päästy yksimielisyyteen, sillä varustamoyhdistysten mielestä työaika jo muutenkin oli alle mainitun määrän vuositasolla. Tämä väite selittyy sillä, että työnantajapuoli laski vastikelomat säännöllistä työaikaa lyhentäväksi. Työntekijäpuolen kannan mukaan säännöllinen työaika on sensijaan 8 tuntia vuorokaudessa ja 40 tuntia viikossa. Lauantaisin ja pyhisin tehty työ on sensijaan ylityötä, joka korvataan vastikkeella, eikä lyhennä päivittäistä tai viikottaista työaikaa. Kyseessä oli siis perustavaa laatua oleva näkemysero. Merenkulkijajärjestöt vaativatkin asian ratkaisemista tämän työehtosopimuksen yhteydessä, eli työajan lyhentämistä, mihin varustamoyhdistykset vastasivat kielteisesti.

Merimies-Unionin esitys sisälsi työajan lyhentämisen 36 viikkotuntiin kaiken työn osalta – eikä siis vain vahtityössä. Tähän esitykseen työantajapuolen vastaus oli jyrkän kielteinen. Niin Merimies-Unioni antoi lakkovaroituksen kaikille ulkomaanliikenteen aluksille ja koski pohjoismaiden satamia. Lakko alkoi 27.3.1980. Pari päivää aiemmin oli alkanut jäänmurtajien miehistön (ja sähköttäjien) lakko.

Radiosähköttäjäliiton ja Konepäällystöliiton esityksissä pitäydyttiin aiemmin tehdyssä työajan lyhentämissopimuksessa eli rajoituttiin vahtityöhön. Tästä huolimatta vaustamoyhdistysten* kalenterista ei löytynyt neuvotteluaikaa näille liitoille; välillä oli useiden viikkojen taukoja ja harvat tapaamiset olivat muodollisia. Varsinaisista neuvotteluista ei tullut mitään.

Maaliskuun lopulla liitto esitti varustamoyhdistyksille neuvottelujen käynnistämistä koska edellisestä neuvottelusta oli kulunut jo kuukausi. Varustamoyhdistykset vastasivat tähän seuraaana* päivänä julistamalla radiosähköttäjät (ja konepäällystön) työsulkuun kaikilla kauppalaivoilla ympäri maailman. Perusteluina työsululle mainittiin muun muassa seuraavaa: "Kun vaikuttaa ilmeiseltä, että Radiosähköttäjäliiton neuvottelutaktiikkaan kuuluu tahallinen neuvottelujen hidastaminen ja seikan selvillesaamiseksi, mitä muut merenkulkijajärjestöt onnistuvat vaatimuksillaan saamaan antoi työnantajataho oman esityksensä palkkojen ja muiden työehtojen tarkistamiseksi 10.3.1980, jonka Radiosähköttäjäliitto kuitenkin hylkäsi."

Mainittu tarjous 10.3.1980 toimitettiin liitolle postitse, siitä ei siis neuvoteltu etukäteen. Palkankorotustarjous oli nyt yhteensä 6.5 % vuositasolla ja jäi täten oleellisesti alle ns. yleisen linjan. Liitto vastasi kuitenkin tarjoukseen välittömästi ja toimitti 12.3. varustamoyhdistyksille oman ehdotuksensa, jossa taulukkopalkkojen korotukset olivat noin 15 %, kun ensimmäisessä esityksessä olivat olleet noin 20 %. Liitto teki lisäksi muita tarkistuksia omaan esitykseensä. Tähän liiton tarjoukseen siis tuli työsulkujulistus, eikä varustamoyhdistysten tarjousten "hylkäämiseen".

Koska neuvottelutie oli nyt varustamoyhdistysten toimesta lopullisesti katkaistu ja liitto yritettiin saada pakolla varustamoyhdistysten ehdoilla sopimukseen, niin ei liitolle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin antaa työtaisteluvaroitus, joka jätettiin 30.3.1980 ja koski Suomen satamissa olevia ja niihin tulevia aluksia. Työsulun määräpäivä oli 11.4. ja lakon 14.4.

Konepäällystöliiton osalta menettely oli täsmälleen samanlainen työsulkujulistuksineen ja lakkovaroituksineen. Konepäällystön lakkovaroitus koski lisäksi rannikko- ja sisävesiliikenteen aluksia sekä satamahinaajia.

Liitto oli neuvotellut myöskin jäänmurtajien radiosähköttäjien vuorottelusopimuksesta ja muista virkaehtosopimusten muutoksista valtiovarainministeriön kanssa useiden kuukausien ajan. Liiton ehdottamana vaatimuksena oli vuorottelusopimuksen tekeminen. Merenkulkuhallituksen ja liiton käsitykset asiasta olivat lähes samanlaiset. Valtiovarainministeriö sensijaan halusi, että asiasta annettaisiin vain ohjeita merenkulkuhallituksen kiertokirjeillä jäänmurtajien päälliköille. Kun esitettyjen kiertokirjeiden sisältökään ei vastannut liiton esittämiä vaatimuksia, niin ei tässäkään asiassa jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin hoitaa se valtakunnansovittelijan välityksellä. Työnseisausilmoitus jätettiin 11.3.1980 ja määräpäivä oli 25.3.1980.

Liiton tärkein vaatimus oli ensiksikin vuorottelusopimuksen aikaansaaminen siten, että se kattaisi koko vuoden, eikä vain jäänmurtajien toimintakautta, jota työnantajapuoli esitti, sekä toiseksi se että radiosähköttäjät saisivat itse määrätä kuinka paljon he haluavat muuttaa tekemiään ylitöitä vastikkeeksi tätä ympärivuotista vuorottelua varten. Liitto katsoi, ettei näistä vaatimuksista voida tinkiä. Muut esitetyt ves-muutokset olivat merkitykseltään vähäisimpiä.

Valtiovarainministeriön asenne liiton esityksiä kohtaan oli loppuun saakka kielteinen. Kun liitto oli asettanut lakkorajat siten, ettei murtajan kanssa lähdettäisi ulos satamasta mutta satamassa työt tehtäisiin normaalisti, niin VvM asetti sähköttäjät työsulkuun myöskin satamassa 27.3. lähtien, mikä merkitsi siten turvallisuuspäivystyksenkin päättymistä mainitusta ajankohdasta alkaen.

Neuvotteluja lakon ja työsulun välttämiseksi käytiin normaaliin tapaan valtakunnansovittelijan johdolla. Neuvotteluissa valtion edustajat eivät kuitenkaan antaneet periksi ja sovittelijan pelivara ei riittänyt sovintoesitystä tehdessä: vuorottelusopimus olisi jäänyt edelleenkin tekemättä. Liitto hylkäsi sovintoesityksen 25.3. ja niin jäänmurtajien lakko alkoi samana päivänä ja työsulku 27.3.

Ulkomaanliikenteen sopimuksesta yritettiin niin'ikään päästä neuvotteluratkaisuun valtakunnansovittelijan johdolla. Varustamoyhdistykset pysyivät tiukasti kannassaan ja näkemykset olivat niin kaukana toisistaan, ettei sovittelija katsonut olevan mahdollisuuksia sovintoesityksen tekemiselle. Työsulku alkoi siten 11.4. maailmanlaajuisena ja lakko 14.4. Suomen satamissa. Lakolla ei kuitenkaan ollut käytännön merkitystä koska sähköttäjät olivat jo poistuneet aluksista työsulun takia.

Konepäällystön kohdalla historia ulkomaanliikenteen osalta on edelläkerrotun kaltainen. Konepäällystö ja radiosähköttäjät olivat koko työtaistelun ajan erittäin kiinteässä yhteistyössä ympäri maailman.

Laivanpäällystöliitto oli omissa neuvotteluissaan ajautunut muiden liittojen tapaan valtakunnansovittelijan toimistoon ja sitä kautta lakkoon, joka lakkovaroituksen mukaan koski kaikkia ulkomaanliikenteen aluksia. Lakko alkoi 10. päivänä huhtikuuta.

Kun kaikki järjestöt nyt olivat lakossa tai työsulussa niin ryhtyi valtakunnansovittelija Keijo Liinamaa vähitellen purkamaan sumaa. Neuvotteluja käytiin aluksi pääasiassa Merimies-Unionin kanssa, jolla ilmeisesti oli kovimmat vaatimuksen* työajan lyhentämisen osalta. Unionihan oli myös ensimmäisenä aloittanut lakon.

Merimies-Unioni pääsi sopimukseen 30.4. hyväksymällä valtakunnansovittelijan sovintoesityksen. Sen mukaan kovana kiistakysymyksenä ollut työajan lyhentäminen ratkaistiin siten, että viikottaista työaikaa sovittiin lyhennettäväksi heti 39 tuntiin antamalla yksi tunti lisää vastiketta viikossa, sekä 1.10.1981 lähtien vastaavasti 38 tuntiin. Tähän jälkimmäiseen lyhennykseen sisältyi joitakin aluksen miehistön määrään liittyviä ehtoja ja muita selvitettäviä kysymyksiä. Sopimuskausi on kaksivuotinen, päättyen 28.2.1982.

Tämän jälkeen vauhdittuivat Radiosähköttäjäliiton ja Konepäällystöliiton neuvottelut. Liitot neuvottelivat koko kierroksen ajan tiiviisti yhdessä, koska niiden tavoitteet joitakin liittokohtaisia kysymyksiä lukuunottamatta olivat samanlaiset.

Liitoille esitettiin Merimies-Unionin mallin mukaista ratkaisua. Radiosähköttäjäliitolla oli kuitenkin ns. kynnyskysymyksenä radiovahtiaikojen ulkopuolisen varallaolon hyvittäminen, jota varustamoyhdistykset kieltäytyivät jyrkästi hyväksymästä, sekä eräitä muita SMU:n mallista poikkeavia ehtoja. Työajan lyhentämisestä liitto oli valmis neuvottelemaan Unionin mallin pohjalta, mikäli muista kysymyksistä päästäisiin sopimukseen.

Konepäällystöliitto puolestaan katsoi, että Unionin mallin mukainen työajan lyhentämissopimus merkitsisi konemestarien vähentämistä aluksista ja vaati tällaisten ehtojen poistamista. Liitolla oli lisäksi eräitä muita liittokohtaisia vaatimuksia.

Laivanpäällystöliitto oli käynyt varstamoyhdistysten* kanssa suoria neuvotteluja ja solmi sopimuksen 10.5. aamuyöllä. Sopimus noudatteli Unionin ratkaisua, paitsi työajan lyhentämisen osalta, mikä koski vain vahtityötä ja edellytti työajan laskentaa vuositasolla. Tämän mallin Radiosähköttäjäliitto oli jo aiemmin hylännyt.

Valtakunnansovittelija näki tilanteen kehittyneen sen verran, että teki 11.5. Radiosähköttäjäliitolle ja Konepäällystöliitolle sovintoesityksen ja pyysi vastaukset samana iltana. Jäänmurtajien radiosähköttäjien vuorottelusopimuskysymyksestä sekä muista virkaehtosopimusten muutoksista saatiin niin'ikään sovintoesitys.

Kummankaan sovintoesityksen ehdot eivät tyydyttäneet liittoa; kynnyskysymykset olivat edelleen ratkaisematta ja muutenkin esitys oli liian kaukana liiton vaatimuksista. Molemmat sovintoesitykset hylättiin. Samoin Konepäällystöliitto hylkäsi omansa. Työnantajapuoli sensijaan hyväksyi ne.

Tämän jälkeen alkoi julkisessa sanassa ja muutoinkin Radiosähköttäjäliiton ja Konepäällystöliiton vastainen voimakas kampanja. Maan hallitusta ja Eduskuntaa vaadittiin puuttumaan liittojen työtaisteluihin, tarvittaessa poikkeuslailla. Hallitus käsittelikin asiaa pariin otteeseen puuttumatta siihen enempää kuin patistamalla osapuolia pikaiseen sovintoon. Sitkeille huhuille poikkeuslakihankkeista ei saatu näyttöä. Terävin kärki tällaisilta aikeilta katkesi ilmeisesti jo siihen, että radiosähköttäjien ja konepäällystön työtaistelut olivat meneillään täysin laillisessa järjestyksessä. Myöskään mikään laki ei velvoita liittoja hyväksymään jonkin toisen liiton tekemää sopimusta. Kaiken lisäksi liitot olivat edelleenkin työnantajan julistamassa maailmanlaajuisessa työsulussa.

Tätä työsulkua varustamoyhdistykset tosin yrittivät purkaa yksipuolisella ilmoituksella 10.5. Siihen eivät liitot suostuneet, koska se olisi merkinnyt työtaistelun tehon vähenemistä ja siten vain selkkauksen pitkittymistä. Aluksia päinvastoin pysähtyi lisää sitä mukaa kuin niitä tuli satamiin eri puolilla maapalloa. Toisaalta liitot vapauttivat niitä työsulusta solmimalla varustamoiden kanssa ns. erillissopimuksia eli väliaikaisia työehtosopimuksia. Näillä sopimuksilla radiosähköttäjien ja konepäällystön palkkoja korotettiin takautuvasti 1.3.1980 lähtien tuhannella markalla kuukaudessa. Erillissopimukset olivat voimassa uuden työehtosopimuksen voimaantuloon asti.

Erillissopimusten solmiminen oli ilmeisesti hyvin lähellä muodostua neuvottelujen ratkaisukysymykseksi; esimerkiksi Neste Oy:n lähes kaikki tankkilaivat olivat työsulun takia satamissa.

Monivaiheisten neuvottelujen jälkeen valtakunnansovittelija Keijo Liinamaa teki uudet sovintoesitykset 20.5. illalla ja pyysi vastaukset seuraavana päivänä kello 12.

Sovintoesityksissä oli nyt huomioitu liiton vaatimukset entistä tuntuvasti paremmin ja ne sisälsivät ehdotuksen ns. kynnyskysmyksissä*. Liitto hyväksyi ehdotukset sillä varauksella että jäänmurtajien kaksivuotiseksi esitetty sopimus muutettaisiin yksivuotiseksi, kuten se oli kaikilla muillakin valtion virkamiehillä. Valtionvarainministeriö piti kuitenkin tiukasti kiinni kaksivuotisesta sopimuksesta. Vasta pari tuntia ennen vastausten antamista liitto sai kuulla VvM:n myöntyneen liiton vaatimukseen ja uuden yksivuotisen – muuten aiemmat ehdot sisältävän – sovintoesityksen antamiseen vastausten jättötilaisuudessa.

Toukokuun 21. päivänä kello 12 kaikki osapuolet ilmoittivat hyväksyvänsä ulkomaanliikenteen sopimuksia koskevat valtakunnansovittelijan esitykset. Ja kun vielä saatiin Radiosähköttäjäliiton virkamiesjäseniä koskevan hylätyn kaksivuotisen sopimusesityksen tilalle yksivuotinen, joka puolin ja toisin saman tien hyväksyttiin, niin oli merenkulkuhistoriamme rajuin työtaistelu samalla päättynyt. Tosin Merimies-Unionin ja Laivan päällystöliiton jo kertaalleen tehtyjä sopimuksia jouduttiin vielä pienten uhkailujen säestämänä tarkistamaan radiosähköttäjien ja konepäällystön palkkaratkaisun mukaisiksi. Työselkkaus kesti näinollen kahdeksan viikkoa ajalla 25.3.–21.5.1980.

Työtaistelulla saavutetut edut ovat tarkemmin arvioitavissa vasta myöhemmin. Selkkaukseen liittyi runsaasti muitakin kuin puhtaasti markoissa mitattavia arvoja. Esimerkiksi radiosähköttäjien ja konepäällystön maailmanlaajuisesta työtaistelusta saadut kokemukset ovat erittäin arvokkaita. Ne osoittavat, että näinkin laaja työnseisaus oli hyvin hallittavissa moitteettomasti hoidetun yhteydenpidon, annettujen ohjeiden täsmällisen noudattamisen ja erinomaisen yhteishengen ansiosta.

Työehtospimusten* muutoksista mainittakoon radiosähköttäjien taulukkopalkkojen noin 13–15 % korotukset, määrävuosirajojen alentaminen, varallaolokorvauksen toteuttaminen sekä työajan lyhentäminen ilman reunaehtoja. Sopimuskausi päättyy 28.2.1982.

Jäänmurtajien sähköttäjien vuorottelusopimus saatiin aikaan liiton vaatimusten mukaisesti, kaikille murtajien sähköttäjille yhden palkkausluokan kuoppakorotus, sekä työtaistelun pitkittyessä liiton vaatimukseksi noussut toimirahojen tuntuva 40–50 %:n korotus ja eräitä muita etuja. Sopimuskausi päättyy 28.2.1981.

Työsulun ja lakon lopettamissopimuksissa sovittiin muun muassa siitä, että ulkomailla työsulussa olleille maksetaan täysi palkka työsulun ajalta sekä korvataan matka-, hotelli- ja muut työsulusta aiheutuneet kustannukset.

Koko selkkaus ei kuitenkaan vielä päättynyt tähän. Valtiovarainministeriö nimittäin kieltäytyi tunnustamasta sitä, että sovintoesityksen hyväksymisellä olisi syntynyt ministeriötä sitova sopimus. VvM esitti, että sen on ensin neuvoteltava ja sovittava sovintoesityksen sisältämistä asioista Akavan, TVK-V:n ja JTA:n (SAK:n virkamiesjärjestö) kanssa. Radiosähköttäjäliitto voisi sitten näiden suostumuksella yhtyä tähän sopimukseen, jonka jälkeen sovintoesityksen ehdot vasta toteutettaisiin – sikäli kuin mainitut järjestöt sellaisen sopimuksen yleensä tekisivät!

Tätä menettelyä Radiosähköttäjäliitto ei voinut hyväksyä vaan katsoi, että sovintoesityksen molemminpuolisella ja ilman ehtoja tapahtuneella hyväksymisellä on syntynyt myös molempia osapuolia sitova virkaehtosopimus. Liitto haastoi valtiovarainministeriön vastaamaan asiasta Työtuomioistuimeen. Sen käsittely on tätä kirjoitettaessa vielä kesken. Kiistasta ei olemassa myöskään tuomioistuinten ennakkopäätöstä, joten ratkaisulla tulee olemaan tulevalle neuvottelumenettelylle tärkeä merkitys.

Edellinen osa:

Liiton jäsenistö

Seuraava osa:

Muuta toimintaa