On se vaan koskettava tarina tuo s/s Margaretan ja sen miehistön kohtalo. Onneksi kuitenkin niinkin moni siitä pelastui!

Panin merkille sähköttäjän kertomuksesta, että siihen aikaan hätäliikenne toimi paristojen varassa. Anodijännitteeksihän tarvittiin tuo 120 volttia ja se saatiin sellaisesta tiiliskiven kokoisesta paristosta, jossa oli useita eri ulosottoja eri jännitteitä varten.

S/s Brettenhamissa oli vielä silloin 1960-luvun lopulla minun siinä ollessani samanlaisia paristoja varalla hätälähetintä varten, vaikka laitteet toimivatkin omilla akuillaan muuttajakoneen kautta.

Pelastusvenetranceiveri, vastaanotin/lähetin, toimikin jo oikein generaattorilla, eikä siinä ollut paristoja. Peltisen säilytyspöntön kansi vain auki ja radiolaite esiin. Sitten joku avulias alkoi veivata laitteen kyljessä olevan generaattorin kammesta ja laite sai tarvitsemansa jännitteet. Sitä kampea vain piti sitten veivata koko ajan, ja siinä hommassa tahtoi käsi puutua pidemmän päälle. Mutta hyvä systeemi kuitenkin tositilanteessa, sillä teknikalla mikä silloin oli käytettävissä.

Rengasmatkalla merimiehen perässä:

”Salminen Sotkamosta” pyysi minua, muusaansa, kirjoittamaan muistelun seurustelumme alkuajoilta. Ajankohta oli varmaankin 69-70 vuodenvaihteessa, jolloin Tapani oli käymässä Savonlinnassa siskoaan tapaamassa. Olemme tämän siskon kanssa parhaat ystävät ja opiskelu kaverit. Minulla oli opintojen takia vuodenvaihteessa pitempi vapaa.

Käytiinpä sitten kolmestaan myös kummitätini luona kylässä. Ilmeisesti Tapani teki vaikutuksen myös kummiini, sillä pian sain tädiltä lahjaksi vuosikerran lehdestä ”Merimiehen ystävä”.

Tapanin laiva, Brettenham, oli tuolloin lähdössä Kotkasta Viroon ja sieltä Turkuun. Hän sitten ehdottikin, että voisin lähteä mukaan pikku risteilylle ja jäädä Turussa laivasta pois ja jatkamaan opintojani. En oikein asiasta innostunut ja niin saateltiin merimies junalleen ja kohti Kotkaa.

Mahdollisuus jäi kuitenkin senverran vaivaamaan, että päätin järjestää Tapanille yllätyksen ja mennä perästä Kotkan satamaan. Siispä junaan ja kohti Kouvolaa, josta pääsisin Kotkaan bussilla.
Illan tullen olinkin Kouvolassa ja soitin sieltä laivalle. Yhteys ei heti onnistunut, mutta sitten naisääni vastasi. Pyysin Tapani Salmiselle ja naisääni totesi, että ”itse sähköttäjälle?”. Myönsin ja ystävällinen naisääni selitti, että laiva on juuri kääntymässä satama altaassa ja lähdössä merelle. Siis päivää suunniteltua aikaisemmin!

Siinäpä sitten yllätystä kerrakseen! Ei tosin Tapanille, vaan minulle. Yötä vasten itselleni täysin tuntemattomassa kaupungissa eikä aavistustakaan minne mennä tai mitä tehdä. Opiskelijan budjettikin oli senverran niukka ettei hotelli tullut kysymykseen.

Tutkiskelin asemalla aikatauluja ja ilokseni totesin, että viiden tunnin kuluttua lähtee juna takaisinpäin itäistä rataa ja pääsisin takaisin Savonlinnaan. Oli siinä monenlaista hampparia, vilutusta ja väsytystä yön pitkinä tunteina. Lopulta pääsin turvaan lämpimään junaan ja nukahdin sikeästi.
Jossain vaiheessa konnari kyseli matkalippuja ja yllätys oli täydellinen, kun hän selitti että minun olisi pitänyt aikaa sitten vaihtaa Parikkalassa Savonlinnaan menevään junaan.

Ystävällinen konnari näki surkeuteni eikä vaatinut lisälippua. Niin köröteltiin Joensuuhun. Siellä odottelin vajaat kolme tuntia bussia jolla pääsin takaisin Savonlinnaan.

Perillä kaupungin läpi talsiessani totesin, että olin ollut tasan vuorokauden reissussa, enkä ollut päässyt kuin takaisin lähtöpisteeseen! Kyllä väsytti ja naurattikin. Tulipa tehtyä melkoinen rengasmatka merimiehen perässä!

Jossakin joku kuitenkin myhäili tyytyväisenä: ”Se olisi sittenkin tullut....”

Laivaradiopuhelu

Tuohon aikaan, kun ei kännyköistä osattu vielä edes uneksia, puhelun ottaminen laivaan oli aika monimutkaista. Monillakaan ei ollut edes kotona lankapuhelinta. Jos oli, piti ottaa yhteys puhelinkeskukseen ja tilata sieltä laivaradiopuhelu. Jos ei ollut puhelinta, oli parasta hankkiutua Posti- ja Lennätinlaitoksen puhelinkeskukseen, jossa sitten piti tilata kyseinen puhelu. Niitä ei tavallisesti ollut kuin yksi kaupungissa. Siellä oli isossa salissa useita puhelinkoppeja, joihin tilatut puhelut tulivat.

Kaukopuheluita oli montaa sortia. Oli tavallinen kaukopuhelu, pikapuhelu ja salamapuhelu, muistaakseni. Sitä enemmän joutui maksamaan, mitä nopeamman puhelun tilasi. Joskus joutui odottelemaan tilaamaansa puhelua pitkäänkin.

Kerrankin muistan tilanneeni säästäväisyys-syistä tavallisen kaukopuhelun (ei laivalle)ja sen odottaminen kesti kolmisen tuntia. Pika- ja salamapuhelut ohittivat ilmeisesti sen koko ajan. Kun edelliset loppuivat, tuli aina uusia tilauksia tilalle, ja niin minun odottamani puhelu siirtyi aina eteenpäin.

Lopulta minua alkoi kyllästyttää, ja ajattelin jättää koko puhelun sikseen. Kun nousin lähteäkseni odotushuoneen penkiltä tieheni, huomasi lasikopissa istuva puhelutilausten vastaanottajatyttö sen ja huikkasi kiireesti, että tilaamani puhelu tulee aivan kohta. Ja niin pääsin ilmeisesti ohittamaan ”kiireellisemmät” puhelut ja sain hoidettua asiani.

Samoin oli tilanne kun silloinen tyttöystäväni, nykyinen vaimoni tilasi Kouvolasta laivaradiopuhelun Brettenhamille. Laivaradiopuhelut ilmeisesti välitettiin joutuisasti. Olimme juuri kääntymässä Kotkan satamassa ja lähdössä merelle, kun laitoin varmuuden vuoksi radiolaitteet päälle, vaikka ei ollut vielä virallinen päivystysaika. Heti kuulin kun Kotkaradio kutsui Brettenhamia. Vastasin kutsutaajuudella, ja Kotkaradio kertoi, että minua tavoiteltiin hetkeä aikaisemmin. Arvasin heti, kuinka oli käynyt, mutta asialle ei voinut mitään. Olin kuitenkin tyytyväinen, että olisin saanut ”vieraan” matkalle.

Rahtilaivoissa oli useinkin perheenjäseniä seikkailumatkalla. Heidät kirjasin miehistöluetteloon sihteerin vakanssilla, jolloin he pääsivät maissakin käymään ulkomaiden satamissa. Tietysti passien piti olla kunnossa silloin. Pisimmillään perheenjäseniä oli joskus matkalla Kanadaan ja takaisin. He tietysti asuivat samassa hytissä omaisensa kanssa. Varsinaisia matkustajatiloja kun ei Brettenhamissa ollut.

Eipä varmaankaan ole tarpeen sulkea suuta...
Kyllä epäkohtia kannattaa tuoda esille, että sekin kansanosa, joka ei enää mennyttä muista tai ei siitä tiedä (nuoret), pääsisi asioista jyvälle.

Olen itsekin ihmetellyt tätä julmien Thatcherilaisten ja Reaganilaisten oppien 20 vuotta jatkunutta ymppäämistä suomalaiseen yhteiskuntaan, joka on pikku hiljaa pala palalta murentanut aikaisemmin vaivalla ja vuosikymmenien työllä rakennetun hyvinvointivaltion.

Enkä nyt tarkoita tätä nykysuuntauksen tavoitteena olevaa ”hyvinvointivaltiota”, jossa hyvinvointi kohdistuu vain niille, joilla on varaa pelata tämän meille uuden systeemin mukaisia sijoitus-, pörssi- ja muita kasinopelejä, ja jopa varaa siinä välillä hävitäkin. Ei – tarkoitan sitä hyvinvointivaltiota, jossa hyvinvointia jaettiin paljon tasaisemmin kaikille kansanosille, jossa kaikkien , - heikoimpienkin- , toimeentulosta pidettiin huolta, rahat pysyivat maassa tuottamassa uusia työpaikkoja ja verot maksettiin Joulusaarten yms. veroparasiittien sijasta kotimaahan pitämään kunnossa meidän omaa terveydenhuoltoamme, tiestöämme, puolustuskykyämme ja muita yhteiskunnan tärkeitä elementtejä.
Ja missä työvoima oli perustuslain mukaisesti valtion suojeluksessa, ennen kuin se lause perustuslaista poistettiin.

Mutta kuitenkin, kaikitenkin, ainakin unissa voimme palata noihin aikoihin, niitä ei kukaan voi millään mahtikäskyllä viedä pois. Näin nimittäin viime yönä pitkästä aikaa unta että olin sähköttäjänä sähköttämässä, ja tunne unessa oli onnellinen...

Venetsia

Barlettasta jatkettiin matkaa Venetsiaan, jossa purettiin seuraava osa lastista. Italialaiset osasivat, -samoin kuin kreikkalaisetkin -, hyödyntää laivakuljetukset täysimääräisinä. Jos laivan lasti olisi purettu yhdessä satamassa, olisivat he itse joutuneet kuljettamaan lastin eri osat määränpäähänsä, ja siitä tietysti olisi koitunut kuluja.

Nyt kun jokainen kaupunki otti vain sen osan lastista, joka oli tulossa juuri heidän alueelleen, kuljetti laiva mitä ilmeisimmin samaan hintaan lastin melkein kotiovelle. Sinänsä tietysti järkevää, mutta laivayhtiön kannalta huono juttu. Laiva kun viipyi eri satamissa pitkään, verrattuna siihen, että koko lasti olisi purettu yhdellä kertaa samassa paikassa.

Brettenham viipyi Venetsiassakin viikon verran. Sinä aikana ehti virkistää muistia Venetsian katukartasta kummasti. Siellä oli aikaisemminkin käyty Margaretan kanssa ainakin pari kertaa, joten kaupunki oli jo tullut tutuksi edellisillä käynneillä.

Satama-alue oli ison kanaalin varressa, jonka toisella puolella oli Lidon kasinoalue. Siellä ei kuitenkaan koskaan tullut käytyä. Ei olisi ollut varaakaan moiseen touhuun.

Satamaan tullessa oli normaalit selvitykset ja ”sikelikaapin” sinetöinnit saatu hoidettua, mutta ihmekseni tullimiehet rupesivat vielä kyselemään pornokuvia. Eihän sellaisia tietenkään kenelläkään ollut, eikä olisi kai saanut ollakaan. Amerikassa olin jo saanut kokemusta tällaisista ratsioista, mutta italiassa se oli erikoista. Olihan heillä ainakin siihen maailmanaikaan paikkoja, joissa voi vapaasti ja laillisesti tyydyttää sellaiset tarpeensa ihan luonnossakin. Venetsiassakin tällainen paikka oli kirkkoa vastapäätä, Pyhän Markuksen torin sivulla, mantereenpuoleisella korttelialueella, missä tytöt poseerasivat lasi-ikkunoissa katutasossa, kadun molemmilla puolilla.

Ihmetystäni lisäsi vielä sekin, että samat tyypit tulivat illalla siviilivaatteissa kyselemään samoista asioista. Olisivat ostaneet niitä kuvia, sanoivat. Tuli mieleeni, että ehkä he tarvitsivat niitä kotioloissaan. Olinhan jo aikaisemmin huomannut joissakin tavernoissa, että monet perheenisät poikkesivat illalla töistä kotiin mennessään baaritiskin kautta ja naukkasivat siinä pikaisesti viinilasin tai pari, ja vahvistivat kaiketi näin itseään kotiintuloa varten...

Pyhän Markuksen torilla oli korkea torni, johon pääsi kiipeämään, ja katselemaan maisemia. Sieltä näkikin kauaksi yli koko kaupungin. Siellä ylhäällä oli isojen ikkuna-aukkojen eteen vedetty vahvat panssariverkot. Ne estivät tornista putoamisen. Se kun oli johonkin aikaan ollut kovin suosittu paikka päättää tämä maallinen vaellus.

Tornin vieressä, kirkon ja rannan välissä oli koristeellinen ja historiallinen Dogen palatsi, jossa aikanaan käytiin oikeudenkäyntejä ja annettiin tuomioita.
Palatsin takana on pieni, mutta kuuluisa ”huokausten silta”, jota usein luullaan romanttiseksi kohtauspaikaksi. Todellisuudessa se on katettu silta, joka yhdistää palatsin sen takana oleviin vankiholveihin, joihin tuomitut vietiin sillan kautta. Sillan ikkunoista he näkivät vapaan maailman viimeisen kerran, siitä nimitys.
Kerrottiin, että vankilan alimmat holvit olivat veden alapuolella, ja kivien saumat oli valettu sulalla lyijyllä vesitiiviiksi. Miten lie...ainakin ne varmasti olivat varsin kosteita ja epäterveellisiä loukkoja.