Höyrysauna

Merellä kun ei ollut oikein liikuntamahdollisuuksia, aloin jossakin vaiheessa kovasti lihoa. Asiaa edesauttoi myös kokin jääkaappiin iltaisin yösyöjiä varten laittamat herkut . Kuumaa makkaraa tuli lämmitettyä vesihauteessa usein, varsinkin länteen päin mentäessä, jolloin viimeinen vahtivuoro meni myöhään yöhön.

Kun vyön reikiä oli jo pitänyt muuttaa monesti nahkahihnan loppupäätä kohti, rupesin huolestumaan. Juuri alkanutta seurustelua ajatellen tuntui tarpeelliselta ruveta pudottamaan painoa. Kun vanhassa laivassa ei tietenkään ollut minkäänlaisia kuntoiluvälineitä, ja kunnollista liikuntaa ei oikein ollut mahdollista muuten järjestää, hankin Oy Estin Ab:n välityksellä Arne Tammerin ”luonnonmenetelmän täydellisen vartalon saavuttamiseksi ”. Se oli kuntoiluohjelma, jossa ei tarvittu minkäänlaisia apuvälineitä, vaan liikkeissä käytettiin voimana ja vastavoimana omia lihaksia, lattiaa ja tukea, johon voi jalkansa työntää vatsalihaksien vahvistusliikkeitä varten.

Kaula ja niskalihasten treenaus esimerkiksi kävi niin, että nyrkit laitettiin leuan alle ja niillä vastustettiin, kun kaulalihaksilla painettiin leukaa alas. Sitten taas kädet vietiin takaraivolle ja vastustettiin pään nostamista takaisin ylös.

Kuntoilu aloitettiin parin minuutin kevyellä paikallajuoksulla, että päästiin hikeen ja lihakset lämpenivät. Sitten tehtiin liikkeitä sarjoina. Ensimmäisellä kerralla tarvitsi tehdä liikkeet vain muutaman kerran. Seuraavilla kerroilla liikkeitä lisättiin joka kerta, kunnes kaikkien ensimmäiseen kirjeeseen liittyvät liikkeet veivät aikaa noin puoli tuntia. Se oli siis tauotonta liikettä koko sen puolituntisen ajan. Siinä hiki lensi ja uros haisi, niin että kämppä piti tuulettaa aina rääkin jälkeen.
Ei se kuitenkaan rääkiltä tuntunut, kun lihakset ensimmäisten kertojen jälkeen jo tottuivat tällaiseen menoon...

Jotta homma olisi mahdollisimman tehokasta, ja vaikka jumppakirjeissä ei näin kehotettu tekemään, päätin, että energian saantia oli rajusti vähennettävä. Noudatin siis aterioiden kohdalla itse suunnittelemaani ohjelmaa, jossa otin lautaselleni kaikkea, mutta vain yhden. Yhden perunan, yhden lusikallisen kastiketta, yhden lihapullan jne. Kahvilla kävin, mutta kahvileivät ja jälkiruoat jätin ottamatta. Jos joskus sorruin esim. jälkiruokaan, menin vessaan ja työnsin sormet kurkkuun ja oksensin pois liiat energiat.
Huomasin tässä yhteydessä merkillisen seikan. Ulos ei tullutkaan se viimeksi syömäni ruoka, vaan varsinainen pääruoka, jonka olin siis nauttinut ensimmäiseksi...

Brettenhamissa oli tehty yhdestä vessasta höyrysauna liittämällä lämmityspatteriin lisäventtiili, jolla saattoi päästää tulistettua höyryä huonetilaan, jolloin siitä hetkessä tuli höyrysauna. Laitoin tämän höyrysaunan aina päälle, kun aloitin jumppatuokioni. Sitten oli hyvä hikisenä ja nääntyneenä mennä saunaan ja ottaa vielä kunnon löylyt.
Ainoa haitta oli että joutui myös hengittämään sitä höyryä. Se tuntui joskus tukalalta, ja kerran pyörryinkin saunaan hetkeksi. En tiedä oliko syynä höyry, liika kuumuus, vai liian kova harjoittelu. Onneksi havahduin pian ja raahauduin ulos saunasta vilvoittelemaan.

Koko menetelmä oli 10 vihkosen pituinen. En kuitenkaan tarvinnut kuin kolmen vihon ohjeiden mukaisen treenin, kun paino oli pudonnut 20 kiloa ja aikaa siihen meni runsas kuukausi. Tehokas menetelmä siis. Se on minulla edelleen tallessa. Mistähän saisi energiaa aloittaa se taas uudelleen ja suorittaa se tällä kertaa loppuun asti...

Höyrysaunoissa oli todella omat vaaransa. Minua joskus arvelutti Brettenham´in vanhojen putkien kestävyys. Tulinen höyryhän on melkoinen energiapläjäys ja toimii äkkinäisenä liika-annoksena kuin paistouuni.
Tosiasiallinen vaara kuitenkin oli alkoholi yhdistettynä yksin saunomiseen. Olisikin oikeastaan pitänyt kieltää alkoholi, eikä saunaa, mutta sehän ei tietenkään ole ollut mahdollista.

Tuon kaltaisia paistumiskuolemiahan on sattunut maissakin ihan tavallisissa saunoissa, ja niissä on ollut mukana tuo sama, varsinainen onnettomuuden syy, viina.

Tai oikeastaan, jos asiaa pohtii vielä syvemmältä, niin taitaakin suurin syy olla yksin saunomisessa...
Älkäämme siis koskaan saunoko ilman mukavaa seuraa...

Baie Comeau

Baie Comeau on muistoissani pieni kaupunki tai kylä Labradorin niemimaan juurella, eteläisellä puolella, Suurilta järviltä tulevan, valtavan Saint Lawrence joen suussa. Merielämän alussa oli tuollapuolen Atlanttia totuttelemista noissa nimityksissä, kun jokainen Suomessa pikkukylää vastaava paikka olikin kaupunki tuolla lännessä.

Ei tuosta paikasta juuri muuta jäänyt mieleen, kuin hauska nimi. Tai ei kai siinä nimessä sinänsä sen kummempaa hauskuutta taida olla, mutta minun korvaani viehätti, ranskan kieltä taitamattomana, se miten se lausuttiin, ”Beikkomeee”.
Sieltä kuitenkin haettiin Brettenhamin kanssa senkertaisen seilaukseni viimeinen paperipuulasti Italiaan. Tavan mukaan otettiin taas komea kansilasti. Taisi olla saman verran propsia kannella, kuin ruumassakin.

Elettiin vuotta 1969 ja parasta kesää. Heinäkuun neljäs päivä otin Kanadan dollareita 85 kappaletta. Kurssi oli silloin 3,90, joten Suomen markoissa se teki 331,50 markan loven sen hetkiseen saldooni palkkaliuskassa. Mihin lie nuori mies tarvinnut tuota rahamäärää, en muista, mutta luultavasti se kului joihinkin matkamuistoihin. Epäilen kuitenkin, että suurin osa kului huvituksiin, lähinnä iltaisiin aterioihin maissa. Vaikka laivaruoka oli hyvää ja sitä oli runsaasti, teki usein satamissa mieli saada vaihtelua ja kokemusta paikallisista erikoisuuksista.

Pian tuon jälkeen lähdettiin täydessä lastissa kohti Eurooppaa ja Italiaa, tarkemmin sanottuna Italian pohjoisosan kaupunkia, La Speziaa. Merimatka meni rauhallisissa merkeissä, niin kuin yleensäkin. Välillä pientä vastatuulta, välillä sivumaininkia, joka laittoi laivan kevyesti rullaamaan, muttei pahasti. Sähkösanomia lähti tasaisesti yksi päivässä, jossa laiva ilmoitti sen hetkiset kulkutietonsa varustamolle. Säätiedot toimitin komentosillalle kerran päivässä.

Ennen Välimerelle pääsyä piti seurata Euroopasta ensimmäiseksi ilmoittavaa San Vincenten majakan ensimmäisiä tuikkeita. Cape San Vincent oli Portugalin äärimmäisessä lounaiskolkassa öisin loistava majakka, joka näkyi kymmenien kilometrien päähän merelle. Aamun valjettua ehdimmekin jo sen kohdalle, ja siinä sai taas pitkän merimatkan jälkeen ensituntuman maahan ja sen tuoksuihin.

Seuraavana kiintopisteenä oli sitten Gibraltarin salmi. Se punersi ilta-auringossa vasemmalla puolella. Rannikkohan on kuivaa kivikkoa, joten juomavedestä oli siellä pula. Tai oli ainakin siihen asti, kunnes sinne kallioille rakennettiin betonisia vedenkeräysrinteitä, joista sadevesi johdettiin suuriin säiliöihin. Melkoinen työ varmaan on ollut noiden rinteiden valamisessa.

Jossain Sardinian lähistöllä, Brettenhamin lipuessa äänettömästi kohti Italiaa, kaarsi laivan viereen keskikokoinen huviristeilijä ja alkoi huutaa megafonilla meille jotain. Kapteeni haettiin paikalle ja hänkin alkoi huutaa megafonilla takaisin...
En tiedä mikä vika risteilijällä oli navigointilaitteissa, mutta he eivät tienneet tarkalleen missä ovat ja kysyivät kompassisuuntaa Napoliin. Kapteeni kävi karttahuoneessa tarkistamassa oikean suunnan ja huusi sitten sen toiseen alukseen, joka lähti kiitollisena ja onnellisena jatkamaan matkaansa kohti Napolia.

La Speziaan sitten saavuttiin aikanaan, ja koko kansilastikin oli vielä mukana. Joskus kovassa merenkäynnissä siitä saattoi osa huuhtoutua mereen, mutta ei nyt. Matka oli siis sujunut ”onnellisten tähtien alla”.
La Speziassa otin matkarahaa 210000 Italian liiraa. Summa tuntuu suurelta, mutta liiran kurssi oli silloin aika olematon, 1000 liiraa maksoi 6,715 markkaa, joten pussiini sain liiroja 1410 markan edestä. Samalla kun laskin omani ja muiden siinä satamassa ulosmaksun ottaneiden palkat, maksoin myös tilalleni tulevan sähköttäjän matkan, 469 markkaa.
Brettenham jäi sillä kertaa taakse 27.7.1969, ja matka kotimaahan ja lomalle alkoi iloisissa merkeissä...

Vastakirjat

Laivamiehistön palkkaliuskat niitattiin silloin 1960-luvulla vastakirjan sivuille. Vastakirja oli siis sellainen pieni, A6 (neljännesarkin) kokoinen kirjanen, johon oli merkittynä mm. sen omistajan nimi, laivan nimi, toimi aluksessa, palvelusopimuksen alkamispäivä ja paikka (”päällemönsträyspäivä”), palkkaustiedot (yleensä ”tariffi”), sekä toimessaolon päättymispäivä (”ulosmönsträyspäivä”).

Siihen oli myös merkittynä palkkaliuskoista näkyvät käyntisatamat ja niissä nostetut palkkamäärät ja niiden päivämäärät ym. muut palkkoihin liityvät tiedot.
Näitä vanhojen vastakirjojen tietoja olen käyttänyt muistini tukena näissä tarinoissa. Lisäksi matkoilla otetut valokuvat ovat tuoneet järjestystä asioihin ja mieleen muistoja menneistä satamista ja tapahtumista.

Minulla on näitä vastakirjoja jäljellä kolme kappaletta. Viimeisimmältä seilausvuodelta olevaa kirjaa ei ole enää tallessa. Se jäi verottajalle samana vuonna, kuin jäin viimeisen kerran maihin ja hakeuduin uudelleen koulutukseen uutta ammattia varten.

Siinä kävi nimittäin niin, että opiskelin ensimmäistä vuotta kesäharjoittelupaikasta saamieni ansioiden turvin tulevaan ammattiini. Olin ollut vähän yli kolme kuukautta vuoden alusta vielä meripalveluksessa ja silloisen lainsäädännön mukaan yli 3 kk merellä palvelleiden koko vuoden verotus meni merimiesverolainsäädännön mukaan. Muistini mukaan se oli hiukan ”maltillisempi” kuin maaverotus, nykytermejä käyttääkseni.

Eiväthän ne alkuvuoden palkkatulot ja kesäharjoittelupaikan tulot riittäneet elämiseen, vaan asuin juuri avioon menneenä vaimon kanssa yhteisessä asunnossa, ja vaimo kävi töissä. Eläminen oli hyvin vaatimatonta ja säästimme kaikessa mahdollisessa, että rahat riittäisivät. Sama kympin seteli saattoi pyöriä taskuni pohjalla kaksikin viikkoa, kun en tuhlannut enkä esim. käynyt ruokalassa syömässä, vaan kävelin kotiin syömään ruokatunnilla jne.

Tämä eläminen yhden palkalla rupesi epäilyttämään verottajaa ja meidät kutsuttiin toimistoon kuultavaksi. Epäiltiin, että minulla oli merimiehenä oltava joitakin salaisia sivutuloja, joita en ollut ilmoittanut.Uhkana oli, että minulle mätkäistäisiin jokin arvioitu lisävero.

Tämä tuntui erityisen epäoikeudenmukaiselta ja katkeralta, kun joka päivä pihistimme kaikesta, että pärjäisimme vaimon palkkarahoilla. Kaikki tulot piti koettaa selvittää. Meidän piti jopa luetella kaikki saamamme häälahjatkin, joista myös arvioitiin ansioidemme määrää.

Minäkin oli laiha kuin kuikka ja painoin vain 74 kg, eli olin huomattavan alipainoinen pituuteeni nähden. Lopulta pöydän takana oleva porukka hyvin ”pitkin hampain” hyväksyi, että kai te nyt sitten olette ilmoittaneet kaikki tulonne, ja todella elätte vain vaimon tulojen varassa.

Se asia selvisi siis lopulta onnellisesti, mutta olin joutunut antamaan viimeisimmän vastakirjani verottajan tutkittavaksi, ja se jäikin sitten sinne. Kun ei ollut mitään ajatusta, että sitä enää koskaan mihinkään tarvitsisin, niin ei tullut perättyä sitä enää jälkeenkään päin.

Nyt kun olisin tarvinnut niitä tietoja muistini tueksi, otin yhteyttä k.o. verotoimistoon ja pyysin heitä tutkimaan, olisiko se vastakirja vielä jossain tallella. Muutaman päivän päästä tulikin ystävällinen puhelinsoitto, mutta virkailija pahoitteli, ettei sitä enää ole olemassa.
Säädösten mukaan verottaja säilyttää tällaisista papereista tiedot vain niiden ihmisten osalta, joiden syntymäpäivä on joko kahdeksas tai 28:s päivä kuukaudesta. Kun olin sattunut syntymään muuna aikana, ei vastakirjaa oltu säilytetty...

Nyt jatkossa turvaudun siis vain muutamiin valokuviin tuolta viimeiseltä vuodelta ja niiden tuomiin muistoihin tai muuten vain mieleen palautuviin muistikuviin. Valokuviakaan ei kovin paljon ole tuolta ajalta, kun en enää ottanut mukaan valokuvien tekolaitteita, eikä kuvaus ollut enää sillä tavalla hohdokasta kuin harrastuksen alussa.

Mutta tässä jutussa menin nyt tapahtumien edelle. Vielä oli yksi seilaus Brettenhamin kanssa edessä kunhan loma olisi kulunut niin pitkälle, että merielämä alkaisi taas vastustamattomasti houkutella mukaansa.

Älä kehu kokkia

Silloin kun aloitin tuon edellä kertomani laihduttamisen, tuli nopeasti mieleen joskus aikaisemmin joltain vanhemmalta laivakaverilta kuulemani viisaus.
En sitä silloin ensin oikein ymmärtänyt, enkä hyväksynytkään. Minusta tuntui kummalliselta, ettei saisi kehua tai kertoa aterian valmistajalle, jos ruoka on hyvää. Noudatin siis omaa ajatustani, ja kerroin useinkin kokille, kun ruoka oli minusta onnistunut erityisen hyvin. Maittoihan ruoka siihen aikaan muutenkin hyvin, joten siitähän kokki sai aina sanatontakin palautetta.

Kun aloitin laihduttamisen, kokki huomasi heti, ettei minulle ruoka maistu samaan tapaan kuin aikaisemmin. Jossakin välissä hän kysäisi varovasti ruoasta ja sen maittavuudesta. Vaikka sanoinkin sen olevan aivan hyvää, hän ei selvästikään uskonut minua. Taisin olla ainoa, joka oli ruoan laadusta mitään hänelle koskaan maininnut. Muut vain söivät tyytyväisenä, jos ja kun ruoka oli maittavaa, mutta eivät sanoneet mitään. Nyt kun en aterioilla syönyt entiseen verrattuna paljon mitään, hän oletti ruoassa olevan jotain vikaa.

Kun varovainen kysely vähitellen muuttui mielipiteen kärttämiseksi, kerroin lopulta, että olen alkanut pudottaa painoa, enkä sen vuoksi voi syödä messissä entiseen tapaan. Hän ei tuntunut uskovan minua. Kokki oli jo aivan varma, että hänen ruoassaan täytyi olla vikaa, kun tuo entinen ahmatti on ruvennut nirsoilemaan sen kanssa.

Tilanne ei siitä miksikään muuttunut. Myöhemmin, kun olin päässyt tavoitteeseeni painon suhteen, jatkoin niukkaa linjaa aterioinnissa, ja kokki oli loppuun asti sitä mieltä, että jotain vikaa ruoassa on, vaikka en halua sanoa sitä.

Tämän kokemuksen myötä ymmärsin oikein hyvin tuon ensikuulemalta omituiselta vaikuttaneen viisauden. Muilla syöjillä ei edelleenkään ollut mitään ongelmia. He söivät hiljaisina ja tyytyväisinä, ruoasta mitään puhumatta, eikä heiltä kukaan mitään kysellyt.

Tämä voi vain maaelämään totuneesta kuulostaa vähän oudolta, mutta meriolosuhteissa, kun sama porukka pyörii pienissä tiloissa toistensa ympärillä päivästä toiseen, voi helposti syntyä erilaisia kahnauksia ja ongelmia keskinäisissä suhteissa ja henkilökemioissa.