Salminen, sähköttäjä Sotkamosta, # 3

Lisää
6 vuotta 9 kuukautta sitten #278 : Juhani Tikkanen
Joskus joku asema ei antanut listojen mukaan WX.ää. Kerran hiljaisuutta kuunneltuani napsaisin EMTX.n päälle joka transistoroituna oli heti valmis eikä tarvinnut odottaa tehoputkien hehkujen lämpenemistä, ja napautin 500 Kc.lle lyhyen .-- -..- ..--.. Eli WX ? Bandille tuli heti yksi toinen jo luuli että nyt se tulee ja kysyi: ..- .--. ..--.. Eli UP ?. Mutta varsinainen coastal asema oli hiljaa, ja taisimme jäädä ilman säätä. Tuli mieleeni tarina säätiedotuksen unohtaneesta kipinästä joka kurkkasi ulos radiohytistään, ojensi sormensa ylös, ja palasi tekaisemaan omiin havaintoihin perustuvan testituloksen ... :-)

Tuo minun esimerkki oli tietenkin Välimereltä... Siitä pohjoiseen aikataulut yleensä toimivat tunnollisesti.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
6 vuotta 9 kuukautta sitten - 6 vuotta 9 kuukautta sitten #279 : Tapani Salminen
Noiden "tähtihetkien" muistelu ei onneksi enää hetkauta mitenkään. Aikaa on jo kulunut riittävästi,ja ikää on tullut tarpeeksi. Enää ei ujostuta tai hämmennä oikeastaan mikään.

Olen huomannut, että ikääntymisen myötä on hävinnyt kaikenlainen esiintymisen pelko, eikä enää ole mikään ongelma vaikkapa ruveta juttusille täysin tuntemattomien henkilöiden kanssa, esim. kaupassa käydessä. On löytynyt hauskoja, hetkellisiä juttukavereita samanikäisistä ja joskus nuoremmistakin. Ei tarvitse enää jännittää, mitä minusta ajatellaan,ei ole enää mitään hävittävää... :) Kun keskustelee kohteliaasti ja hymyilee, saa samanlaista palautetta takaisinkin.


Viestilamppu

Tuli tuosta Välimerestä mieleen eräs tapaus, kun käytin vastaantulevan laivan kanssa kommunikoimiseen Margaretan maston huipussa olevaa viestilamppua.

Olimme juuri päässeet Gibraltarin salmesta avoimelle merelle. Oli yö ja Välimeri oli täysin tyyni. Kuu paistoi korkealta taivaalta, mutta se ei paljonkaan valaissut etelän sysimustaa yötä.

Sen verran se kuitenkin valaisi, että näimme toisen rahtilaivan tulevan vastaan kauempana edessä päin ja vähän sivummalla. Olin vapaavahtia viettämässä komentosillalla ja täkkikolmosen (kolmas perämies) kanssa pälkähti päähän kokeilla sitä maston viestilamppua.

Kansainvälisellä laivaradiosähköttäjäkurssilla Lauttasaaren opiskelutiloissa oli sitä joskus harjoiteltu. Kouluttaja oli kertonut, että viestilamppua ei voi käyttää yhtä nopeasti, kuin sähkötysavainta, koska silmä ei ehdi reagoida nopeaan vilkkumiseen. Opettelimme siis sanoman antoa oven kanssa. Ovea auottiin ja suljettiin sähkötyksen tahdissa, eikä sitä ovea todellakaan voinut liikutella kovin nopeasti.

Aloitin siis lamppuviestityksen näiden oppien mukaisesti hyvin hitaasti,ja annoin pitkän viivan painamalla lampun katkaisijaa. Se oli huomion herättämiseksi. Sama pitkä viiva tarkoitti myös hyväksymismerkintää, eli että oltiin samaa mieltä tai että kirjain oli saatu talteen.

Kului hetki, ja äkkiä toisen laivan mastovalo syttyi pitkän viivan merkiksi. Sitten annoin hitaasti laivan nimen (Margareta) ja minne olimme menossa, kirjain kerrallaan. Joka kirjaimen perään antoi toinen laiva pitkän taaaaaaaan, siis viivan, että he olivat saaneet kirjaimen ylös.

Sitten he antoivat samat tiedot meille, ja perämies toimi kirjurina, merkiten aina kirjaimen paperille, kun sanoin mikä se oli. Tällainen valosähkötys kävi nimittäin niin hitaasti, ettei sitä pystynyt ottamaan "päähänsä" ja pitämään sitä mielessä. Kirjaimet merkittiin yksi kerrallaan ylös, ja niistä sitten sanat muodostuivat paperille.

Se oli mielenkiintoinen, ja pimeässä kuun valaisemassa yössä jotenkin aavemainen kokemus täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Sanomat tulivat kuitenkin selväksi, hitaasti mutta varmasti, ja hetken kuluttua ohitimme toisemme ehkä n. puolen kilometrin etäisyydellä matkallamme eri suuntiin.
Viimeksi muokattu: 6 vuotta 9 kuukautta sitten Tapani Salminen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
6 vuotta 2 kuukautta sitten - 6 vuotta 2 kuukautta sitten #285 : Tapani Salminen
Sardinian vuorilla ja vähän uimassakin

Taisi olla kevätpuoli v. 1969, kun Brettenham poikkesi Sardinian rannikolla pikkukaupungissa, jonka nimeä en enää muista.
Joka tapauksessa laivaa purettiin, ja minulla ei ollut sillä hetkellä mitään välttämätöntä kirjallistakaan puuhaa meneillään. Päätin siis lähteä tutkimaan saaren maaseutua ja vuoristoa, joka häämötti taivaanrannassa sinisen udun takana. Sain kaveriksi kolmannen perämiehen, joka myös oli vapaalla.

Nuoria kun oltiin, niin maantietä pitkin kävely oli pelkästään hauskaa pitkän merimatkan jälkeen. Jos en väärin muista, niin toimme propsilastin Kanadasta, Charlottetownista. Sellaisen lastin purkaminen kesti siihen aikaan ja niissä oloissa pari viikkoa, nopeimmillaankin viikon, niin että vapaa-aikaa jäi yleensä runsaasti.

Vapaan liikkumisen hurmassa kilometri toisensa jälkeen jäi taakse, ja lopulta oltiinkin jo pikkutiellä, joka kiemurteli ylös vuoria kohti. Teiden varressa olevat talot harvenivat ja loppuivat lopulta kokonaan. Vielä näkyi siellä täällä tolppia, joiden päähän oli kiinnitetty pieniä ”pesäpönttöjä”, luullakseni kyyhkysiä varten. Niitä ei kuitenkaan näkynyt.

Lopulta pikkutiekin häipyi olemattomiin ja aloimme kiivetä rinteitä aina vain ylemmäs. Maisemat tulivat sitä mahtavammiksi, mitä korkeammalle pääsimme. Vuoren harjanteiden välissä oli pieniä laaksoja ja painanteita. Kun oli lämmin ilma, rupesi lopulta janottamaan, mutta mitään juotavaa ei ollut mukana. Siellä täällä kasvoi opuntia?kaktuksia ja tutkin niidenkin paksuja lehtiä, ja pilkoin linkkarilla siivuiksi ajatuksella, että jospa niistä saisi suun kostuketta. Nehän olivat hyvin paksuja ja meheviä. En kuitenkaan uskaltanut niitä maistaa, kun en ollut varma asiasta.

Lopulta pikku notkossa tuli vastaan lähde, josta virtasi kirkasta vettä muodostaen valuma-alueen, jonka reunamilla tuoksui minttu. Jano saatiin hyvin sammutettua kirkkaalla lähdevedellä. Kun tutkin kasveja vesialtaiden reunamilla, löysin tuuheita minttupensaita. Niitä keräsin talteen aika nivaskan, ja tein niistä laivalla minttuteetä. Se oli sokerilla vahvasti maustettuna hyvää, mutta kukaan muu ei sitä halunnut juoda. Taisivat haluta ensin katsoa, miten kaverin käy... :)

Eräässä pikkulaaksossa huomasin muutaman korkean, nahkealehtisen pensaan. Oksilla oli valkoisia kukkaterttuja ja toisilla oksilla oli vihreitä ja punaisia hedelmiä, jotka aivan muistuttivat mansikkaa. Punaiset olivat kypsiä, mutta en niitäkään uskaltanut maistaa. Otin niitä kuitenkin talteen. Myöhemmin selvisi, että ne ovat viralliselta nimeltään Litsipensaita, joiden hedelmiä ruvettiin joskus 1980-1990 luvulla tuomaan Suomeenkin. Niissä on kova nyppyläinen kuori, jonka alla on valkoinen mehevä hedelmäliha. Sisällä on pitkänmallinen, ruskea, taatelia muistuttava siemen, joka kyllä itää purkissa, jos haluaa siitä ikkunalle eksoottisen kasvin. Siemeniä en ole syönyt, vaikka on mielessä, että ehkä nekin olisivat syötäviä...

Vuoristoretki oli mukavaa seikkailua ja vaihtelua laivassa kököttämisen jälkeen. Alkoi kuitenkin olla aika lämmin ja päätimme laskeutua kohti kaukana häämöttävän meren rantaa. Lähemmäski tullessamme huomasimme rannalla hienon hiekkarannan. Se oli oikea ”biitsi” eikä yhtään uimaria missään. Eihän tuollaista tilaisuutta voinut vastustaa, huolimatta siitä, että olimme merellä matkalla Sardiniaan nähneet muutaman lehmäraadon kellumassa aaltojen vietävinä. Ne olivat pulleiksi turvonneita, ja jalat sojottivat korkealle räjähtämispisteessä olevista ruhoista. Välimeren laivureilla kun oli tapana heittää merellä kuolleet eläimet mereen, etteivät ne aiheuttaisi tulosatamassa mitään ylimääräisiä harmeja karanteenin tai muun sellaisen muodossa. Se oli tyyli noilla etelän vesillä silloin, miten lie nykyään?

Kaveri ei halunnut uimaan, joten menin sitten yksinäni. Rannan hiekka oli hienoa ja pehmeää kun astelin kohti vesirajaa, jonne mereltä käsin vyöryvät aallot sammuivat sihiseviksi vaahtovyöhykkeiksi. Matkalla veteen huomasin, että jalkojen alle ja varpaiden väleihin tarttui jotakin tahmeaa. Kun tutkin asiaa tarkemmin, ne olivat pikipalleroita, joita vesi liikutteli edestakaisin ja teki niistä lakupötkön näköisiä pökäleitä. Alueella oli ilmeisesti päässyt tavalla tai toisella paksua öljyä mereen ja kevyempien aineiden haihduttua piki ajautui sitten vähitellen rantahiekalle. Siinä oli kova ja vastenmielinen homma kaivella pikipallot varpaiden väleistä, joista sitä löytyi vielä monta päivää myöhemminkin.

Vesi kuitenkin houkutteli ja lopulta kelluin aaltojen pinnalla sinistä taivasta ja pilviä katsellen. Aikaa kului kun nautin olostani viileässä vedessä ympärilleni vilkuilematta. Lopulta päätin, että oli aika palata rannalle, ja hämmästyksekseni huomasin, että olin ajautunut kauaksi rannasta. Rupesin uimaan nopeasti rantaa kohti, mutta vaikka kuinka kauhoin vettä, ranta ei tuntunut tulevan yhtään lähemmäksi. Kauhun tunnekin jo kouraisi, mutta sitten päätin kokeilla, kuinka syvää vesi oli. Jalkani ulottuivat pohjaan ja vettä oli rintaan asti. Rupesin kävelemään pohjahiekkaa myöten rantaa kohti, mutta sekin kävi tuskaisen hitaasti. Rannasta merelle käyvä pohjavirta oli niin voimakas, että välillä tuntui kuin kävelisin vain paikallani. Virta vei jalkaa taaksepäin niin että takana hiekka pöllysi vedessä. Vähitellen kuitenkin pääsin eteenpäin ja vesi alkoi madaltua, mutta pohjavirta oli edelleen voimakas ja kiskoi jalkoja taaksepäin.

Kun lopulta pääsin rantaan oli kaveri siellä aika huolestuneen näköisenä ja sanoi jo hetken ajatelleensa, että pitää lähteä hälyttämään apua. Jos merenkäynti olisi ollut vähänkään voimakkaampaa, olisi apu varmaan ollut välttämätön.
Viimeksi muokattu: 6 vuotta 2 kuukautta sitten Tapani Salminen.
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Seppo Sihvonen

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
6 vuotta 1 kuukausi sitten #286 : Seppo Sihvonen
Vastaus käyttäjältä Seppo Sihvonen aiheessa Salminen, sähköttäjä Sotkamosta, # 3
Mahtoiko purkauspaikan nimi olla Cagliari, Sardinian etelä-rannikolla. Itse olen ollut siellä s/s Pomo'n kanssa purkamassa propsilastia. Osa kansilastista oli mennyt jo mereen Biskajalla. Vuosi oli 1962. En seilannut silloin vielä radiosähköttäjänä vaan salonkivillenä. Muistan, että vermuttia tuli juotua ja erään Mummun pikku ravintolassa syötiin kaikennäköisiä kotiloita ja meren eläviä.

Seppo!

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
6 vuotta 1 kuukausi sitten #287 : Tapani Salminen
Kyllä se saattoi olla Gagliari. Aikaa on kuitenkin kulunut jo niin paljon, ettei tuokaan nimi aiheuta aivoissani mitään muistikuvia, varsinkin kun kävimme siellä vain kerran.

Sellainen "tunnemuisti" minulla paikasta on, ettei se ollut mikään kovin suuri satama. Tarkistaa en kuitenkaan voi enää vastakirjasta, kun se jäi veroviranomaisen haltuun 1970- luvun alussa, niin kuin taisin jo aikaisemmin muistella.

Noita kansilasteja oli Brettenhamissakin aina ja ne olivat aika valtavia. Meille kävi myös monesti, että Atlantilla myrsky vei osan kansipropseista. Jos niitä ei mennyt kovin paljon laidan yli, jäljelle jääneitä pinottiin ja järjesteltiin uudelleen niin, että kaikki näytti tasaiselta, kuin mitään ei olisi hävinnytkään. B)

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
5 vuotta 6 kuukautta sitten #290 : Tapani Salminen
Gibraltarin pelastusveneharjoitus

Brettenham oli juuri lähestymässä Gibraltarin salmea matkalla Välimerelle. Salmeen oli kyllä matkaa vielä parin tunnin verran. Meri oli tyyni ja rauhallinen, kun laiva höyryvoimalla puski eteenpäin . Biskajanlahti oli ylitetty kohtuullisten tuulien suosiessa. Finisterre oli jäänyt taakse, samoin St. Vincent¨in niemi ja Cadizin lahden vedet ja Tanger Afrikan puolella oli pian oikealla puolella, vaikkakin näkymättömissä. Sen verran oli lämpimästä ja kosteasta ilmasta johtuvaa auteretta.

Koska meri oli aivan tyyni ja aurinko vielä paistoi lämpimästi ja kirkkaasti, päätti kapteeni, että nyt on otollinen hetki tehdä pelastusveneharjoitus. Niitä harjoituksia piti määräysten mukaan tehdä ajoittain. Aika harvoin niitä kyllä tehtiin. En muista kuin muutaman harjoituksen neljän vuoden mittaan.

Laiva siis pysäytettiin, tai oikeastaan koneet pysäytettiin ja laiva jäi ajelehtimaan eteenpäin. Raskaassa lastissa oleva valtamerialushan ei pysähdy siihen paikkaan, vaan suuren massan voimasta liukuu koneiden pysähdyttyä vielä pitkään eteenpäin

”Hei kaikki miehet kannelle, nyt mennään tosi retkelle”, laulettiin lastenlaulussa ja samoissa merkeissä koko porukka kerääntyi pelastusveneen ympärille. Oli tarkoituksena laskea vain toinen pelastusvene. Siinähän sai jo sen opin, mitä toimia laskemisessa tarvitaan. Pelastusvene laskettiin siis hyvässä järjestyksessä käsin veivattavan vinssin ja vaijereiden avulla mereen laivan vierelle. Sitten sinne piti kavuta, tai tässä vaiheessa paremminkin laskeutua laivan kylkeä vasten pudotettuja köysitikkaita pitkin. Joskus aikaisemmin oli laskettu alas laivan maihinnoususilta, joka oli normaalisti nostettuna ja kiinnitettynä ylös reelingin ulkosivulle. Nyt ei sitä käytetty, vaan piti laskeutua noita kiikkeriä tikkaita pitkin. Minä laskin ensin köyden varassa pelastusveneradion veneeseen. Sitten vaan vaijerit irti ja veneen kone käyntiin. Tehtiin melkein rasvatyynellä merellä laaja lenkki ja palattiin sitten laivan viereen.

Brettenham näytti vanhaksi laivaksi aika upealta mereltä katsottaessa, kun taustalla oli utuinen Espanjan rannikko kaukaisuudessa. Minulta oli kuitenkin unohtunut kamera pois kyydistä, ja sitä harmittelin mielessäni. Olisin saanut siitä hyvän kuvan. Satamissa olin siitä ottanutkin muutaman kuvan, mutta yhtään merellä otettua ei siis arkistooni kertynyt.

Pelastuveneharjoituksessa oli mennyt sen verran aikaa, että ilta jo alkoi hämärtyä, kun vene oli taas kiinnitetty paikoilleen ja laiva alkoi liukua eteenpäin. Höyrylaivastahan ei voi sanoa, että alettiin puksuttaa eteenpäin, koska Brettenhamin kulkiessa ei kuulunut mitään ääntä, aaltojen loiskintaa lukuunottamatta. Laiva vain liukui eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Joku suhahdus tai kilahdus saattoi joskus kuulua, mutta meno oli hiljaista moottorilaivan jyskytykseen verrattuna.

Auringon laskiessa alkoi nopeasti hämärtää ja kun pimeys lisääntyi alkoi kauempana näkyä valoja meren pinnalla. Ne olivat ilmeisesti kalastajien valopoijuja pyydysten merkitsemiseksi, näin päättelin, kun niitä katselin reelingin ääressä seisoessani. Äkkiä taaempana olevista valoista yksi hävisi, hetken päästä toinen ja sitten ne katosivat yksi toisensa jälkeen. Lopulta pitkästä rivistä ei ollut enää ainoatakaan valoa näkyvissä.

Myöhemmin selvisikin mitä oli tapahtunut. Satamassa, kun lasti oli purettu ja laiva oli noussut ylemmäksi, näkyi potkurin akselin ympärillä aikamoinen vyyhti paksua nailonsiimaa ja isoja koukkuja sen seassa. Se oli aikamoinen sotku, ja vaati pitkään hommia, ennenkuin siimat ja koukut oli poistettu. Minäkin otin muutaman koukun talteen muistoksi. Ne olivat aika isoja, ja vahvoja, alumiinin väristä metallia, mutta kuitenkin hyvin kovaa ainetta. Liekö jotain kevytmetallia, en tiedä. Jossakin kalastusvälinelaatikossani muistan vielä muutama vuosi sitten nähneeni yhden niistä.

En tiedä ajautuiko laiva veneharjoituksen aikana sivuun laivareiteiltä vai oliko kalastaja laskenut pyydyksensä liian lähelle kulkureittejä. Veikkaisin melkeinpä jälkimmäistä vaihtoehtoa, koska siimaan oli kiinnitetty niitä valopoijuja huomion herättämiseksi. Tai ehkä oli kyseessä jonkinlainen ajelehtimaan jätetty ajosiima, kukapa tietää.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Sivun luomiseen käytetty aika: 0.178 sekuntia