Historia

Muiston pilkkeitä vanhoilta ajoilta.

Ajan ratas pyörii hitaasti mutta varmasti ja niinpä mekin, vanhemman polven "funkkerit", voimme tyydytyksellä todeta, että nuoruus vuosinamme* uuden ammattialan innoittamina ja suurin toivein perustamamme Suomen Radiosähköttäjäliitto r.y. täyttää tänä vuonna neljännesvuosisatansa.

Näihin 25 vuoteen mahtuu tietenkin hyvin paljon. Moni tovereistamme on purjehtinut Suureen Tuntemattomaan, useat ovat aktiivisesta laivasähköttäjäntehtävästä siirtyneet vastaaviin toimiin maihin tai antautuneet kokonaan muille aloille, mutta uusia jäseniä on vuosien kuluessa liittynyt "kaartin"* jatkamaan riveistä poistuneiden työtä. Alan valtavasti laajetessa, välineistön jatkuvasti kehittyessä ja vaatimustenkin kasvaessa on ammattikunnastamme näinä vuosina tullut täysin tunnustettu ja välttämätön tekijä meidänkin oloissamme.

Yhtenä Liiton entisistä vanhimmista jäsenistä sallittaneen minun tässä hiukan muistella menneitä aikoja. Inhimillinen muisti on tosin heikko, kun on kyseessä niin pitkä taival kuin 25 vuotta, mutta ainahan sitä sentään jokin tapaus jää erikoisesti mieleen – ja pikkuvirheet suonette, hyvät ammattiveljet, anteeksi.

*

Ensimmäisen kansainvälisen kurssin aikana palvelivat Vilkman, Swenn ja allekirjoittanut Radiojoukkojen alaisella asemalla Ilmalassa. – Olimme "titanneet" koko asevelvollisuusaikamme ja vähän enemmänkin, kuten kaikki muutkin kurssimme oppilaat, joten emme olleet enää vallan "vihreitä" poikia sillä alalla. Asemamme sijaitsi Pasilassa, Ilmalan liepeillä olevassa parakissa ja päätehtävämme oli sanomalehtiuutisten vastaanotto STT:lle sekä yhteydenpito Vaasaan. Vastaanottimena meillä oli venäläinen laivastomallinen kidekone, johon suuremman herkkyyden saamiseksi oli perästäpäin kytketty putki-ilmaisin. Samasta syystä olivat antennilaitteet vallan suurenmoiset, nimittäin sateenvarjoantenni sekä ainakin 3 L-antennia, jotka voitiin myös kytkeä yhteen halutussa järjestyksessä ja kuuluvaisuuden mukaan. (Tässä tuli siis kysymykseen antennin suuntavaikutus, mikä seikka kuuntelumielessä oli siihen aikaan meille vähemmän tunnettua.) – Kuuluvaisuus oli yleensä välttävä, pimeän aikana kohtalainen, jopa hyväkin, mutta kirkkaina päivinä ja varsinkin auringonnousun aikaan saattoi se olla niinkin heikkoa, että "pressin" otto katkesi kesken sanan, kun kuulohermojaan ei jaksanut enempää kiristää!! Pressivuorot olivat tavallisesti klo 20.00–06.00 ja osaksi päiväsaikaan. – Muistan kuinka Swenn (nyt jo vainaja) keksi kiinnittää langanpätkän antennista ilmaisimeen menevään johtoon ja toista päätä sormensa ympäri pitäen sai "lisävahvistusta" sekä tyytyväisenä riipusti pressiä sen kuin kerkisi. – Silloiset aaltopituudet olivat oikein "ultrapitkiä", useita tuhansia metrejä ja pisin oli ranskalaisen Lafayette'n aseman (Bordeaux'in lähellä) käyttämä 23.500 m. – Pressiä antavat asemat toimivat jo silloin pääasiassa konelähettimillä ja tahti vaihteli siinä 100–120 merkkiin, joskus ajoittain enemmänkin, joten usein tuntikaupalla yhteenmenoon käsinkirjoittaminen oli väsyttävää ja hermoja kysyvää työtä. Halosen Pave, joka tuli sakkiin myöhemmin, muistaa varmaan vielä hyvin, kun ensimmäistä tuuriaan pitäessä sai heti painella kolmisen tuntia. Olin hänen mukanaan tehtäviin tutustuttamassa ja jäin sitten loikoilemaan lähellä olevaan sänkyyn. Nukahdin välillä ja kun herätessäni vilkaisin Paveen, niin näin kuinka poika parka hieroskeli puutuvaa rannettaan ja noituili ääneen loputtomalta tuntuvaa pressiä, sikäli kuin ehti. – Minulle taas sattui kerran, että yöllä jouduin samalta istumalta kirjoittamaan 5½ tuntia, mikä taisi jäädäkin ennätykseksi. Tosin joitakin 1–2 minuutin taukoja oli välillä tekstinauhaa vaihdettaessa, mutta kun "piina" viimeinkin loppui, olin minäkin kypsä poika. Asuntoomme mennessäni kuulin korvissani koko ajan "titausta" ja kun vuoteeseen kallistuessani kiskaisin peitteen päälleni tajusin vain kuin kämppä olisi keikahtanut ympäri! – Kilpailimme myös keskenämme, kuka saa eniten mahtumaan tekstiä yhdelle normaalikokoisen arkin sivulle, jossa rivit ovat senttimetrin välein ja Vilkman oli tässä mato mieheksi. Hänellä on kaunis, hieman pystyhkö käsiala ja hän osasi kirjoittaa niin pientä mutta selvää kirjoitusta, että sai mahtumaan kokonaista 837 sanaa englanninkielistä pressiä, kun me muut pääsimme nipin napin 500 paremmalle puolelle. – Niinpä niin, pressin otto oli kaikesta huolimatta mukavaa ja se oli mitä parhainta valmentautumista kurssin kokeisiin.

*

Ensimmäisellä kurssilla oli muuten annossa ala- ja ylärajat. Niinpä 1. luokkaan piti antaa vähintään 490 ja enintään 510 merkkiä 5:ssä minuutissa. Välikokeissa Halosen Pave unohti tuon seikan ja "hakkasi" sellaista kyytiä, että teksti loppui kesken. Pave hätääntyi ja kiljaisi: "Teksti loppui, saako lisää!"

*

Palvellessani Viipuriradiossa sattui vuorossa ollessani seuraavanlainen SOS-tapaus. Tanskalainen s/s Hans Tavsen ajoi Suursaaren luona karille, kiljui "sossia" ja samalla Viipuria, mutta käytti sen venäläisten aikaista kutsumerkkiä, joka muistaakseni oli RAW. Olin jostain vanhoista nomenclatureista sen nähnyt ja äkkäsin heti, että meitähän se tarkoittaa. Vastasin oitis ja selitin, että tämä on nyt OJB, mutta äijä paha ei vain ottanut uskoakseen, vaan tiukkasi kovasti, että hän haluaa yhteyttä Viipuriin. No, aikamme väiteltyämme, juttu selkisi ja samoin koko SOS, sillä heitettyään osan jauholastistaan mereen, pääsi laivakin pahemmitta vaurioitta karilta.

*

Vaasaradion ajoilta muistuu mieleeni erikoisesti se myrskyinen päivä, jona torpeedovene S 2 kärsi järkyttävän haaksirikkonsa. Olin aamuvuorossa ja otin vastaan sen lähettämän hätäkutsun ja vastasin viipymättä. Yhteys saatiinkin heti, mutta sitten alkoi niin voimakas paikallinen häiriö, etten pitkään aikaan voinut kuulla mitään. Muistin äkkiä, että asemastamme n. ½ km. päässä olevassa kaupungin sairaalassa oli röntgenkone, joka varmaan oli taas qrm:nä kuten joskus ennenkin, kunnes se sitten myöhemmin laitettiin häiriöttömäksi. Soitin sairaalaan ja selvähän se. Selitin tilanteen ja pyysin heti pysäyttämään koneen, mikä tehtiinkin. Tämän jälkeen hoidettiin yhteys S 2:een aina siihen saakka, kunnes se kaatui ja vajosi syvyyteen. Erikoisesti painui mieleeni, että sen sähköttäjät toimivat ihailtavan rauhallisesti, vaikka tilanne oli toivoton, ja Aaltosen Väiski, joka tuli jälkeeni vuoroon, merkitsi asemakirjaan S 2:n viimeisen viestin, joka kuului: "Laiva kallistuu kovin, ei voi sähköttää, odottakaa (kaksi odotusmerkkiä)!" Tämän jälkeen se vaikeni ikuisesti, sillä ilmeisesti se kaatui juuri sillä hetkellä.

*

Muuten kuuluvaisuus Vaasassa ja varsinkin sen jälkeen, kun asema siirrettin* Kronan alueelle oli yleensä erinomainen. Siitä pari esimerkkiä. Budapestin yleisradioasema, joka lähetti 569 m:n aallolla löi 600 m:llä niin voimakkaasti läpi, että jokailtainen mustalaismusiikki alkoi käydä hermoille. Syytä oli tietenkin myös meidän epäselektiivisessä, suorassa vastaanottimessamme, mutta olihan Budapest sentään niin kaukana ja aaltojen erokin melkoinen. Ei auttanut muu kuin värkätä aaltoloukku ja sillähän siitä kiusasta lopulta päästiin. – Alexandriaradio (SUH) kuului niinikään pimeän aikana hyvin voimakkaasti. Kerran pitäessäni yhteyttä erään engelsmannin kanssa, joka lienee ollut jossain Rauman korkeudella ja kuului täysin tyydyttävästi, alkoi SUH paasata kaunisäänisellä Telefunkenillaan ja silloin meidän hommistamme ei tullut kerrassaan mitään! Annoin vain qrm SUH ja jäin odottamaan, kunnes faaraoitten jälkeläinen lopetti "workkimisensa".

*

Kun vanhaan jäänsärkijä Murtajaan asennettiin v:n 1928 alussa radiolaitteet, jouduin sen "kipinäksi" talvisin, koska Vaasaradio toimi vain purjehduskausittain. Laivan päällikkö ihastui ikiajoiksi radioon, joka suuresti helpotti ja tehosti hänen tehtäviään. Ja arvaahan sen, kun hän kertoili, että siihen asti Murtaja sai ja kyseli Turusta puhelimitse, saariston luotsiasemien kautta, toimintaansa koskevia määräyksiä, tai ne toimitettiin hänelle suorastaan hevoslähetillä, joka kuulemma ajaa karautteli pitkin jäistä saaristoa etsien Murtajaa milloin mistäkin!! No niin, "hevosradion" virka loppui siihen ja uusi sivu aloitettiin kunnon Murtajamme vaiherikkaassa historiassa. – Moniaita hauskoja muistoja liittyy Murtaja-kauteeni ja kerronpa tässä yhden. Olimme Turun–Hangon väylällä odottamassa laivoja. Minulla oli sanoma eräälle saksmannille, joka ei vastannut kutsuihini. Seuraavan* aamuna aikaisin mennessäni kannelle haukkaamaan raitista ilmaa, havaitsin ilokseni, että kaivattu saksmanni olikin yön kuluessa ilmestynyt aivan "nokkamme" eteen. Tempasin megafonin komentosillalta ja aloin hihkua asiakkaalleni, että minulla on sähke annettavana. Laivan perämies, joka samalla toimi kipinänä, sattuikin juuri olemaan keulassa. Hän ymmärsi heti asian, mutta kysyi: "Milloin se tulee?" Vastasin: "Menkää radionne ääreen, niin naputan sen!" Ja selvähän siitäkin sanomasta tuli, mutta korvat siinä oli haljeta kun oltiin niin lähekkäin.

Kun oikein rupeaa muistilokerojaan penkomaan, tulee esille yhtä ja toista, mutta tila ei salli enempää eikä ne varmaan kaikkia kiinnostakaan. Aika vierii ja me vanhenemme sen mukana, mutta monet muistot säilyvät mielissämme noilta entisiltä toimintamme ajoilta.

Ja lopuksi saanen tässä esittää kunnioittavat onnitteluni Liitolle merkkipäivän johdosta sekä toivottaa parhainta menestystä sen jatkuvalle toiminnalle.

V i l l e  L o t s a r i.

 

Seuraava osa:

2. Muistelmia Hangon Radioaseman alkuajoilta.