Historia

3. Radio 25 vuotta sitten.

Selaillessani vanhoja papereita siltä ajalta kun olin mukana radion ensi kehityksessä Suomessa tuntuu kuin katsoisin kirjavaan kuvakiikariin muistoineen, tapahtumineen, kuvineen ja henkilöineen kahdenkymmennenviiden* vuoden takaa. Valitettavasti suuri osa muistiinpanojani on tämän pitkän ajan kuluessa hävinnyt, mutta yritän kuitenkin hiukan kertoa siitä, mitä tältä ajalta muistan. Pyydän jo etukäteen anteeksi, jos muistini pettäisi ja tulisin kertoneeksi virheellisyyksiä.

Vuonna 1920 syksyllä armeijan Kipinälennätinlaitos – nykyinen Viestirykmentti – järjesti kurssin laivaradiosähköttäjille. Silloinen kapteeni A. Stenholm – nyttemmin eversti Saarmaa – oli kurssin johtajana toimien samalla opettajana sanomien taksoittamisessa ja kansainvälisissä määräyksissä. Sähkötekniikassa luennoi aluksi vänrikki Sweins, myöhemmin res.vänrikki Ek ja radiotekniikassa allamainittu. Kurssit pidettiin Yliopiston fysikaalisessa laboratoriossa Siltavuorenpenkereellä. Kaikkiaan sisäänkirjoitettiin 31 oppilasta, joista joulukuussa suoritti päästötutkinnon I luokan radiosähköttäjinä 3 ja II luokan 11. Sillä kerralla tulos ei siis ollut erikoisemmin loistava, siitä huolimatta, että useimmat kurssilaiset aikaisemmin olivat palvelleet armeijassa radiosähköttäjinä. Koska kauppalaivastomme oli sangen pieni, oli valmistuneitten radiosähköttäjien luku kuitenkin riittävä.

Kurssilaiset olivat mitä erilaisimmista kansankerroksista, kaupungin kasvatteja ja maalaispoikia. Muistan erikoisesti erään viimeksimainituista, joka koko kurssiajan esiintyi harmaaseen sarkapukuun ja lapikkaisiin puettuna, pellavatukan pyrkiessä joka suunnalle. Hän oli nuoren Sven Dufvan elävä muotokuva. Kaikki luennot pidettiin suomenkielellä paitsi omani, jotka pidin ruotsinkielellä; osaksi syystä että radiotekniikka oli vailla sekä suomenkielistä kirjallisuutta että suomenkielisiä sanoja ja ilmaisumuotoja, jotka kaikki keksittiin ja muodostettiin silloin. Tämä nuorukainen – "Sven Dufva" – istui luentojen aikana enimmäkseen tuijottaen minuun suurine silmineen ja avonaisine suineen, vallattoman tukan pyrkiessä joka taholle. Päästötutkinnosa* hän esiintyi puettuna uuteen tummaan pukuun; nyt hän jo puhui ruotsiakin, tosin melkolailla änkyttäen. Useita vuosia myöhemmin tapasin hänet eräällä matkallani Englantiin. Hän oli laivassa radiosähköttäjänä – komea nuorimies siniseen virkapukuun puettuna, tukka sileäksi kammattuna. Keskustellessani hänen kanssaan huomasin hänen puhuvan ruotsia virheettömästi sekä senlisäksi melko hyvin englantia.

Itsekään en kouluaikanani ollut mikään "äidin kiltti poika", vaan lunttailin, fuskasin ja kuiskailin parhaan kykyni mukaan. Ehkäpä juuri tästä johtuen minun oli oppilaitteni joukosta helppo huomata "mustat lampaat", jotka toisinaan yrittivät auttaa tovereitaan kuiskaamalla sihiseviä morsemerkkejä, koska eivät tienneet minun niitä ymmärtävän. Kuitenkin mieleeni on niiltä useilta kursseilta, joilla olin opettajana, jäänyt vain miellyttäviä ja iloisia muistoja.

Jonkin aikaa viimeisten kurssieni jälkeen perustin yhtiön – Suomen Langaton Lennätin ja Puhelin Oy. – joka asensi, korjasi ja myöhemmin myös valmisti lennätin- ja puhelin-putkilähettimiä. Ensimmäinen radiopuhelinasema, teholtaan 50 wattia, asennettiin muistaakseni vuonna 1925 FÅA:n s/s Aegiriin. Ensimmäisellä matkalla puhuin Hanko Radion kanssa Bornholmin korkeudella eli noin 800 kilometrin etäisyydeltä.

Yritin myös yleisradiolähettimien valmistusta, joista ensimmäinen ja ainoa pystytettiin Viipuriin, missä se toimi muutamia vuosia ja joka luullakseni myöhemmin myytiin Sortavalaan.

Teknillisessä suhteessa radio-asemamme olivat luonnollisesti jäljessä ulkolaisista asemista, mutta työskentelimme uutterasti saadaksemme aikaan parannuksia kaikissa suhteissa. Lähetin- ja vastaanottoputkien elinaika oli lyhyt, tasavirtakorkeajännitegeneraattorit heikot – silloin ei vielä laivoissa käytetty tasasuuntajilla* varustettuja vaihtovirtakoneita. Kiinteällä tai pyörivällä kipinärivillä varustetut lähettimet olivat yleisimmät laivoissa ja häiritsivät yleisradiokuuntelijoita hirveästi. Ensimmäiset vastaanottajat olivat n.s. kidekoneita; myöhemmin kytkettiin niihin lisäksi putkivahvistajat ja sitten siirryttin* vähitellen yksinomaan putkivastaanottajiin.

Radio-asemien asennus laivoihin oli raskasta ja aikaavievää, joten asentajien oli monesti pakko seurata laivan mukana ja palata takaisin Hangosta, Tallinnasta, Kööpenhaminasta tai muista kaupungeista. Muistan vielä lähettimen asennuksen Danzigissa erääseen Thordénin tankkilaivaan. Lähetin osineen sekä asentaja ja minut vietiin s/s Aegiriin, joka matkallaan kävi melkein kaikissa Baltian satamissa ja pysähtyi lopulta Danzigiin, missä meidät purettiin laivasta kaikkine vehkeinemme. Asennus kävi melko nopeasti ja kokeilut läheisen rannikkoaseman kanssa suoritimme laivan ollessa kuivatelakassa. Pääsiäinen lähestyi ja oli päästävä nopeasti junaan ennättääksemme s/s Aegiriin Riigassa. Viime hetkellä oli kaikki valmista, ainoastaan asentaja viivytteli; myöhemmin kävi ilmi, että hän oli yrittänyt jäädä laivaan päästäkseen huvimatkalle Englantiin. Kapteenin toimeliaisuuden ansiosta ehdimme sentään ajoissa junaan ja monien tarkastus- j* viisumikommellusten jälkeen kunnialla Riigaan, jossa s/s Aegir jo oli lähtöpuuhissa. Laivamatka Helsinkiin sujui mainiosti kauniin sään vallitessa ja pääsimme ajoissa perille viettämään pääsiäistä omaistemme parissa.

Muutamia vuosia myöhemmin siirryin aivan toiselle toimialalle ja suurin osa ystäviäni ja tuttaviani radiosähköttäjien joukosta katosi näköpiiristäni. Tavatessani joskus jonkun heistä muistelemme entisiä aikoja, jolloin radio vielä oli lapsenkengissään Suomessa.

C.  G.  v o n  S c h a n t z.

 

Edellinen osa:

2. Muistelmia Hangon Radioaseman alkuajoilta.

Seuraava osa:

4. Muutamia silmäntekeviä.