Salminen, sähköttäjä Sotkamosta, # 3

Lisää
10 vuotta 11 kuukautta sitten - 10 vuotta 11 kuukautta sitten #248 : Tapani Salminen
Kaksi kulkuria

Oltiin jossakin Amerikan itärannikon pikkukaupungin lähistöllä ottamassa lastia. Satamapaikka oli muutaman kilometrin päässä kaupungista ja välillä ei ollut mitään muuta, kuin viljelysmaita, joiden keskellä leveä moottoritie vei kaupunkia kohti.

Kävelyn tarve oli pitkän merimatkan jälkeen taas kohtalainen ja niinpä päätimme silloisen förstin, yliperämiehen, kanssa lähteä kävellen kaupunkia katselemaan. Kesäinen aurinko paistoi täydeltä terältään kun talsimme highwayn reunaa eteenpäin ja ihastelimme tien molemmin puolin leviäviä laajoja viljapeltoja. Liikennettä oli tiellä harvakseltaan, ja kaikki ohiajavien autojen matkustajat hymyilivät meille leveästi ja taisipa joku vilkuttaakin.

Ihmettelimme tätä ylenmääräistä ystävällisyyttä, ja samalla kummastelimme, ettei muita jalankulkijoita näkynyt tienvarsilla. Minä olin viime kuukausina kasvattanut melkoisen parran. Se oli niin tuuhea, että siihen saattoi työntää täyspitkän lyijykynän piiloon. Siinä monesti kynää pidinkin, kun se oli siitä nopeasti otettavissa tarvittaessa... B)
Kaverilla oli myös pitkä parta, joten olimme aika turjakkeita ulkomuodoltamme. Minulla oli lisäksi ylläni vanha kulunut takki, jota useinkin pidin tällaisilla reissuilla, Marokon kokemusten jälkeen.

Siinä kulkiessa kuumassa auringossa rupesi jano vaivaamaan ja piti alkaa katsella jotain paikkaa, josta saisi kurkun kostuketta. Huomattiinpa sitten tien poskessa, vähän kaupungin ulkopuolella, ravintola, jonka pihassa parkkipaikalla oli paljon autoja. Työnnyimme siis mekin ovesta sisään. Ovensuussa oli muutama pieni kahden istuttava pöytä ja kauempana salissa, kulman takana oli sitten varsinaisia ruokailupöytiä. Pari pöytää syöjineen näkyikin siihen ovensuuhun, ja koska emme olleet pukeutuneet niin kuin näimme pöytien ääressä istuvien olevan, päätimme jäädä siihen ovensuuhun istumaan.

Siinä saimmenkin sitten istua. Tarjoilijoita vilahteli ohi kantamuksineen tämän tästä, mutta kukaan ei kiinnittänyt meihin mitään huomiota. Yritimme kaikkia konsteja käsien heiluttamisesta sihahtaviin suhuääniin saadaksemme jonkun tulemaan asioimaan meidänkin kanssamme. Ei vaikutusta. Siinä me sitten istuimme, kaksi resuista, partaista kulkuria, joita ei haluttu nähdä, ja joitten selvästi vain toivottiin häipyvän kiusallisen läsnäolomme lopettamiseksi ilman suurempaa meteliä...

Lopulta lähdimme tiehemme. Totesimme heidän todella pitäneen meitä kulkureina. Siitä näkökulmasta katsottuna ymmärsimme myös autoilijoiden hymyilyn ja vilkuttelun. Eihän siellä enää silloin 1960-luvullakaan kukaan muu maantien vieriä kävellyt kuin kulkuri. Meidät nähtiin riemukkaan vapauden symboleina siinä highwayn vartta kulkiessamme, mutta kiusallisina asiaankuulumattomina tyyppeinä ravintolan palveluja halutessamme...
Viimeksi muokattu: 10 vuotta 11 kuukautta sitten Tapani Salminen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 11 kuukautta sitten #249 : Tapani Salminen
St. Petersburgin turskat

S/s Brettenham makasi talvisessa säässä Nova Scotian rannikolla St. Peters`in kaupungin lähellä ja lastasi taas jälleen kerran paperipuuta Englantiin vietäväksi. Paikka oli pieni kylä, St. Petersburg ja yksinäinen, hiljainen satamalaituri sijaitsi saaren halkaisevan kanavan suulla.

Kanavan läpi virtasi vesi saaren pohjoispuolelta, joten se siihen liittyvine vesistöineen siis halkaisi koko Nova Scotian pohjoisosan kahtia. Kun oli talvi, niin kanava oli jäässä. Ei talvi kovin kova ollut, lunta oli vain muutama sentti maassa, mutta pakkanen riitti kuitenkin tekemään kanavan veden pintaan 10-15 cm jääkannen.

Muutaman sadan metrin päässä Brettenhamista oli kanavan ylittävä maantiesilta. Kävin siellä kävelemässä illalla, juuri hämärän laskeutuessa. Huomasin kanavan jäällä muutaman miehen pilkkimässä avannolla. Heidän autonsa oli parkkeerattuna tien poskeen ja miehillä näkyi olevan kova kiire. Heti kun he olivat saaneet muutaman ison kalan, he nousivat autoonsa ja ajoivat pois. Jäällä näkyi muutamia isojen turskien päitä ja muita perkausjätteitä, joita varikset kävivät nokkimassa.

Sain paikallisilta tietää, että kanavan sulku oli laitettu talveksi kiinni ja siihen sulun taakse kerääntyi paljon vaeltelevia kaloja, kun ne eivät päässeet siitä eteenpäin. Ilmeisesti sen vuoksi kalastus oli kielletty siinä kohdassa. En puhunut heille iltaisesta havainnostani mitään, mutta oli ilmeistä, että paikalliset asukkaat käyttivät tätä kala-apajaa surkeilematta hyväkseen. Ja mikäs siinä, kyllähän meressä turskaa riittää, ajattelin. B)

Niinpä lähdin seuravana iltana, saapuvan hämärän aikaan, laivan silloisen stuertin kanssa pilkille. Olin valmistanut meille sormen mittaisesta ja sentin paksuisesta lyijyisestä sähköjohdon suojuksesta pari pilkkiä, ja kiinnittänyt niihin useita kolmihaarakoukkuja. Kun tulimme sulun takaiselle kanavan osalle, siellä oli jo valmiina paikallisten tekemiä avantoja, joten jään puhkaisuun ei mennyt meillä aikaa.

Kun laskin lyijyisen juksani ensimmäiseen avantoon ja kiskaisin ylöspäin, siihen jysähti heti raskas paino, niin että vapani taipui kaarelle. Siimasta nostaen sain jäälle parikiloisen turskan. Irroitin sen heti, ja laskin saman tien juksani taas avantoon. Heti jysähti kala kiinni ja kohta potki jäällä vielä suurenpi turska. Näin stuertin nostelevan viereisellä avannolla kalaa samaan tahtiin jäälle.

Jännäsin lähellä olevaa siltaa ja mahdollista liikennettä siinä, mutta ketään ei kulkenut tietä pitkin siihen aikaan. Kaikki taisivat olla jo kotonaan ilta-aterialla. Jatkoimme turskien juksaamista ja kalakasat kummankin vieressä kasvoivat, kunnes totesimme, että enempää kalaa ei voi enää ottaa ylös. Jäällä jo olevissa olisi meillä täysi työ kantaa laivalle. Piti siis lopettaa kalastaminen, jos sitä nyt kalastamiseksi voi enää kutsua. Turska kun jysähti kiinni aina kun vain laski pilkin avantoon.

Ilta alkoi jo hämärtyä yöksi, kun kaivoin taskustani sinne varaamani nylonsiiman pätkän. Se oli 2mm paksua, vahvaa siimaa. Pujotimme kalat kiduksista siimaan ja koetimme nostaa. Juuri kun lasti rupesi vähän kohoamaan maasta, siima katkesi. Kaloja oli liikaa kerralla vietäväksi. Odottelin jäällä, kun stuju haki laivasta paksua rautalankaa. Se kesti, mutta päihin piti sitoa kapulat, että rautalangasta sai paremman otteen. Kaksi kertaa jouduimme hakemaan täyden lastin kaloja, ja kantamaan ne välissämme rautalangassa, kumpikin voimakkaasti kallellaan eri suuntiin, että saatiin kalat ilmaan.

Lopulta koko saalis oli turvassa Brettenhamin kylmävarastossa. Seuraavana päivänä kokki ja messipojat perkasivat ne ja lastasivat kalat pakkasvarastoon pinoon. Niistä turskista keitettiin seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana monta makeaa kalakeittoa. Vieläkin muistelen sitä herkkua, johon ei kyllästynyt. Joka on maistanut tuoretta, keitettyä turskaa, tietää miten makeaa se on. Kokki lisäsi keittoa tehdessään siihen vielä säilykelohta ja se antoi keitoille vielä lopullisen silauksen ja oman makuvivahteensa.

Niin herkullisia keittoja en monestikaan ole sen jälkeen syönyt. Aikaisemmista kokemuksista viisastuneena en kuitenkaan sanonut tälle uudelle kokille asiasta mitään, söin vain tyytyväisenä ja hiljaisena soppani, niin kuin muutkin... :)

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 11 kuukautta sitten - 10 vuotta 11 kuukautta sitten #251 : Tapani Salminen
Lomamatka Lappiin

Merimatkojen vastapainona kesälomilla teki mieli olla mahdollisimman paljon luonnossa. Merellähän ei juuri muita värejä nähnyt, kuin sinisen taivaan ja ja sinivihreän meren, tai pilvisellä ja myrskysäällä harmaan taivaan ja harmaanvihreän ja valkovaahtoisen meren. Maihin jäätyä teki siis mieli ottaa kaikki tämä takaisin ja vaellella värikkäillä kedoilla ja metsissä.

Kesällä 1969, kun jäin Brettenhamista lomalle, touhusinkin siis näissä merkeissä koko kesän. Syyspuolella sitten huomasin Suomen Ladun järjestävän opastetun retken Lappiin, Kiilopäälle. En ollut koskaan käynyt Vaasaa pohjoisempana, joten retki alkoi kiinnostamaan ja niinpä ilmoittauduin osallistujaksi tähän seikkailuun.

Sain järjestöltä luettelon tarvittavista retkivarusteista, ja lähdin ostoksille. Tyttöystävän kaverilta sain lainaksi vanhan rinkan. Sen alaosan muodosti valtava pyöreä reppu ja rinkan tukiputket nousivat korkealle pääni yläpuolelle. Niihin oli tarkoitus kiinnittää leirivarusteet, makuualusta, makuupussi jne.

Tampereen rautatieasemalta sitten nousin sovittuun junaan, jossa muut retkeilijät jo odottivat ja matka kohti Rovaniemeä alkoi. Aika on sen verran hämärtänyt muistoja, että en enää muista matkantekoa tarkemmin, mutta luultavasti istuimme koko yön silloisten puuvaunujen puisilla, kangaspäällysteisillä penkeillä. En muista, että meillä mitään makuupaikkoja olisi ollut. Joka tapauksessa väsyneenä ja takapuoli istumisesta puuduksissa saavuimme aamulla Rovaniemen rautatieasemalle.

Siellä kokoonnuttiin matkatavaratiskin eteen ja Raimo, porukan vetäjä tarkasti kaikkien rinkat ja varusteet, että ne olivat kunnossa retkeä varten. Minun rinkkani rupesi heti epäilyttämään. Ei niinkään kunnon takia,vaikka se vanha olikin, vaan sen painon takia. Kaikkihan oli tarkoitus kantaa selässä, eikä liikaa painoa ollut tarkoituksenmukaista lastata mukaan. Rinkka nostettiin aseman puntariin ja se painoi sisältöineen 35 kiloa. Vetäjä ravisteli päätään ja arveli siitä mahdollisesti tulevan ongelmia. Muiden rinkat painoivat yleensä 18 -20 kg.

Selvitin, että olin hankkinut tavaroita ja ruokia sen listan mukaan, minkä olin saanut ja kaikki oli nyt mukana. Selvisi, että se lista oli enemmänkin ohjeellinen luettelo siitä, mitä voisi ottaa mukaan, siis mistä tavaroista ja ruokaryhmistä voisi valita jotain retkieväiksi. Minä olin ostanut tunnollisesti kaikki, mitä listassa oli, kun ei itselläni ollut mitään käsitystä retkeilystä. Olihan tämä ensimmäinen kerta, kun oli lähdössä patikkaretkelle. Vakuutin kuitenkin jaksavani kantaa rinkkani siinä missä muutkin.

Aseman edestä oli Inariin lähdössä tavanomaiselle vuorolleen pitkänokkainen linja-auto, johon tavarat lastattiin ja noustiin mukaan. Heti kaupungista lähdettyä alkoi ruskea hiekkatie viedä kohti pohjoista. Tie oli muuten hyvä, mutta mutkia ja nousuja oli jatkuvasti. Nautin suunnattomasti maisemien katselusta ja koko matkanteon kiireettömyydestä. Vauhtia ei voinut pitää hiekkatiellä ja joka nousuun kuljettaja kepitti aina vain pienempää vaihdetta, mutta aina päästiin ylös asti ja sitten taas annettiin mennä hulppeasti alamäkeen.

Kauan oli jo ajettu, kun linja-auto kaarsi pienen kahvilarakennuksen pihaan, ja kuljettaja ilmoitti paikan nimen, ja että siinä pysähdytään niin kauan, että kaikki saavat asiansa hoidettua. Vessaan oli kaikilla jo asiaa. Se oli ajan tavan mukaan ulkorakennus kahvilan takana, jossa reiällinen puuistuin odotti tarvitsijaansa. Sellainen oli valtaosalla maaseudun asunnoista siihen aikaan. Ei vesikäymälöitä juuri ollut kuin kaupunkien asukkailla. Ja hyvä ja luontoa säästävä systeemi se olikin. Vesikäymälä on mielestäni yksi suurimmista virheistä, mitä ihmiskunta on keksinyt ja ottanut käyttöön.

Ensihädästä selvittyä alkoi kahvila täyttyä kuuman tai kylmän juoman ryystäjistä ja munkin tai muun leivonnaisen nauttijoista. Kiirettä ei ollut kenelläkään minnekään. Vihdoin, kun kaikki näyttivät jo saaneen itsensä ravituiksi, nousi kuljettaja tuoliltaan ja kysyi, joko kaikki ovat valmiita matkan jatkamiseen. Sitten vain takaisin linja-autoon ja matka jatkui entiseen rauhalliseen tapaansa.

Päivän iltapuolella kuljettaja huusi, että ollaan lähestymässä Kiilopään retkeilykeskuksen tienhaaraa, nykyisin Kakslauttanen, ja Kiilopäälle menevät voivat jäädä siinä pois. Näin tapahtui ja linja-auton jatkaesa matkaansa nostimme rinkkamme selkään ja aloimme kävellä kohti seuraavan yön majapaikkaa.

(jatkuu myöhemmin) B)
Viimeksi muokattu: 10 vuotta 11 kuukautta sitten Tapani Salminen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 11 kuukautta sitten - 10 vuotta 11 kuukautta sitten #252 : Tapani Salminen
Kiilopää ja pitkä vaellus

Kiilopään retkeilykeskus oli siihen aikaan vain yksinkertainen pitkähkö puurakennus tunturin juurella. Rakennuksen toisessa päässä oli tilat yöpyjille. Parissa isossa huoneessa oli metalliset, armeijamalliset kerrossängyt, joissa oli nukkumista varten patja ja villahuopa peitteeksi. Aika karua nykyaikaisesti ajatellen, mutta riittävää silloin. Keskellä rakennusta oli keittiö ja huoltotilat ja toisessa päädyssä oli sitten ruokailutila, jossa oli toisinaan iltaisin tanssia ym. ajanvietettä. Ulkona oli pieni puinen saunarakennus. Nämä kaikki paloivat maan tasalle joskus myöhemmin, mutta nyt ne olivat meidän käytettävissämme.

Ruokasalissa söimme saavuttuamme jotain iltapalaa ja sitten majoituttiin niihin kerros-sänkyhuoneisiin. Suomen Ladun vetäjä ilmoitti, että huomenna jakaannutaan kahteen ryhmään, joista voi valita. Toinen ryhmä jää majoittumaan Kiilopäälle, ja tekee siitä käsin päivittäin retkiä ympäristöön. Toinen ryhmä lähtee aamulla vaellusretkelle itärajan tuntumaan. Retki kestää 5 päivää ja sen aikana kuljetaan n. 70 kilometriä erämaassa ja tullaan lopulta takaisin Kiilopäälle. Siis seikkailun sisällä toinen seikkailu! Ilmoittauduin heti tälle erämaavaellukselle.

Aamuvarhaisella sitten ahtauduttiin rinkkoinemme pieneen Wolksvagen kleinbussiin, ja matka kohti Raja-Jooseppia alkoi. Se oli pieni rajanylityspaikka itärajalla, niin pieni, etten tiedä, oliko siinä mitään todellista liikennettä. Kapea hiekkatie vei kuitenkin rajapuomille, jossa oli jonkinlainen vartiokoppi. Bussi jätti meidät siihen ja rinkat selässä tallustimme kappaleen matkaa Luttojoen varteen, josta pääsimme pikku veneellä yli. Jolla oli niin pieni, että siinä meni yli vain kaksi henkilöä kerralla tavaroinensa, ja vauhti määräytyi sen mukaan, miten jaksoi airoista vedellä. Vene oli kiinnitetty jonkinlaiseen joen ylittävään vaijerisysteemiin, jolla se voitiin vetää takaisin joen toiselle puolelle. Eihän se Luttojoki kovin leveä ollut, joten hetkessä olimme kaikki toisella puolella.

Siitä sitten taas rinkat selkään ja matkaan. Matkan teko kävi niin, että puolisen tuntia aina kuljettiin ja sitten heitettiin rinkat selästä ja levähdettiin hetki, ennen kuin taas jatkettiin. Sillä tavalla kulku kävi helposti, eikä kukaan ruvennut väsymään. Lepohetken aikana syötiin karkki tai muuta makeaa, että jaksettiin. Polku, jota alkuun kuljimme vei Kiertämäjärvien ohi, ja siellä yövyttiin ensimmäinen yö. Mökki oli pieni ja siellä oli vain yksi pitkä laveri peräseinällä, mutta siinä kyllä mahduttiin yöpymään, kun oltiin kylki kyljessä.

Seuraavana päivänä jatkettiin Mukkaköngästä kohti. Aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta ja rinkka rupesi painamaan. Ymmärsin nyt hyvin retken vetäjän arvelut kantamuksen painosta. Rinkka oli sellainen vanhanmallinen laitos, jossa iso reppu oli pyöreänä alaosassa ja aiheutti sen, että se pyrki vääntämään rinkkaa taaksepäin, jolloin hartioilla olevat hihnat olivat kireällä ja rinkka irti selästä. Painopisteen siirtyessä niin taakse, se taas aiheutti, että minun piti kulkea etukumarassa, että pysyin tasapainossa.

Matkanteko rupesi tuntumaan melkoiselta puurtamiselta, kun sain painaa hiki päässä etukumarassa, ja rinkka kaukana takana irti selästä. Olkapäissä rupesi tuntumaan että painoa oli ihan riittävästi. En kuitenkaan voinut valittaa, kun itse olin näin halunnut, ja sanonut pärjääväni.
Mukkakönkäälle päästyämme otin paljon ruokatarvikkeita rinkastani pöydälle syötäväksi, että pääsisin eroon ylimääräisestä painosta, jonka aiheuttivat ymmärtämättömyyttäni mukaan varaamani ylimääräiset syötävät, kuten sillipurkit, ja erilaiset pursotukset ja muut painavat herkut. Sillipurkista oli kyllä sellainen hyvä puoli,että kun sillit oli syöty, huomasin, kuinka hyvää pelkkä sillipurkin liemi on kaurapuuron silmänä. Hikoiltu kun oli koko päivä, niin suolan tarve oli suuri.

Mukkakönkään kohdalla virtasi mukavan kokoinen joki, ja kun olin kerran ottanut heittovavan matkaan mukaan, niin päätin lähteä kalaan. Olin aikaisemmin kalastellut vain etelän suurilla järvillä, eikä minulla ollut mitään käsitystä, miten näillä pohjoisen puroilla kalastetaan. Olin kuitenkin varannut mukaan pari pikku lippa, joilla ajattelin kalaa saavani.
Kiilopäällä olin jutellut kanttiiinin pitäjän kanssa kalastussuunnitelmistani. Siinä myyntitiskin lasikossa olin huomannut pikku rasiassa kuivattuja heinäsirkkoja. Kysyin niistä, ja myyjä sanoi, että niitä ovat etelämaalaiset kyselleet kalaa mennessään, joten he olivat nyt sitten niitä tilanneet.
Ajattelin itsekseni, että he siis hyvinkin tietävät, mitä syötteinä pitää olla, joten sanoin ottavani yhden rasian niitä. Myyjä kyllä vähän arveli, ettei niistä mitään hyötyä ole, mutta myi, kun halusin kokeilla... :)

Puronvarteen päästyäni otin siis tämän rasian esille ja kaivoin sieltä kuivan heinäsirkan. Se oli vähällä hajota jo koukkuun laittaessani, kun oli niin rutikuiva. Heitin viritelmän sopivan näköiseen syvänteeseen, jossa vesi kiven takana kiersi ympyrää, ja jäin odottelemaan. Vesi oli niin kirkasta, että näin pohjan selvästi pitkältä matkalta, eikä minkäänlaista liikettä ollut havaittavissa. Myöhemmin kyllä ymmärsin, että olin tömistelylläni pelottanut kaikki kalat piiloon, mutta en sitä silloin tiennyt. Kuiva heinäsirkka kiersi ympyrää, kunnes hajosi veteen, ilman, että siitä olisi mikään ollut kiinnostunut. Tajusin olleeni hölmö, mutta tulipahan kokeiltua... B)
Myöhemmin olen kyllä kokeillut tuoretta surviaissääskiä perhon koukussa makua antamassa, ja se on kaloille kelvannut.

Matka vei siis itärajaa alaspäin ja sitten käännyttiin takaisin Kiilopäätä kohti. Matkalla sattui kaikenlaista hauskaa ja mielenkiintoista, esim. yhden vaeltajan eksyminen, turvekammiin tutustuminen, Lankojärven erakon näkeminen (olin ainoa joka näki) jne. , mutta ne ovat jo toinen juttu.

Kun en ollut tottunut kävelemään yhtäjaksoisesti noin pitkiä matkoja, sain lopulta polveeni jännetupentulehduksen, eli kansanomaisesti ”narin”. Jänne oli niin ahtautuneena tupessaan, että polvi narisi, kun yritin sitä liikutella. Sitä pahensi vielä ”Sokostin valloitus”, jota ei tietenkään voinut millään jättää väliin, polvesta huolimatta. Takaisin tulo tunturin huipulta oli tuskaista ja kesti pitkään. Toiset olivat jo olleet kauan alhaalla, kun minä vielä laskeuduin jalka suorana sik-sakkia pitkin tunturin rinnettä alas, sopivaa reittiä hakien.
Jäljellä olleet taipaleet minun piti kulkea jalka suorana. Pakon sanelemana kävelin heittämällä jalkaani sivulla eteenpäin, kun sitä ei kärsinyt yhtään taivuttaa. Sillä tavalla päästiin kuitenkin lopulta takaisin Kiilopäälle, jossa toinen ryhmä oli tehnyt keskuksesta käsin ”päivänkakkararetkiään” ympäristöön. Tuo nimitys ei ole mitenkään alentava, vaan se tulee siitä, että kun tietystä pisteestä lähdetään ja sinne myös palataan, tulee retkestä helposti päivänkakkaran terälehden muotoinen lenkki. Ja monesta tällaisesta lenkistä tulee lopulta koko päivänkakkara... :cheer:

Jaa, niin, että mitä tällä kaikella on merielämän kanssa tekemistä? No ensinnäkin on tuo vaihtelun tarve siihen merelliseen harmauteen. Toiseksi se, että kun sitten palasin Brettenhamiin lomalta, jalka oli edelleen kipeä. Maailmankaikkeus oli päättänyt niin, että heti laivaan päästyäni tuli raju merenkäynti, jossa laiva rullasi voimakkaasti sivuttain. Kun kuljin kannella, oli pidettävä aina kiinni jostain, ja lähdettävä sitten sopivalla hetkellä liikkeelle nopeasti, että ehtii saada kiinni seuraavasta tuesta ennen kuin kansi heilahtaa toiseen suuntaan.

Olin juuri väijymässä tilaisuutta syöksyäkseni sellaisesta oviaukosta, jossa oli 30-40 cm kynnys, eikä ovea ollenkaan. Aukko oli leikattu paksuun teräslevyyn hitsausliekillä ja sen reunat olivat rosoiset hitsipillin jäljiltä. Siihen aukkoon siis tähtäsin, ja oikean hetken tullessa syöksyin oviaukkoa kohti. Hypätessäni siitä sisään nostin jalkaani korkean kynnyksen takia ja jysäytin kipeän polveni vauhdilla siihen teräksiseen oviaukon reunaan.
Seuraavaksi olin kontillani lattialla ja oksensin kivusta... :S
Liitetiedostot:
Viimeksi muokattu: 10 vuotta 11 kuukautta sitten Tapani Salminen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 10 kuukautta sitten #254 : Tapani Salminen
Viestisalaisuus

Laivan radiosähköttäjällä oli salassapitovelvollisuus vastaanottamiensa tai lähettämiensä viestien tai puhelujen suhteen. Mitään ei saanut kertoa sivullisille. Ei edes oliko mitään viestiä vastaanotettu tai lähetetty. Niistä saattoi keskustella ainoastaan viestin lähettäjän tai sen vastaanottajan kanssa.

Yleensähän asia oli selvä, mutta joskus kuitenkin saattoi tulla eteen tilanteita, joissa mahdollisuus puhua ”sivu suunsa” oli lähellä. Muistan itsellenikin tapahtuneen ainakin pari kertaa, että viime hetkellä muistin tuon vaikenemissäännön, ennen kuin vahingossa olisin hönkäissyt asian julki.

Oltiin menossa johonkin Pohjois- Amerikan kaupunkiin yli Atlantin. Tavallisesti varustamo järjesti meille paikallisen agentin, joka hoiteli laivan asioita kussakin satamassa. Nyt tuli kuitenkin yllättäen lännestä päin sähkösanoma, jonka allekirjoituksena oli ”teidän agenttinne”. Ihmettelin asiaa ja vein sanoman kapteenille, joka myös ihmetteli sitä, eikä halunnut vastata siihen mitään.

Niitä sanomia, samalla allekirjoituksella tuli vielä pari lisää, ennen kuin saavuimme kyseiseen satamaan. Mihinkään niistä ei vastattu. Kun satamamuodollisuudet oli viranomaisten kanssa hoidettu, pian sen jälkeen astui laivaan keski-ikäinen mies ja nainen, ja tulivat tivaamaan minulta, miksi heidän viesteihinsä ei oltu vastattu ja että olivatko ne edes tulleet perille. He esittelivät itsensä niiden viestien lähettäjiksi, joten ensin ajattelin, että tässä keskusteltaisiin nyt viestin lähettäjien kanssa.
Olin jo aikeissa selvittää heille viestien tulleen perille, mutta sitten juolahti mieleeni, että eihän minulla ollut mitään takeita siitä, olivatko nämä edes todella lähettäneet ne viestit. En siis kertonutkaan heille mitään, vaan ohjasin heidät kapteenin juttusille.

Myöhemmin selvisi, että varustamon sopima agentti oli ihan muu taho, ja nämä ihmiset vain yrittivät hyvissä ajoin hämäämällä tulla väliin ja tehdä sopimuksen kapteenin kanssa, joka olisi tietenkin sitten joutunut vaikeuksiin varustamon ja sen tilaaman agentin kanssa. Onneksi ei viesteihin oltu vastattu mitään, mihin nämä henkilöt olisivat voineet vedota.

Toisella kertaa sattui niin, että erään perämiehen tuttava tuli satamaan laivalle vierailemaan. Olin aikaisemmin vastaanottanut perämiehelle tulevan syntymäpäiväonnittelusanoman, jossa oli humoristinen runomuoto.
Perämies oli aikaisemmin kertonut tästä miehestä ja piti tätä tuttavaansa hauskana kaverina, joka usein järjesti toisille jekkuja ja saattoi joskus heidät kiusalliseen tilanteeseen.

Istuimme illalla isolla porukalla, kutsuttuina, perämiehen hytissä juhlimassa syntymäpäivää, ja olin jo huomannut aikaisemmin kuulemieni kertomusten pitävän paikkansa, kun tämä tuttava toivotti laivan konemestarin tervetulleeksi juhliin kysymällä, oliko tällä jakoavain perseessä.

Illan mittaan nautittiin erilaisia juomia ja soitettiin välillä kitaraa, laulettiin yms. Sitten tämä tuttava kysäisi minulta, että muistanko sen onnitteluviestin, jonka hän lähetti perämiehelle, vai olenko jo unohtanut sen. Olin kallistellut kuppiani aika monta kertaa, ja hiukan pöhnässä halusin osoittaa muistini terävyyttä. Sanoin tietenkin muistavani viestin, ja aloitin toistamalla pari ensimmäistä sanaa viestistä. Silloin satuin vilkaisemaan perämiestä ja näin hänen silmissään varoittavan välähdyksen, joten muutinkin nopeasti suuntaa ja jatkoinkin vain...mutta en voi nyt tässä todistajien läsnäollessa sitä toistaa.

Koko juttu sammui yleiseen naurun remakkaan, ja juhlinta jatkui muissa merkeissä. Minä kuitenkin itsekseni mietin, millaiseen kiipeliin tämä tuttava olisikaan voinut minut saattaa, jos todella olisin toistanut sen viestin - sinänsä hauskan ja humoristisen - tekstin.
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Seppo Sihvonen

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 5 kuukautta sitten - 10 vuotta 5 kuukautta sitten #269 : Tapani Salminen
Saksalainen laivakauppias

Laivalle hankittiin muonatäydennystä satamissa ja usein myös Kielin kanavan läpi mennessä. Toisessa päässä kanavaa laivakauppias tuli laivalle hakemaan tilauksia, ja toisessa päässä ne tilatut tavarat sitten tuotiin laivalle. Tällä tavalla oli helppo täydentää henkilökohtaistakin juoma- ym. varastoa. Ja usein tilattiin elektroniikkaa ja koneita, jotka silloin Suomessa vielä maksoivat aika lailla enemmän, kuin maailmalla.

Kerran oltiin jossain Saksan satamassa, - en enää muista missä -, mutta jotain rahtia satamaan oli sen verran, että laiva viivähti laiturissa toista vuorokautta.

Laivaan oli tilattu erilaisia tavaroita ja proviattia (muonatäydennystä) jotka paikallinen laivakauppias toi sitten illalla, hämärän jo laskeuduttua. Olin mukana stuertin kanssa kauppiaan tuodessa laivaan näitä elintarvikkeita ja miehistön radio- , magnetofoni- , ja kodinkone tilauksia.

Kun tavarat olivat laivassa ja kauppias oli lähdössä pois, kysyin voisinko tulla hänen kyydissään kaupungille. Sinne kun muuten olisi ollut joidenkin kilometrien kävelymatka. Pari sekuntia epäröityään hän myöntyi. Huomasin kyllä viivästyksen, mutta en sen kummemmin jäänyt sitä miettimään.

Nousimme kauppiaan pakettiautoon ja ajoimme sataman hämärässä valaistuksessa portille, jossa auto pysähtyi. Sataman porttirakennelman ovesta tuli koppalakkinen virkailija ulos, ja samassa laivakauppias pomppasi istuimeltaan auton oven viereen seisomaan asennossa. Minä ajattelin, että asia ei koske minua ja jatkoin istumista, mutta sitten huomasin, kun kauppias heilutti kylkeään vasten olevaa kättään, tai oikeastaan vain kämmentä merkiksi, että minunkin pitäisi nousta autosta.

Noudatin saamaani huomaamatonta, mutta hätäistä vihjettä, ja nousin myös seisomaan auton viereen, että olin hyvin näkyvillä. Armeijantyylistä asentoa en kuitenkaan ottanut, kun minua ärsytti kauppiaan nöyristelevältä vaikuttava poukkoilu. Kauppias oli tietenkin tarkastajalle tuttu, ja tämä selvitti virkamiehelle jotain mukana olostani. Virkalakkinen mies tuijotti meitä hetken ja antoi sitten luvan jatkaa matkaa.

Ajoimme ulos satamasta ja oletin auton keulan kääntyvän suoraan kaupunkia kohti, mutta hetken ajettuaan kauppias kääntyikin eräälle asutusalueelle, jossa oli omakotitaloja pitkissä riveissä kadun varrella. Auto pysähtyi yhden tällaisen talon kohdalle ja kauppias nosti jonkin paketin syliinsä ja meni soittamaan ovikelloa.
Oven aukaisi keski-ikäinen mies, ja jäi heti tuijottamaan epäluuloisesti minua, joka istuin autossa. Hän selvästi kysäisi jotain, johon kauppias vastasi sen verran kuuluvasti, että minäkin kuulin, että se on vain sähköttäjä eräästä laivasta, eikä hänestä tarvitse välittää. Kauppias ei tiennyt, että ymmärsin jonkin verran saksaa, kun ei sitä kieltä ollut käytetty laivassa.

Paketti jäi siihen osoitteeseen ja sama kuvio toistui vielä muutaman kerran eri talojen ovilla, ennen kuin oltiin kaupungissa, missä jäin pois kyydistä, varmaan kauppiaan helpotukseksi. Ehkä loput pakettiauton takaosassa olevat paketit vaihtoivat sitten omistajaa ilman minun tahattomasti aiheuttamaani henkistä painetta. Tavarat kun selvästi olivat sellaisia, jotka oli kirjattu verottomana laivaan toimitetuiksi... :whistle:
Viimeksi muokattu: 10 vuotta 5 kuukautta sitten Tapani Salminen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Sivun luomiseen käytetty aika: 0.216 sekuntia