Salminen, sähköttäjä Sotkamosta, # 3

Lisää
10 vuotta 9 kuukautta sitten - 10 vuotta 9 kuukautta sitten #236 : Tapani Salminen
Venetsiassa

Pyhän Markuksen torin pulut olivat rohkeita ja niitä oli paljon. Minäkin niitä syöttelin leivänmuruilla, kunnes rupesi tuntumaan epämiellyttävältä niiden liian läheinen tuttavuus. Ne kun lensivät olkapäille ja päälaellekin ja sain nahkatakkiini kirjavia muistomerkkejä niiden vierailusta. Mutta ne olivat kuitenkin torin kuuluisuus...

Torin reunus oli täynnä koruliikkeitä ym. turistia kiinnostavaa tavaraa.Hinnat vaikuttivat kohtuullisilta, kunnes kuulin, että kultapitoisuus ei ollut sellainen, kuin pohjoismaissa oli tapana, vaan seos oli ”laihempaa”. Siihen oli siis sotkettu enemmän kuparia, vai mitä metallia niihin seoksiin nyt käytettiinkään.

Muranon hyvin värikästä lasiakin oli paljon tarjolla ja niitä ostelinkin matkamuistoiksi monta, kukkamaljakoita ja ”karkkikippoja”.
Venetsian vieressä on Muranon saari, jossa niitä valmistettiin, ja ala oli vanha ja kuuluisa tuotteistaan. Muistaakseni joku työntekijä sieltä oli aikanaan tullut Suomeenkin tuoden mukanaan tietotaitonsa täkäläisen lasiteollisuuden hyödyksi.

Pyhän Markuksen kirkossakin tuli käytyä katselemassa, ja olihan se upea ja pramea rakennus. Penkissä istuessani katselin katon lehtikultauksia ja en voinut olla miettimättä, paljonko kultaa oli sinne laitettu. En tainnut päästä minkäänlaiseen arvioon asiasta, mutta joka tapauksessa sitä ja kultamaalia oli joka paikassa.

Dogen palatsi oli ja on varmaan nykyäänkin museona. Siellä tuli kuljeskeltua ja istuttua ihailemassa kuuluisien maalareiden teoksia. Niitä oli pienistä tauluista valtaviin seinäspektaakkeleihin asti. Ja huoneita oli paljon. En käynneilläni ehtinyt tutustua kuin osaan niitä, ja sitä paitsi niiden tutkimiseen tahtoi nopeasti turtua. Parempi tapa tutustua maalauksiin olisikin ollut käydä katselemassa niitä useammin ja lyhyempiä aikoja, mutta siihen olisi tarvittu aikaa enemmän, kuin minulla oli käytettävissä.

Laituriin, Brettenhamin perään, tuli eräänä aamuna pakastelaiva. Se alkoi purkaa jäätyneitä tonnikaloja. En ollut eläissäni nähnyt niin valtavia tonnikaloja, kuin nämä. Ne purettiin irtokappaleina, siis kukin tonnikala erikseen siirretiin hihnoilla kannatellen nosturin avulla laiturilla odottavaan kuljetusautoon. Kalat olivat siis valtavia, suurimmat muistini mukaan varmaan yli 3 metrisiä. Sellaisesta olisi tehnyt monta kalapihviä. Tonnikalan lihahan on punaista ja mureaa...

Venetsiahan on kuuluisa kalaruuistaanja meren elävistään. Niihin oli tarkoitus tutustuakin, varsinkin sadiineihin, kunnes satuin iltaretkelläni paikkaan, missä niitä pyydystettiin viemärien suuaukon kohdalta, suuren kanaalin varressa. Pyöreä haavi laskettiin narun varassa pohjaan viemärin suun eteen ja hetken päästä se nostettiin rivakasti ylös. Aina siinä haavin verkossa pomppi lukuisa määrä kimaltavia sardiineita. Minulta meni siinä paikassa sardiinin mieliteko, mutta muita meren antimia kyllä kävin iltaisin maistelemassa.

Enimmäkseen kuitenkin tyydyimme takuuvarmaan iltasapuskaan, pitsaan, vaikka se olikin etupäässä mielletty Napolin spesialiruuaksi. Eräänä iltana olimme porukalla menossa elokuviin, ja päätimme menomatkalla poiketa pizeriaan. Siinä ateriaa odotellessamme tuli tarve poiketa vessassa. Italiassahan vessat olivat silloin niitä kaakelilattiaisia komeroita, joissa oli pieni reikä lattiassa ja sen ympärillä lattiaan syvennettunä jalan jäljet, että tuote osuu oikeaan kohtaan.

En nyt enää muista, eikö pizzeriassa ollut kuin yksi vessa vai enkö muistanut mittailla ovessa olevien elukoiden pyrstösulkia tarpeeksi tarkasti. Kävi kuitenkin niin, että kun avasin vessan oven, niin siinä edessäni oli kyykkysillään keski-ikäinen rouva toimittamassa asiaansa. Kesti hetken kun suu auki ihmettelin tilannettani.Suljin sitten nopeasti oven ja siirryin vähän sivumpaan odottamaan. Melkein saman tien rouva purjehti ulos minua huomaamatta, ja minä menin puolestani seisomaan niihin samoihin jalan jälkiin lattian reiän ympärille.
Kun palasin pöytään, istui sama rouva viereisessä pöydässä ja mulkoili minua pahasti. Olin ihan vaan hiljaa itsekseni, kun ajattelin, että jos rupean vilkkaaseen keskusteluun toisten kanssa, hän saattaisi luulla minun kertovan seikkailustani...

Kanaalien varsia ja siltoja vaelleltiin porukalla useina iltoina. Tulimme eräänä iltana myöhään seikkailuiltamme takaisin kohti laivaa, kun alkoi hiukoa. Edellisestä ruokailusta oli jo kulunut aikaa, kun kello oli puolen yön paikkeilla. Kaikki sillä suunnalla olevat ruokapaikat näyttivät olevan kiinni, mutta sitten keksimme erään pikku paikan, jossa oli vielä valot päällä. Menimme ovelle ja se oli vielä auki. Kun marssimme sisään, huomasimme heti, että iäkäs yrittäjäpariskunta oli jo sulkemassa paikkaa. Heillä ei ollut enää kuin kylmiä leikkeleitä tarjolla, ja niitähän me sitten istuimme pöytään nauttimaan.

Iloiselta seurueelta olisi varmaan mennyt siinä istuessa pitkäänkin, mutta porukan vanhin sanoi, että syödään pojat nopeasti, että vanhukset pääsevät nukkumaan. Näin tehtiin ja kylläisinä annoimme heille hyvät tipsit, kun saimme nälkämme tyydytetyksi vielä niin myöhään yöllä.
Liitetiedostot:
Viimeksi muokattu: 10 vuotta 9 kuukautta sitten Tapani Salminen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 9 kuukautta sitten #237 : Tapani Salminen
Split

Venetsian jälkeen viimeinen osa lastista käytiin purkamassa Split´in kaupungissa Jugoslaviassa. Kaikki siihen kuuluneet valtiot olivat silloin vielä yhtä ja samaa valtakuntaa jota Josef Brotz Tito hallitsi presidenttinä.

Titohan oli Suomen ystävä, ja entinen partisaani, joka viime vuosisadan alkupuolella tuli pakolaisena Kainuuseen, Hyrynsalmelle. Siellä hän sai auttajakseen kuuluisan terva- ja tärpättitehtailijan, ”Hallan Ukon”. Hallan Ukko oli oikealta nimeltään Juho Alfred Heikkinen, isänmaallinen monitoimiosaaja joka auttoi mm. jääkäreiden pääsyä Ruotsin kautta Saksaan. Tätä samaa reittiä myöten hän auttoi myös partisaani Titon Ruotsiin.

Jugoslavian rannikkohan oli vuoristoista ja enimmäkseen karua seutua. Sieltä ei paljoa jäänyt mieleen, kun lopun lastin purkauskin kävi aika nopeasti. Vain pari päivää, ja ruumat olivat tyhjät.

Kävin kuitenkin ”täkkikolmosen” (kolmas perämies) kanssa kaupunkia katselemassa ja siellä sattui huvittava tapaus. Tai ainakin minua se huvitti...
Kaverilta, joka oli tupakkamies, pääsivät tupakat loppumaan. Tupakan tuskassa hän koetti sitten katsella, löytyisikö mistään hänen hyväksymäänsä laatua. Erään pikku kioskin ikkunassa hän huomasikin askin sitä samaa länsimaista merkkiä, jota hän käytti. Kumpikaan meistä ei hallinnut paikallista murretta, mutta viittomakielellä hän sai myyjälle osoitettua, mitä hän halusi. Tupakka-aski oli normaalin kokoinen muuten, paitsi että se oli puolta ohuempi, kuin tavallisesti. Se kuitenkin ostettiin, ja myyjä luovutti sen vähän hämillisesti hymyillen.

Kuljettiin sitten vielä kappaleen matkaa eteenpäin ja kaveri pysähtyi sytyttämään tupakan. Se ei kuitenkaan millään tahtonut syttyä, ja sitten huomattiin, että tupakan päästä, jota tuli kuumensi, alkoi valua jotain maahan. Kun ruvettiin asiaa tutkimaan, huomattiin, että tupakat olivatkin purukumia. Ihan oikean tupakan näköinen paperikuori vain peitti pitkän purukumipötkön...

Kyllähän ne purukumit tuli sitten myöhemmin hyötykäytettyä, mutta kaveri sai kärsiä tupakantuskaansa laivalle asti.
Liitetiedostot:

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 9 kuukautta sitten #238 : Tapani Salminen
Ankkuripeli

Oltiin taas Brettenhamin kanssa pohjoisessa, Suomenlahdella matkalla kohti Kotkaa. Talvi piti merta otteessaan, ja meillä oli vaikeuksia päästä eteenpäin. Kulku kävi hitaasti kapeassa rännissä ja jäät ahdistivat väylän reunoilta. Jäänmurtajan aikaisemmin avaama uoma oli täynnä jäänlohkareita ja jäämurskaa. Lopulta matkanteko katkesi näihin vaikeuksiin, ja kapteeni käski kutsumaan jäänmurtajaa.

Sain heihin yhteyden keskipitkällä aaltoalueella puheella ja lupauksen tulla muutaman tunnin kuluttua meitä avustamaan. Murtajan radiosähköttäjä sanoi, että älkää nyt sitten yrittäkö päästä itse irti, kun he kerran ovat tulossa.
Heille oli joskus aikaisemmin käynyt niin, että pyydettyä apua ei sitten enää tarvittukaan, vaikka jäänsärkijä rupesi jo olemaan lähellä, kun apua pyytänyt laiva oli odotellessaan tehnyt yrityksiä irtautua itse jäistä.
Tällainenhan oli jäänsärkijän kallisarvoisen ajan tuhlaamista hyödyttömään ajeluun merellä, samaan aikaan, kun apua tarvittiin usealla eri suunnalla. Sitä paitsi tällainen hetkellisesti itse irti päässyt laiva oli todennäköisesti kohta taas jumissa jossain ja apua tarvitsemassa. Välitin nämä terveiset kapteenille ja jäimme odottelemaan kiltisti.

Jäänmurtaja tulikin ajallaan ja peruutti Brettenhamin eteen. Vaijerit kiinnitettiin laivan keulassa olevan ankkuripelin ympärille. Ankkuripeli oli se vankka teräksinen laitteisto, jolla raskas ankkuri laskettiin tarvittaessa mereen. Sitten alkoi hinaus kirkkaassa pakkassäässä. Murtajan ahterin ja Brettenhamin keulan välillä oli matkaa muistini mukaan 20-30 metriä, kun vaijerit kiristyivät ja laiva lähti liikkeelle. Murtajasta annettiin Brettenhamille ohjeeksi ”hiljaa eteen”.

Niin lähdettiin liikkeelle ja jäälakeus sivuilla vaihtui vitkaan matkan edetessä. Sitten aloin ihmetellä kun minusta Brettenhami n vauhti alkoi hiljalleen kiihtyä ja jäänmurtaja joutui lisäämään nopeuttaan että vaijerit pysyivät kireällä. Nopeus vain silti edelleen vähitellen lisääntyi, ja jäät ryskyivät laivan kylkiin ja murtaja joutui myös taas kiristämään vauhtiaan.

Radiohytin oviaukko oli eteenpäin, niin että näin komentosillan etuikkunan läpi jäänmurtajan edessämme ja minusta rupesi tuntumaan, että jos se jostain syystä joutuisi hidastamaan menoa, me saattaisimme ajautua sen perään kiinni.

Äkkiä murtaja kaarsi väylältä sivuun oikealle, ja Brettenham meni vauhdilla suoraan sen ohi, niin että jäät ryskyivät keulassa, ja sitten pamahti. Hinausvaijerit kiristyivät uudestaan, kun Brettenham puski jäiden keskelle ja samassa ankkuripeli hajosi. Sen osia lensi pamauksen saattelemana korkealle ilmaan ja kauas jäätikölle, ennen kuin paksut jäät pysäyttivät laivan vauhdin. Hetken oli hiljaista, mutta sitten jäänmurtajan sähköttäjä kysyi, mikä oli meidän nopeutemme. Huusin kysymyksen oviaukosta komentosillalle, josta vahdissa oleva perämies vastasi, että ”puoli eteen”.

Oli taas hetken hiljaista radiossa, ja sitten jäänsärkijän kapteeni käski minua hakemaan Brettenhamin kapteenin puhelimeen. Kapteeni tuli ja sai kovan läksytyksen, kun ei ollut noudattanut annettuja ohjeita ja laiva oli ollut vaarassa ajaa murtajan perään. Uhkana oli, että jos vielä jätetään ohjeita noudattamatta, meidät jätetään siihen. Korvat punaisina kapteeni nousi tuolilta, ja vaijereita ruvettiin kiinnittämään uudelleen siihen, mitä ankkuripelistä oli jäljellä. Taidettiin ne joutua vetämään etumastonkin ympärille, jos en väärin ymmärtänyt. Niin matkanteko pääsi taas alkamaan.

Kapteeni kiukuissaan ärhenteli minulle ja perämiehelle, että mitä te menitte sanomaan, mikä se nopeus oli, mutta eihän meillä ollut vaihtoehtoja. Emmehän me voineet ruveta valehtelemaan tuommoisesta asiasta, joka muutenkin oli ilmiselvä. Ei siitä kuitenkaan sitten sen kummemmin enää kuultu. Kapteeni oli tunnettu äkkipikaisesta luonteestaan, mutta hän myös lauhtui nopeasti. Hän oli vain yrittänyt jouduttaa matkantekoa, että pääsisimme nopeammin satamaan ja sinne sitten jäänmurtajan avustuksella illemmalla onnellisesti päästiinkin.
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Juhani Tikkanen

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 9 kuukautta sitten - 10 vuotta 9 kuukautta sitten #239 : Tapani Salminen
Jääkaappi

Brettenhamin keskilaivan messissä oli vanha jääkaappi, johon stuju tai kokki järjesti iltaisin purtavaa yöllisen nälän yllättämille. Jääkaappi oli yhteensopiva laivan tyylin kanssa sikäli, että se oli ikivanha ja toimi Brettenhamin nuoruuden aikaisella tekniikalla.

Siihen aikaan rakennettiin jääkaappeja, jotka eivät toimineet kompressoriperiaatteella, vaan niissä oli lämpövastus, joka kuumensi putkistossa kulkevaa kylmäainetta ja sai sen sillä tavalla painovoimaisesti kiertämään. Loppu oli nykyisinkin tuttua tekniikkaa, eli kylmäaine suihkusi tai kaasuuntui ahtaan kohdan läpi isompaan tilaan ja veti ympäristöstään lämpöä tätä työvaihetta varten. Kaappi oli ihmeen tehokas, mutta nykyaikaisesti ajatellen se oli melkoinen energiasyöppö.

Eräänä päivänä sitten sattui, että se ei enää ollutkaan kylmä ja me ajattelimme sen nyt lopultakin sanoneen yhteistyösopimuksen irti. Oli jo porukan kanssa puhetta, että se pitää vaihtaa uuteen seuraavassa satamassa. Sitten vanha kokenut konemestari tuli messiin ja sanoi, että ei sitä mihinkään tarvitse vaihtaa. Kääntäkää se vain hetkeksi ylösalaisin lattialle, niin kohta se on taas kunnossa.

Neuvo tuntui ihmeelliseltä, mutta niin tehtiin. Jääkaappi käännettiin ympäri lattialle ja jäätiin odottamaan, mitä tapahtuisi. Kohta siitä alkoi kuulua jos minkälaista pulputusta, lorinaa ja kuplimista. Kun äänet lopulta loppuivat käski konemestari nostamaan jääkaapin takaisin paikoilleen. Taas tehtiin neuvon mukaan, ja kas kummaa. Hetken päästä laite alkoi kuin alkoikin jäähtyä ja oli pian taas entisellään. Se oli omituisin jääkaapin korjaus, mihin olen osallistunut!

Kylmäaine ilmeisesti valui kaapin nurinpäin ollessa sen yläosaan ja lähti sitten uudestaan liikkeelle, kun se nostettiin oikein päin.
Tällainen kaappi on minulla itsellänikin kotona edelleen varalla. Se on peräisin samoilta ajoilta kuin Brettenhamin jääkaappikin ja toimii samalla periaatteella. Jouduin ottamaan sen varastosta väliaikaisesti käyttöön muutama vuosi sitten, ja se jäähdytti hetkessä sisuksensa +2 asteen lämpötilaan. Edelleen käyttökelpoinen laite siis... :)
Viimeksi muokattu: 10 vuotta 9 kuukautta sitten Tapani Salminen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 9 kuukautta sitten #240 : Juhani Tikkanen
B) Noita lattialla olevia reikiä johon sihdata on kuitenkin ihmisen anatomialle tervein asentovaihto, olen muistelevinani.

Muistan miten vanhassa S/S Kruciassa oli kannen tasolla yksi veski miidsepissä jossa kävin kun oli nk. pakko. Jossain sivulaitatuulissa ja maininkien keikuttelemana piti kuunnella paatin rullausta ja ymmärtää väistää sivuun kun laiva kallistui sille kyljelle. Veskin takaiskuventtiili oli jumittunut ja vesi oli mallia vanhaa junan vessaa eli riekä saastutti merta... Ja sai merivesihuuhtelun jollei väistänyt.

Se veski ei muuten ollut koskaan tukossa. Veti aina. Talvellakin, mitä vähän hyytävillä härme-tuulilla tuuletti ja huuhtoi :silly:

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 9 kuukautta sitten - 10 vuotta 9 kuukautta sitten #241 : Tapani Salminen
Ehkä se oli anatomian kannalta oikea asento, en tiedä, mutta ainakin siinä jalanjäljissä jaksoi nuorena kykyttää.

Nyt ei enää onnistuisi. Taitaisi jäädä siihen asentoon jumiin. Lapin vaellusretkilläkin kyykkyasento on jo pitänyt kauan sitten jättää nuoremmille. Onneksi löytyy aina sopivia kiviä, joiden varaan tukea ahterinsa... Pitää vain muistaa peittää tuotteensa ja paperinsa esim. sammalilla, etteivät olisi maisemaa rumentamassa ja tuulen vietävinä.. On karmeata kohdata retkillään täysin peittämättömiä kasoja paperireunuksineen, ja usein vielä ihan polun vieressä...B)

Brettenhamissa oli toisinaan tuo sama ongelma, kuin S/S Kruciassa. Joskus aalto painoi ulkosivulla reiän peittona riippuvan luukun yläasentoon jumiin, ja silloin saattoi sopiva, laivan kylkeen iskevä aalto painaa avointa viemäriputkistoa myöten merivesipurskeita istuimelle asti. ;)
Viimeksi muokattu: 10 vuotta 9 kuukautta sitten Tapani Salminen.
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Juhani Tikkanen

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Sivun luomiseen käytetty aika: 0.112 sekuntia