Salminen, sähköttäjä Sotkamosta, # 3

Lisää
9 vuotta 1 viikko sitten - 9 vuotta 1 viikko sitten #81 : Tapani Salminen
Montrealin maailmannäyttely

Toukokuun puolessavälissä 1967 puksuttelimme Margaretan kanssa St. Lawrence jokea ylöspäin, kohti Montrealia lastia hakemaan. Virta oli voimakas, ja matkalla näkyi jotain pieniä valaita ja delfiinejä vähän väliä pinnassa.
Monteralissa oli silloin juuri Maailmannäyttely, Expo 67, ja sinnehän me lähdimme isolla porukalla tutustumaan.

Satamasta piti ensin päästä rautatieasemalle ja sinnehän me pääsimme ongelmitta. Mailmannäyttelyä varten oli rakennettu junayhteys näyttelyalueelle, ja junia lähti tietyltä laiturilta muutaman minuutin välein. Ne myös lähtivät melkein saman tien kun saapuivat, niin että siinä piti liikkua liukkaasti vaunuun noustessa.
Porukkaa oli laiturilla kuitenkin paljon. Kun juna tuli aloimme nousta siihen, mutta muuta porukkaa tunki väliin ja minä jäin parin kaverin kanssa asemalaiturille, kun ovet jo sulkeutuivat, ja juna lähti. Junassa oli kuitenkin joku messuvirkailija tai junailija, joka huomasi tilanteen, ja ehti huikata ovesta ennen sen sulkeutumista että: ”seuraava asema”.

Nousimme sitten uuteen junaan joka tulikin pian, ja jäimme seuraavalla asemalla pois, ja siellähän meidän muu porukkamme odottikin ja taas oli lauma kasassa. Sieltä sitten noustiin taas seuraavaan junaan ja päästiinkin lopulta ilman enempiä kommelluksia messualueelle.

Alue oli laaja ja katsomista paljon, niin että meillä meni siellä koko päivä, kun kiersimme näyttelystä ja hallista toiseen. Jäi mieleen että silloisen Neuvostoliiton osastolla oli näytteillä Sputnikin ja jonkin muun avaruusaluksen välineistöä ja rekvisiittaa, en nyt enää muista tarkemmin. Mutta mieleeni jäi kuitenkin jonkinlainen sähköinen impulssi, joka kiisi koko ajan hallin yläosassa ikään kuin valopulssina jonkinlaista lasimateriaalia pitkin osaston päästä toiseen.

Kovin paljon ei näyttelystä ole enää mielessä, muuta kuin muisto, että paljon oli kaikenlaista ihmeellistä katsottavaa.

Yhden asian kuitenkin muistan selvästi. Suomen osastoa oli esittelemässä vuoden 1966 Miss Suomi ja vuoden 1967 Miss Scandinavia, Satu Östring.
Oli muuten hiljaiselle merimiehelle valtava elämys päästä juttelemaan kauneuskuningattaren kanssa, joka oli niin peijakkaan nätti että... :) ja selvitti näyttelyyn liittyviä asioita, mitä vain osasin kysyä. Sain vaikutelman, että hän oli yhtä ujo, kuin itsekin olin siinä tilanteessa.
Olihan se melkoinen pesti nuorelle tytölle, opastaa kansainvälisiä kävijoitä ja edustaa Suomea. Hyvin hän siinä hommassa selvisi.

Tuli sitten näyttelystä hankittua kaikenlaista matkamuistoa, joista osa on vieläkin tallessa. Ostin sellaisen paksun kuulakärkikynän, jossa oli muistaakseni 7-8 eri väriä. Värin voi valita kynän kannasta ja työntää esiin. Se oli HIANO siihen maailman aikaan... :lol:

Sitten en malttanut olla ostamatta tavallisen näköistä litteätä taskulamppua, jossa oli kiinteä patteri, jota ei voinut vaihtaa, ja rungon sisään rakennettu polttimo-osa.
Laitteelle luvattiin pitkää ikää, ja lupauksensa se lunastikin. Lamppu oli tavattoman kirkas ja kesti käytössä useita vuosia. Sitten vasta jännite rupesi alenemaan, ja vähitellen lamppu sammui lopullisesti. En tiedä, mitä siellä sisällä oli, mutta tehokasta se ainakin oli. Jossain se lamppukin on vielä tallessa, siinä päällä kun olivat ne maailmannäyttelyn tunnukset... B)
Liitetiedostot:
Viimeksi muokattu: 9 vuotta 1 viikko sitten Tapani Salminen. Syy: tekstivirhe
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Oula Paltto

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
9 vuotta 1 viikko sitten - 9 vuotta 1 viikko sitten #84 : Tapani Salminen
Sombrero

Olimme tuoneet espanjalaiseen satamaan propsilastin Atlantia takaa. Sellaisen lastin purkaminen oli hidasta ja kesti tavallisesti viikon tai pari. Siinä jäi hyvin aikaa käydä tutustumassa kaupunkiin ja joskus otettiin aurinkoa turistien kanssa uimarannalla.

Oltiin kaverin kanssa käyty sellaisella retkellä ja kun paluumatkalla laivalle sattui katua kävellessä kohdalle kauppa, jossa näkyi myynnissä sombreroja, päätettiin ostaa sellainen. Sombreroita ei näkynyt missään katukuvassa ja kaupoissakin ne olivat jossain sivummalla ja lierit oli sidottu narulla yhteen, niin että hatusta tuli eräänlainen rulla.

Ostimme komeimmat sombrerot, mitä löysimme ja lähdimme Margaretaa kohti. Kun hattuja oli hankala kuljettaa kainalossa, ja tuntui, etä ne liiskaantuvat siinä pilalle, purimme narut pois ja laitoimme hatut päähämme.

Pääkatua kulkiessamme tuli iso rekka-auto vastaan. Ohi ajaessaan sen kuljettaja työntyi vyötäröä myöten ulos auton sivuikkunasta, kohotti kätensä yhteen päänsä yläpuolella ja huusi: ”Oleeee”. Ja rekka vyöryi koko ajan pitkin katua.

Ihmettelimme outoa tapausta ja kävelimme eteenpäin. Kadunkulmassa oli viemärityömaa jossa työskenteli hiljaisia miehiä pölyisissä työvaatteissaan. Yksi vanha mies tuli viereemme, heilutti sormeaan edes takaisin, työnsi sitten kaksi sormeansa kylkeeni ja sanoi: ”PUM PUM”.

Ihmettelimme entistä enemmän, mistä oli kysymys, mutta jatkoimme matkaa sataman portille. Portilla oli koppalakkinen espanjalainen poliisi tai portinvartija, ja kun hän näki meidät, hän ensin espanjankielisellä puhetulvalla ja sitten elehtimällä näytti, että meidän pitää mennä pois. Yritimme englanniksi selvittää, että laivamme on satamassa ja olemme menossa sinne. Mutta kun hän huomasi, että puhe ei tehonnut, hän alkoi hurjana kaivaa pistooliaan kotelosta. Sen kielen mekin ymmärsimme ja painelimme pikavauhtia pois.

Laivalle piti kumminkin päästä, ja me kiersimme näkymättömissä sataman muuria meren puolelle, sellaiseen kohtaan, mistä pääsi kiipeämään yli.
Myöhemmin sitten selvisi, että sombrero oli ollut espanjan sisällissodassa toisen osapuolen tunnus, ja voittanut osapuoli ei hyväksynyt niiden esittelyä julkisuudessa siten kuin me olimme tehneet.

Mistäpä me nuoret miehet olisimme sellaista voineet tietää, kun aikanaan koulussa luettiin vain muinaisten kreikkalaisten jumaltaruja ja ranskan aurinkokuninkaan hovin touhuja.
Tuollainen historia oli kai liian arkaa ja liian lähellä, samoin kuin Suomen omakin lähihistoria. Niistä ei puhuttu historiantunnilla sanaakaan.
Liitetiedostot:
Viimeksi muokattu: 9 vuotta 1 viikko sitten Tapani Salminen. Syy: kuvan lisäys
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Oula Paltto

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
9 vuotta 1 viikko sitten #85 : Tapani Salminen
Margaretan kanssa oli tultu Barcelonan satamaan, joka oli ainakin silloin vähän matkan päässä kaupungista.

Satamasta pääsi kuitenkin keskustaan vaivattomasti vaijerirataa käyttämällä. Rata oli rakennettu korkeiden mastojen väliin, ja mastoja oli useita ennen kaupunkia. Torneihin pääsi hissillä ylös ja alas.

Koska kulkuyhteys tuntui helpoimmalta tavalta päästä kaupungille, päätettiin lähteä sillä. Meillä oli tarkoitus käydä vaihtelun vuoksi syömässä ”hienosti” simpukoita ja etanoita jossain lukuisista ravintoloista.

Nousimme siis hissillä ensimmäiseen torniin, joka oli arviolta lähes 100 metrin korkuinen. Huimasi jo heti ylös päästyämme. Puusta tehty kori oli valmiina tasanteella ja siihenpä sitten noustiin, ja kori nytkähti reunan yli tyhjän päälle keikkumaan vaijerin varassa. Siinä jo meinasi ensimmäisen kerran tulla vähän kakkaa housuun. Kori heilui eteenpäin satama-altaiden yläpuolella ja kauhuni vain kasvoi, kun katselin korin lattialautojen välisistä raoista näkyvää vettä kaukana alapuolellani. Tuntui että radan korikoppi oli niin hataraa tekoa, että se mahtaisi hajota ennen perille pääsyä.

Niin kauan meni jokseenkin hyvin, kun vaijeri laski alaspäin, mutta puolessa välissä seuraavaan torniin alkoi vaijeri nousta ylöspäin ja ääni korissa muuttui jyrinäksi. Mitä lähemmäksi tultiin seuraa tornia ja sen tasannetta, sitä jyrkemmäksi muuttui vaijerin nousukulma ja sitä kovemmaksi muuttui myös korissa kuuluva jyrinä, kun se ponnisteli jyrkkään ylämäkeen.

Alkoi tuntua siltä, että emme koskaan pääsisi seuraavalle tasanteelle, vaan koko korilaite putoaisi varmasti ennen sitä tai ainakin vaijeri katkeaisi. Varsinkin viimeiset metrit ennen tasannetta olivat korilta aivan epätoivoisen tuntuista ponnistelua päästä kynnyksen yli torniin.

Onnistuihan se viimeinkin ja tuntui helpottavalta kun olimme tukevasti tasanteella. Vaikka kukaan ei matkan aikana puhunut mitään, oli muilla ilmeisesti saman tapaisia tuntemuksia, koska eräs porukastamme ehdotti, että laskeutuisemme jo siltä tasanteelta takaisin maan pinnalle, ja kaikki kannattivat ajatusta. Poistuimme siis korista ennen kuin se lähti eteenpäin otettuaan lisää matkustajia. Helpotuksen huokaisu pääsi ainakin minulta, kun hissi oli maan tasalla.

Olin vaijeriradan korissa päättänyt, että jos hengissä selviän pois laitteesta, en ikinä enää nouse siihen. Eikä sitä kukaan paluumatkalla edes ehdottanutkaan. :)
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Oula Paltto

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
9 vuotta 4 päivää sitten #86 : Tapani Salminen
Alkoholisoitunut bulldoggi

Vaikka kouluttajat Lauttasaaren Särkiniementiellä varoittelivat alkoholin kontrolloimattomasta käytöstä, pitihän sitä nuorena miehenä tietenkin vähän kokeilla. Ei nyt ihan kontrolloimatonta, mutta kuitenkin...

Oli niin mukava lähteä hauskassa seurassa hakemaan sitä paikallisväriä kunkin paikkakunnan pubeista ja muista juottoloista. Varsinkin, kun tunsi olonsa melko turvalliseksi. Siihen aikaan kun oli kirjoittamattomana sääntönä, että kun maihin lähdettiin porukalla, niin kavereista pidettiin huolta. Se tarkoitti sitä, että samalla porukalla, millä lähdettiin, tultiin myös takaisin laivalle.

Useimmin näille retkille lähdettiin Välimeren maissa, joissa touhu tuli halvaksi. Ei silloin ollut yhteistä euroa, vaan joka maalla oli oma valuuttansa ja vaihtosuhteet edullisia. Niihin retkiin tahtoi huomaamattaan innostua hiukan liikaa, niin kuin jossakin vaiheessa huomasin.

Sattui taas kerran, että oltiin jossakin Välimeren satamassa, ja oli tarkoitus lähteä illalla maihin porukalla. Olin juuri mastossa tarkistamassa antennin vastuksia (tai jotain sellaista) kun huomasin kavereiden jo olevan lähdössä. Tuli hätä, että jään porukasta. Huusin mastosta, että odottakaa nyt hetki, niin tulen alas. Ja alas tullessa tuli niin kiire, että päällyspaitani tarttui johonkin terävään ja halkesi selästä vyötärölle asti. En ehtinyt vaihtaa paitaa, vaan painelin kavereiden perään, jotka jo odottivat laiturilla. Ja repaleisen paidan kanssa sitten paineltiin kohti uusia seikkailuja...

Tämä tapaus oli yksi niistä, joka rupesi jälkeenpäin hiukan havahduttamaan, että mistäs tässä oikein on kyse, ja alanko tulla riippuvaiseksi...

Noihin aikoihin huomasin, tai ainakin sain vaikutelman, että kaverit halusivat katsoa miten kipinän pää kestää. Niillä retkillä kun oli tapana tilata juomia ringissä koko porukalle, kukin vuorollaan. Se oli sikäli hankalaa, ettei voinut juoda omaan tahtiinsa, vaan oli juotava ja tilattava vuorollaan kaikille. Sellainen tahti oli minulle liikaa ja piti sitten keksiä kaikenlaista koiruutta tilanteen pelastamiseksi. Enhän halunnut juoda itseäni tolkuttomaksi.

Jos istuimme ikkunan vieressä, kaatelin kenenkään huomaamatta sopivan tilaisuuden tullen juomani paksua ikkunaverhoa pitkin lattialle. Tai jos oli sopiva fiikus saatavilla, kaadoin osan annoksesta kukkaruukkuun jne.
Kerran oli käry käydä eräässä englantilaisessa pubissa. Olimme seisomassa baaritiskin vieressä, eikä minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin kaataa välillä lasistani juomaa tiskin etupanelointia pitkin hiljaa alas lattialle. Siihen alkoi muodostua lammikko ja pubin pitäjän alkoholisoitunut koira tuli siihen koipeni viereen sitä litkimään melkoisen loksutuksen kanssa. Kukaan ei onneksi kiinnittänyt siihen huomiota, mutta vaihdoin kuitenkin nopeasti paikkaa tiskin toiseen päähän, varmuuden vuoksi. ;)

Jossakin vaiheessa sitten lopetin porukkajuomisen ja aloin tehdä retkiä yksikseni tai parin kaverin kanssa, ja baarit, tavernat ja pubit vaihtuivat ennemminkin kaupunkien nähtävyyksien tutkimiseen ja maaseudulla retkeilyyn, vuoristoissa vaelteluun, basaareiden tutkimiseen jne.

Ja tietenkin Kanadan puolella aika meni edelleen pikku kylien tutkimisen, erämaassa ja rannoilla kulkemisen ja kalastuksen merkeissä.
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Oula Paltto

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
9 vuotta 3 päivää sitten - 9 vuotta 3 päivää sitten #87 : Tapani Salminen
The Bittels

Oltiin Margaretan kanssa satamassa jossain Italian kaupungissa. Olin iltasella juuri aikeissa lähteä maihin kaupunkia tutkimaan, kun laivaan tuli italialainen sähköttäjä lähellä olevasta, valtavan suuresta aluksesta. Hän pyysi minua katsomaan radioasemaansa. Siinä kun oli jotain vikaa, ja aseman katsastus olisi heti seuraavana aamuna.

Siihen aikaan, 1960-luvulla oli suomalaisilla sähköttäjillä maailmalla kova maine radioliikenteen lisäksi radiotekniikan tuntijana. Monilla oli radioliikennekurssin lisäksi armeija- ja radioamatööritausta. Minäkin olin juuri itsekseni käymässä kirjekurssina radiotekniikan opintoja, syventääkseni tietämystäni ja saadakseni lisää varmuutta yllättäviin tilanteisiin.

Lähdin siis kaverin mukaan. Laiva oli monta kertaa suurempi, kuin Margareta. Pelkkä ruokasalikin oli suurempi kuin Margaretan koko keskilaiva pinta-alaltaan, niin kuin tulin myöhemmin huomaamaan.
Samoin radiohuone oli iso, mutta minusta kolkon tuntuinen. Margaretan radiohytti oli kodikkaampi, tai ainakin käytännöllisempi, kun kaikki oli käden ulottuvilla, vaikka istui paikallaan tuolilla.

Tutkittiin sitten laitteita. Päälähetin ja vastaanotin toimivat kunnolla, mutta varalähettimen puolella oli vikaa. Siitäkin selvittiin yhden vastuksen juottamisella, ja taas kaikki pelasi.

Sähköttäjä oli onnellinen ja halusi viedä minut laivan ruokalaan syömään, kun oli juuri alkanut illallisen aika. Italialaisilla oli ihan omat ruoka-aikansa laivassakin. Se noudatteli tietysti samaa kaavaa, kuin maissakin, eli että vasta joskus klo 18.00 jälkeen alkoi ruokailu. Maissahan ei ainakaan silloin saanut ruokaa mistään ennen pimeän tuloa. Ruokapaikat avasivat silloin ovensa.

Ruokasali oli siis valtava. Heti oven vasemmalta puolelta alkoi ”kapteenin pöytä”, joka jatkui 10-15 metriä. Kapteeni istui pöydän päässä. Hän näytti juuri sellaiselta, kuin kuvittelin vanhojen roomalaisten näyttävän, eli oli harmaapäinen ja hyvin arvokkaan näköinen valtavine kaarevine nenineen ja lyhyeksi leikattuine viiksineen.

Siihen pöytään meillä ei kuitenkaan ollut asiaa, vaan kävelimme salin perällä olevan pöydän ääreen. Ruoka haettiin seisovasta päydästä ja sitä oli paljon. Pääruokalajejakin oli useita. Herkuttelimme siinä sitten kaikessa rauhassa, ja pitkään.

Tuli sitten puheeksi musiikkikin ja kaveri rupesi kehumaan yhtyettä nimeltä Bittels. Minä ajattelin, että se on joku heidän kansallisista bändeistään, kun en tuntenut sellaista yhtyettä. Italialainen selitti moneen kertaan, että yhtye on kansainvälisesti tunnettu ja kyllä minun pitäisi se tuntea. Hän oli jo vähällä loukkaantua luullessaan, että minä pelleilen hänen kustannuksellaan. Sitten kun hän mainitsi sen olevan englantilainen nuorten villitsijäyhtye, minulla lopulta leikkasi. Hänhän puhui The Beatlesista. Mutta kun hän lausui sen jatkuvasti juuri noin kuin kirjoitin: ”Bittels”, en ollut sitä tunnistanut. Tottakai se oli tuttu minullekin, vaikka se oli tuohon aikaan ollut pinnalla vasta kolmisen vuotta.

Ruokailun jälkeen piti pois lähtiessä kulkea taas kapteenin pöydän vierestä, jossa nähdäkseni sama porukka edelleen jatkoi ateriointiaan. Edelläni menevä sähköttäjä pysähtyi kapteenin kohdalla ja kumarsi kohteliaasti, ennen kuin jatkoi matkaansa pois ruokalasta. Minä tietysti tein sitten samat koreografiat, kumarsin kapteenin kohdalla, ja nauroin sisäisesti. Kukaan ei edes ollut huomaavinaan meitä. Ei tainnut sähköttäjä olla italialaisissa laivoissa kovin korkealla hierarkian portailla.

Sain kiitolliselta sähköttäjältä lähtiessäni mukaani muutaman hyvän viinipullon korvauksena, vaikka mielestäni jo pelkkä ruokailukokemus olisi ollut riittävä... :lol:

Olin mielessäni hyvin tyytyväinen vaatimattomaan suomalaiseen systeemiin, sähköttäjän arvostukseen suomalaisissa laivoissa, lämpimiin ja kunnioittaviin suhteisiin miehistön kesken ja muutoinkin ”oman” Margaretani olosuhteisiin. Jo sen tunnuskin, OFSQ soi kuin musiikki korvissani. Siinä oli oikea, rytmitajua hivelevä syke! !
Kokeilkaapa vaikka... :)
Viimeksi muokattu: 9 vuotta 3 päivää sitten Tapani Salminen. Syy: kirjoitusvihre
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Oula Paltto

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
9 vuotta 2 päivää sitten #88 : Tapani Salminen
Vaalivirkailijana

Laivasähköttäjän tehtävät olivat moninaisia. Koska työehtosopimuksessa todettiin, että radiosähköttäjä on velvollinen avustamaan kapteenia laivan välttämättömissä paperitöissä, jouduin kerran toimimaan myös vaalivirkailijana.

Laivaan oli tullut tieto, että seuraavissa vaaleissa (en muista tarkemmin enää mitkä vaalit) olisi mahdollista äänestää laivoissakin, jos ne ilmoittavat sataman, johon tulevat sopivaan aikaan ja jonne voi lähettää vaalimateriaalin.

Seilasimme silloin jälleen edes takaisin Euroopan ja Kanadan väliä tuomassa paperipuuta Eurooppaan. Suunnitelmien mukaan olisimme siihen aikaan Kanadassa, taas jonkin pikkukylän laiturissa. Ilmoitin tiedon siitä ja meille luvattiin lähettää Toronton Suomen edustuston kautta kaikki tarvittava k.o. määräsatamaan.

Saavuimme sinne (ei ole enää muistissani mikä paikka) niin kuin oli tarkoituskin, ja meille tuotiin Toronton lähetys, niin kuin pitikin.

Vaalipäivä koitti melkein saman tien, ja paketti purettiin papereihin tutustumiseksi. Kaikki näytti olevan kunnossa ja miehistölle ilmoitettiin, että voi tulla äänestämään. Äänestyspaikkana oli keskilaivassa oleva ruokailuhuoneemme, jonne materiaali sitten levitettiin ja järjestettiin mukana tulleiden ohjeiden mukaisesti.
Sitten vaan odotettiin äänestäjiä...ja odotettiin....ja odotettiin...

Lopulta, kun oli pitkään ihmetelty, kun ketään ei tunnu vaalit kiinnostavan, huomattiin, että kukaan ei tiennut oman vaalipiirinsä ehdokkaista mitään. Vaalimateriaalissa ei ollut listoja mukana, joten kukaan ei tiennyt ketä tai mitä numeroa olisi voinut äänestää.

Hiukan silloin tympäisi, mutta kun oli vaaleihin kerran ryhdytty, piti jäädä määräajaksi istumaan ruokalaan, kun toiset lähtivät tiehensä. Jäin siltä varalta, jos joku kuitenkin sattuisi tulemaan, ja että näin kaikki ohjeiden kohdat täyttyisivät. Se oli pitkä ja tylsä iltapäivä...

Niin siinä sitten kävi, että meiltä lähti kohti Toronton Suomen Suurlähetystöä vaalipaketti, jossa ei ollut ainoatakaan täytettyä äänestyslippua.
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Oula Paltto

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Sivun luomiseen käytetty aika: 0.312 sekuntia