Salminen, sähköttäjä Sotkamosta, # 3

Lisää
9 vuotta 2 viikkoa sitten #68 : Tapani Salminen
Aikaisemmin vähän jo kerroin Albaniassa käynnistämme v. 1967.
Mutta ennen sitä, Ruotsista otettua lautatavaralastia oli purettu jo Volos´issa ja Salonikissa Kreikassa ja loput jätettiin Eleusiin.

Näin jälkikäteen tulee mieleen, että kyllä etelän maissa osattiin jo silloin. Olisi ollut jotenkin järjellisempää, että koko lasti olisi purettu yhteen paikkaan ja kreikkalaiset itse olisivat kuljettaneet sen minne halusivat. Nyt kuitenkin seilattiin pitkin rannikkoa kaupungista toiseen ja pikku erissä purettiin lastia pois. Näin muistelen tapahtuneen.

Tarkistin vanhoista vastakirjoista, joita vielä on joitakin jäljellä, ja noissa paikoissa pysähdyttin 6.1, 14.1 ja 21.1.1967. Aika hidasta oli siis lautojen purkuhommakin.
Propsilastin purussa meni noissa maissa yleensä 2 viikkoa. Oli siis iltaisin paljon aikaa seurustella paikallisten kanssa ja hakea sitä kuuluisaa paikallisväriä. Mutta se on jo toinen juttu...

Eleusista lähdettiin sitten merelle ja kohti Albaniaa.Matka ei ollut pitkä. Yritin heti merelle päästyämme antaa sanoman Albanian rannikkoradioasemalle, mutta en saanut vastausta, monesta yrityksestä huolimatta.

Sitten koetin saada sanoman perille kreikkalaisen rannikkoaseman kautta, mutta sieltä vastattiin, ettei heillä ole mitään tekemistä Albanian kanssa. Ei auttanut kuin yritellä yhteyttä tämän tästä Durresiin, mutta ilman vastausta. Niinpä sitten lopulta päädyimme Durresin edustalle. Siellä oli muitakin aluksia redillä, joten laskimme ankkurin myös ja jäimme odottelemaan. Siinä sitten jossain vaiheessa tuli satamasta ulos torvisoittokunnan tahdissa se kiinalainen laiva, josta kerroin.

Otin pari kuvaakin Albaniasta, mutta ollaan niissä vielä niin kaukana kaupungista, ettei niissä näy muuta, kuin minkä tahansa rannikon rantaviiva. Muita kuvia ei sieltä ole, kun satamassa, minne lopulta meidät haettiin, ei saanut kuvata.

Satama oli eristetty muusta kaupungista korkealla muurilla, jonka yli ei nähnyt edes laivan komentosillalta. Aseellisia vahteja oli portilla, joten sitäkään ei parantunut lähestyä. Muistaakseni laivan nostosillan vieressäkin olisi ollut vahti, mutta en nyt enää ole varma siitä.

Siinä Durresin (tai Durazzon jossain vanhemmissa kartoissa) satamassa sitten tein yhden niistä päättömyyksistä, joita tuli ajattelemattomuuksissaan tehtyä muuallakin maailmalla myöhemmin.Tosin ei ihan samalaisia... :)

Pojat tarvitsivat rahaa ja sitä tilattiin laivalle. Satama-alueella oli nimittäin ainoa meille siellä sallitty huvittelupaikka, merimiesklubi . Rahat tulivat iltapäivällä tai ehkä vasta illalla, kun muistissani oli, että aurinko oli jo aika alhaalla silloin. Ja tietysti setelit tulivat niin suurina, etten pystynyt niitä jakamaan.

Ne piti siis saada rikottua pienemmiksi. Otin koko rahanipun ja lähdin kävelemään merimiesklubille sataman toisella reunalla, kun ajattelin saavani ne siellä pienemmiksi. Ovi oli vielä kiinni, mutta tultiin avaamaan, kun aikani olin sitä kolkutellut. Eipä ollut heillä niin paljon rahaa, että olisi rikkominen onnistunut, mutta arvelivat, että satama-alueella olevassa työmiesten ruokalassa olisi mahdollista vaihtaa ne pienemmäksi.

No – ei kun talsimaan ja haeskelemaan ruokalaa. Monesti piti kysyä, ja monesti sain vain pään pyöritystä, kun en osannut kysyä heidän kielellään. Ystävällisiä ihmisiä porukat olivat nukkavieruissa sinisen harmaissa toppavaatteissaan, ja lopulta joku osasi ohjata minut oikeaan suuntaan.

Ruokala sitten löytyikin ja se oli aivan täynnä porukkaa pöytiensä ääressä, ja puheen sorina oli melkoinen. Kävelin suoraan tiskille, iskin koko paksun setelinipun pöytään ja esitin asiani. Samassa koko sali hiljeni. Tuli aivan hiljaista, ja silloin vasta minulle valkeni, mitä hölmöyttä olin tekemässä.
Oli kuitenkin jo myöhäistä perääntyä asiassa, ja sain kuin sainkin vaihdettua rahat pienemmiksi. Kun tungin taskuihini vielä suuremmaksi kasvaneet rahaniput, tuumin mielessäni, että mahdanko selvitä elävänä laivalle asti. Se kun oli taas alueen toisella laidalla, ja ilta alkoi jo hiukan hämärtyä.

Kun lähtiessäni ruokalan ulko-ovi läiskähti kiinni, pinkaisin juoksuun. Painelin laivaa kohti nopeasti, mutten uskaltanut juosta suoraan, vaan mutkittelin lautataapeleiden ym. rojun seassa eksyttääkseni mahdolliset jälkeeni lähteneet. Silloin kyllä hirvitti. Välillä pysähdyin taapelin kulman takaa katsomaan, näkyisikö ketään. Eipä kuitenkaan näkynyt ketään. Lopulta pääsin hikisenä laivalle ja sain jaettua rahat tarvitsijoille.

Niin paljon tapaus kuitenkin säikäytti, ettei minulla ollut mitään halua sinä iltana lähteä pimeille reiteille, edes klubille mennäkseni.

Jälkeen päin olen ajatellut, että maan kova komento varmaan esti sen, ettei kukaan voinut tai uskaltanut lähteä perääni ruokalasta. Tai sitten he olivat köyhyydestään huolimatta riittävän oikeamielistä väkeä. Olinhan jo todennut heidän ystävällisyytensä, vaikka ei yhteistä kieltä juuri löytynyt. Joka tapauksessa heille oli ilmeisesti melkoinen järkytys sellaisen rahamäärän näkeminen kerralla, minkä siellä tiskiin löin.
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Oula Paltto

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
9 vuotta 2 viikkoa sitten - 9 vuotta 2 viikkoa sitten #71 : Tapani Salminen
Tarkistin valokuvista, ja kyllä oikein muistin, että meillä oli Margaretassa lautalasti, joka purettiin Volos´iin , Salonikiin ja Eleusiin.

Tuo vastakirja minkä mainitsin, oli palkkamerkintöjä varten päällemönsträystilaisuudessa (laivaanpestaustilaisuus) annettu kirjanen, johon kirjattiin laivassa ansaitut tulot, verot ym. maksut. Margaretassa oli 1966 käytössä itsemonistavat palkkaliuskat, jotka sähköttäjä täytti kirjoituskoneella paukuttaen, kun oli saanut miehistön palkat laskettua, kuukausittain. Yksi osa liuskasta lähetettiin varustamolle, toinen osa niitattiin merimiehen vastakirjan sivulle ja kolmas osa jäi laivan arkistoon. Käsin ei siis enää tehty vastakirjaan muuta kuin merkinnät laivaan pestauksesta ja ulosmaksupäivästä, kun palvelussuhde päättyi.

Sähköttäjähän oli ainakin rahtilaivoissa sopimuksen mukaan velvollinen avustamaan kapteenia laivan kirjallisissa töissä.
Kerran kuussa pyörittelin muutaman päivän käsin veivattavaa laskukonetta (näkyy Margaretan radiohytin kuvassa pöydällä oikealla) kun laskin palkkoja, oltiin sitten merellä tai satamassa. Konemestari ja yliperämies toivat miehistön ylityölistat sitä varten sähköttäjän toimistoon. Toimistossa olivat tallessa myös miehistölistat (crewlist) ja kaikkien merimiespassit.

Sähköttäjän tehtäviin kuului myös maksaa satamissa jokaiselle hänen haluamansa summan sen maan rahassa, jossa satuttiin olemaan. Sitä varten kiersi rahatilauslista, johon jokainen merkitsi, paljonko rahaa halusi.
Kipinä sitten joskus joutui tarkistamaan, onko kaverilla niin paljon rahaa tilillä. Pojat kun eivät aina muistaneet tarkistella, oliko rahaa vai ei. Suukopuahan siitä joskus syntyi, jos ei voinut rahaa antaa. Mutta jos kipinä maksoi jollekin enemmän kuin tällä oli tilillä, ja kaveri sattui jäämään ”ahteriin”, siis ei ilmestynyt laivaan kun oltiin lähdössä ulos, niin sähköttäjä parka maksoi sen sitten omasta palkastaan. Kaksi kertaa neljän vuoden aikana näin kävi, mutta onneksi en ollut antanut förskottia.

Kipinä hoiti myös muun toimensa ohella ”sikelikaapin”. Se oli lukolla varustettu kaappi, johon ennen satamaan tuloa kaikkien piti tuoda ylimääräiset tupakkansa ja viinansa. Hytteihin sai jäädä tietty määrä viinaksia ja tupakkaa käyttöä varten.Kaappiin tuoduista tehtiin lista, johon listattiin myös hyteissä olevat arvoesineet, kuten radiot kiikarit, nauhurit, soittimet ym. tavarat. Sinettikaappi lukittiin ja satamassa tulliviranomainen kävi laittamassa kaapin oveen sinetin, joka saatiin murtaa vasta ulos lähtiessä, kun oltiin kansainvälisillä vesillä.

Jos satamassa sitten tullin tarkastuksessa hyteistä tai jostain piilosta löytyi jotain ylimääräistä, jota ei ollut listassa mainittu, tuli siitä melkoinen sotku. Ne katsottiin salakuljetustavaraksi, ja joskus tuli melkoiset poliisikuulustelut, jos ei selvinnyt kuka oli syyllinen tavaroiden kätkemiseen.

Kerran Englannissakin oltiin kolme päivää kaikki poistumiskiellossa laivalla, kun oli tällainen operaatio menossa. Savukekätkölle kun ei löytynyt omistajaa. Sitten lopulta eräälle messikallelle olivat pojat päättäneet maksaa porukalla, että tämä tunnustaisi ja päästäisiin maihin. Mutta juuri kun asiaa oltiin selvittämässä viranomaisten kanssa kapteenin tiloissa, tuli tullimies ilmoittamaan, että ei se voi tämä kaveri olla, koska samaan aikaan oli joku juuri heittänyt ahterin ikkunaventtiilistä savukekartongin mereen. Homma kuivui siihen ja rumba alkoi uudelleen...

En enää muista miten, mutta jollakin tavalla siitäkin lopulta selvittiin ja päästiin maihin liikoja höyryjä poistelemaan. :)

Kuvissa ollaan lautalastissa Volos´issa ja Eleus´in redillä. Vasemmalla stuertti Gustavsson ja oikealla minä villapaidassa.
Liitetiedostot:
Viimeksi muokattu: 9 vuotta 2 viikkoa sitten Tapani Salminen.
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Oula Paltto

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
9 vuotta 2 viikkoa sitten - 9 vuotta 2 viikkoa sitten #72 : Tapani Salminen
Olimme Margaretalla kerran taas menossa Atlantin taakse, kun keskellä valtamerta yllätti raju myrsky, mikä nyt ei sinällään ollut tavatonta. Harvoin oli tyyniä päiviä ylityksen aikana.

Oli kuitenkin tuuli puhaltanut navakasti useita päiviä myrskylukemissa , ehkä 6-7 boforia, ja vesi tyrskysi jatkuvasti täkille, kannelle.

Yhtäkkiä jotain pelmahti kannelle ilmasta ja jäi siihen laidasta laitaan huljuvan veden riepoteltavaksi. Huomasimme, että se oli nuori kotka, joka oli koko ajan vaarassa huuhtoutua reelingin aukosta mereen. Joku kävi sen hakemassa pois sieltä ja toi kainalossaan sisälle. Lintu sähisi ja yritti nokkia pitelijäänsä. Meistä se näytti nuorelta Amerikan Valkopääkotkalta.

Myrsky oli sen varmaan yllättänyt, eikä se jaksanut taistella tuulen voimaa vastaan, vaan oli ajautunut sen mukana kauas merelle. Olimme yli 1000 km päässä maista. Lintu oli lopen uupunut, ja saimme laitettua sen jalkaan nahkavyön. Otin sen hyttiini, istutin sen nojatuolin selkämykselle ja sidoin vyön toisen pään selkänojaan kiinni.

Siinä se lintu istui, ja rupesi heti nukkumaan pää siiven alla. Nukkuessaankin se keinui selkänojan päällä laivan liikkeiden mukaan ja pysyi koko ajan tasapainossa.
Stuertti ilmoitti heti kärkeen, että saan itse siivota hyttini sitten kun lintu lähtee. Peittelin heti sohvan sanomalehdillä, samoin levittelin niitä lattialle. Myöhemmin kokemuksesta viisastuneena tapetoin myös seinät sanomalehdillä. Lintu nimittäin välillä nosti pyrstönsä pystyyn, nojautui eteenpäin ja ruiskautti valkoisen, valuvan jäljen vastapäiseen seinään tai milloin minnekin.

Illalla kun menin punkkaani yöpuulle, vedin verhot eteen ja sidoin ne hakaneulalla yhteen. Tuntui sillä tavalla turvallisemmalta. Olihan linnulla terävä nokka, vaikkakin otus olikin tuolin selkänojassa kiinni. Hihnassa oli kuitenkin pituutta metrin verran.

Seuraavana päivänä syöttelin sille stuertin tuomaa keitettyä kanamunaa ja juotin laimeaa sokeriliuosta. Hyvin kelpasi, vaikka aika suttaamista se homma oli. Lintu oli kuitenkin rauhallinen ja jo kesyyntyneen olionen ja nukkui paljon.

Päivät kuluivat ja ruvettiin olemaan jo lähellä maata, vaikka sitä ei vielä näkynytkään. Lintu alkoi käydä levottomaksi, ja päätimme, että olisi parasta päästää se jo vapaaksi. Ilmakin oli tyyni ja aurinkoinen.

Menin linnun takana olevalle ikkunalle. Se oli ihan oikea neliskulmainen ikkuna, eikä pelkästään pyöreä venttiili, niin kuin tavallisesti ikkuna laivassa oli. Juuri kun avasin ikkunaa, kotka hyppäsi tuolilta selkääni ja rupesi koukkukynsillään kävelemään villapaitaa pitkin ylös kohti hartioitani.
Minä koetin varmuuden vuoksi suojella silmiäni käsivarsillani, ja kallistin hartioitani ikkunaan päin. Minulla oli nuorena ollut kanoja hoidettavana ja olin tottunut siihen, että ne lensivät olalle. Ne sai siitä helposti lentämään orrelle, kun vain nojautui sitä kohti. Nojauduin siis ikkunaa kohti ja lintuhan hyppäsikin kohti ikkunaa. Tuolissa ja jalassa kiinni oleva hihna kävi kuitenkin lyhkäiseksi ja kotka putosi sohvalle istumaan. Helpotti kovasti, kun sain sen selästäni pois.

Avasin ikkunan, poistin vyön kotkan jalasta ja nostin linnun ikkunalaudalle. Siinä se katseli pitkään maisemia ja vilkaisi välillä jalkaansa. Se nosteli koipeaan monta kertaa oikein ylös varmistuessaan ettei siinä enää ollut hihnaa. Sitten se lehahti lentoon. Se oli komea näky lentäessään.

Kotka lensi ensin poispäin laivasta ja teki kaukana pitkän lentomatkan laivan ympäri ja palasi sitten takaisin ja yritti istua maston nupin päähän. Se oli kuitenkin metallisena liian liukas sen kynsille ja se lipesi siitä uudelleen lentoon. Seuraavaksi se yritti istua kokin savupiipun päähän, mutta se taisi olla liian lämmin istumapaikka, koska se aika pian nousi uudelleen siivilleen. Se lensi taas kaukaa laivan ympäri ja otti samalla korkeutta. Kun kierros oli täynnä se suuntasi rauhallisesti ja majesteettisesti lentäen suoraan maita kohti ja hävisi pian näkymättömiin autereen sekaan.

Atlantilla tuli useinkin pikkulintuparvia lepäämään laivan vaijeristoihin ja lähtivät taas sitten omille teilleen. Tämä oli kuitenkin suurin näkemäni lepopaikan hakija.
Liitetiedostot:
Viimeksi muokattu: 9 vuotta 2 viikkoa sitten Tapani Salminen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
9 vuotta 2 viikkoa sitten - 9 vuotta 2 viikkoa sitten #76 : Tapani Salminen
Puutaloja Islantiin

Margareta OFSQ oli siis ns. villin linjan laiva, samoin kuin Brettenham kin. Se tarkoittaa siis sitä, että yleensä laivalla ei ollut mitään säännöllistä linjaa, jota olisi seilattu edestakaisin, vaan lastia rahdattiin sen mukaan, kuin varustamo sai sitä järjestettyä. Usein kävi niin, että satamaa lähestyttäessä ei vielä tiedetty, mihin sieltä lähdettäiisiin.

Se aiheutti tietysti jännitysmomentteja joskus. Olimme kerran lähteneet USA:n itärannikon kaupungista Kanadaan hakemaan lastia Islantiin. Amerikan puolelta oli ilmoitettu Kanadan viranomaisille, että pojat olivat lähtiessämme ostaneet huomattavia määriä viinaksia ja tupakkaa laivaan ja ilmeisesti siitä oli syntynyt epäily pimeästä myynnistä.

Kun saavuimme satamaan kanadalaisessa pikkukylässä, lähdin heti viranomaismuodollisuuksien jälkeen tutkimaan kylää ja ympäristöä.
Sillä välin oli laivalla syntynyt melkoinen hässäkkä, kun vesitasolentokoneella oli laivan viereen laskeutunut joukko Kanadan ratsupoliiseja (ilman hevosia  ), ja alkaneet ratsata laivaa oikein tosissaan.

Ilmeisesti Amerikasta tulleen ilmoituksen perusteella he olivat päättäneet järjestää oikein kunnon opetuksen meille. He olivat niin ärhäköitä, että minunkin hytistäni oli ensin viety pystymallinen nauhuri, ( se joka on kuvassa radiohytin pöydällä, veivattavan laskukoneen takana) jota luultiin radioksi. Ja kun ”radiota” ei ollut minun kohdallani laivan tavaralistalla, se katsottiin salakuljetustavaraksi. Asia kyllä oli selvinnyt sitten myöhemmin, kun heille näytettiin miten se toimi, ja ettei se ollut radio...

Aika laihaksi heidän saaliinsa lopulta jäi, mutta kyllä ansaittuja ”pikku sakkoja” kuitenkin muutama jaeltiin...

Sieltä sitten lähdettiin viemään puutalon puolikkaita Islantiin, Keflavikin tukikohtaan. Talot olivat parakkimallisia siivuja, joita yhteen liittämällä niistä saatiin maissa ihan asuttavia taloja.
Islannissa en ehtinyt tutustua maahan, muuten kuin käväisemällä pikaisesti ostamassa muutaman pitkäkarvaisen lampaantaljan, joista yksi on vieläkin keinutuolini pehmikkeenä. :)

Laivan purkaus kävi aika nopeasti, ja sitten tulikin yllätys. Varustamosta oli tullut viesti, ettei rahteja ollut enää saatavissa, ja meidän piti tyhjänä lähteä Suomea kohti. Maarianhaminan satamassa laiva olisi jätetty ”ylösmakaamaan” ja koko porukka olisi maksettu ulos.

Lähdimme siis synkeällä mielellä Atlantille ja keula käännettiin itää kohti. Atlantista noussut Surtseyn uusi tulivuorisaari oli silloin jo noussut koko komeuteensa, mutta savusi tai höyrysi vielä kauempana, kun sen ohi seilattiin.
Ei uskallettu mennä kovin läheltä, kun oli tieto, että veden alla on pinnan yläpuolelle ulottumattomia harjanteita, joita laava oli synnyttänyt saaren ja Islannin mantereen väliin.

Yöllä sitten sain Rogaland radion kautta varustamolta sanoman, että piti tehdä täyskäännös ja palata Amerikkaa kohti. Oli saatu järjestettyä sieltä rahtia.

Kun vein sanoman kapteenille, oli hän komentosillalla vähän epäilevänä tuumannut, että onkohan tämä ollenkaan tottakaan. Asia kyllä varmistui, kun kuuntelin Göteborgin, SAG:n liikenneluettelon ja otin sieltä vastaan saman ilmoituksen. Varustamo oli varmuuden vuoksi laittanut sen molempien rannikkoasemien kautta, joiden liikenneluetteloita olivat huomanneet minun seuraavan.

Laiva sitten käännettiin ja jyskyteltiin koko yö kohti Amerikkaa. Ne miehistön jäsenet, jotka olivat illalla menneet nukkumaan kun aurinko laski ahteriin, olivat aamulla silmät pyöreinä, kun huomasivat auringon nousevan taas ahterin suunnasta... :lol:
Viimeksi muokattu: 9 vuotta 2 viikkoa sitten Tapani Salminen.
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Oula Paltto

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
9 vuotta 1 viikko sitten #78 : Tapani Salminen
Empire State Bilding

Kesäkuussa 1968 olimme vieneet lastin selluloosapaaleja Providenceen USA:n rannikolla ja sieltä sitten seilattiin tyhjänä Newarkiin. Newark on satamakaupunki tai kaupunginosa lähellä New Yorkia, Hudson joen länsipuolella. Muistissani ei ole mitä sieltä haettiin, mutta toimintaa satamassa oli mielenkiintoista seurata.

Viereisestä laivasta purettiin Japanissa valmistettuja pikkuautoja. Autot ajettiin laiturilta kauempana olevaan isoon varastorakennukseen. Siirto tapahtui oudosti. Auto lähti aina liikkeelle pienellä vaihteella ja hirveällä kaasulla. Kierrokset olivat hurjat ja se oli varsinaista auton moottorin rääkkäystä. Sitten kun vauhtia oli kertynyt tarpeeksi, kulman taakse vedettiin kahdella renkaalla. Siis todella kuin taitoajajat sirkuksessa. Eikä auto palannut neljälle renkaalle kulman takanakaan, vaan jatkoi menoa toinen kylki melkein taivasta kohti, kahden renkaan varassa.

Vasta juuri ennen varaston isoja ovia autot palasivat neljälle renkaalle.
Näki, että kaverit olivat harjaantuneet tuohon hommaan, mutta säälitti autojen puolesta. Voi vain arvata, kuinka monta autoa oli ajettu kyljelleen tuota opetellessa, ja mikä oli moottorin kunto tuon rääkin jälkeen.

Kun oltiin niin lähellä New Yorkia, päätimme parin kaverin kanssa lähteä tutustumaan kaupungin nähtävyyksiin. Taksisuharimme oli vanha harmaantunut herrasmies, huolellisesti leikattuine harmaine viiksineen.

Ei mennyt kauankaan, kuin olimme jo sukeltaneet Hudson joen ali pitkässä tunnelissa ja olimme Manhattanilla. Vapauden patsas nähtiin ja sitten halusimme lähteä kävellen hakemaan paikallisväriä kaupungin kaduilta. Taksikuski ei jaksanut lähteä oppaaksemme, koska elinikäisen autoilun seurauksena sanoi jalkojensa olevan heikot...

Sovittiin vain tapaamispaikka, ja sitten lähdimme tutkimaan kaupunkia. Lopulta jäljellä oli enää käydä katsomassa Empire State Bilding´iä, maailman silloista korkeinta pilvenpiirtäjää. Kuljettiin ihmistungoksessa katuja sinne tänne ja vaikka meillä oli olevinaan osoitekin rakennukselle, ei sitä tuntunut löytyvän. Lopulta kysyimme eräältä seinään nojaavalta mieheltä, jonka ohi olimme jo monta kertaa kulkeneet, mistä löytäisimme kyseisen rakennuksen.

Hän katsoi hetken meitä jokaista kuin vähäjärkistä, ja osoitti sitten mitään puhumatta sormellaan ylöspäin. Katsoimme sormen suuntaan, ja siinähän me seisoimme, valtavan rakennuksen juurella... :whistle:
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Oula Paltto

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
9 vuotta 1 viikko sitten #80 : Tapani Salminen
Kuulokkeet korvilla

Tavallisesti kuuntelin liikennevastaanotinta kaiuttimen kautta Margaretassa, kun siinä oli radiohytti erillään muista tiloista, niin ettei se häirinnyt ketään, vaikka välillä se äänteli kovastikin. Varsinkin 500 khz sähkötystaajuutta kuunnellessa tuli tavallisesti väännettyä äänen voimakkuus suurelle, että kuulisi kauempanakin olevat laivat ja rannikkoasemat hyvin.

Näin ainakin Atlantilla, kun oltiin kaukana Euroopan rannikkoasemista. Joskus sitten saattoi joku lähellä oleva laiva painaa avainta, ja paukaus oli melkoinen. Alussa joskus oli kuulokkeet päässä kun tällainen pamaus tuli, ja siitä sitten oppi, mutta vieläkin on kuulovaurio toisessa korvassa ilmeisesti niiden jäljiltä. Kuulokkeita käytin siis enää vain sää- ym sanomien vastaanotossa, että ei tulisi mitään häiriötekijöitä kesken vastaanoton. Siinä tilanteessahan ei ollut odotettavissa mitään yllätyksiä äänen voimakkuudessa.
Joskus oli joku tullut radiohyttiin, ja kun ei ollut kuulokkeita korvissa, hän ei huomannut, että otan juuri säätiedotusta vastaan, ja tuli viereen kyselemään, että ”mitä se sanoo...” 

Sähkötyksen vastaan otossa kehitys meni niin, että alkuun otti tahtia vastaan kirjain kerrallaan. Siis keskittyi joka kirjaimeen ja sutaisi sen heti hätäisesti paperille. Sitten myöhemmin tuli vaihe, että kuunteli tahtia, ja kynä kirjoitti hiukan jäljessä. Eli korva otti jo seuraavaa kirjainta ylös kun käsi rupesi vasta kirjoittamaan edellistä paperille. Sitten paljon myöhemmin kynä jäi jo pari kirjainta jälkeen. Silloin oli vastaanotto paljon rauhallisempaa, kuin alussa. Ei ollut mitään kiirettä sutaista kirjainta talteen vaan käsi kirjoitti rauhallisesti tasaista tahtia sanoja paperille.

Muistan, että joskus tässä vaiheessa oli vähällä sotkeentua kesken vastaanoton, kun äkkiä huomasi, että korva kuuntelee ja käsi kirjoittaa, mutta itse ajattelin aivan muita asioita...

Lopulta sitten huomasin, että kun kuuntelin muuten vain liikennettä radiotaajuuksilla, eikä ollut tarvetta kirjoittaa muistiin mitään, niin korva otti vastaan sähkötystä ihan kuin hidasta puhetta, suoraan päähän. Sanat putosivat valmiina tajuntaan, ja sanoista muodostui lauseita ilman mitään suurempaa keskittymistä.

Jokaiselle varmaan on tuttua se, että laivan kutsumerkki iskostui niin päähän, että sen erotti radiotaajuuden metelistäkin helposti ja se herätti jopa unesta. Muistan kun joskus jäänmurtajapäivystyksessä pohjanlahdella, kun olin valvonut jo vallan pitkään, nukahdin lämmintä lähetinlaitteistoa vasten. Kun oma kutsu tuli vastaanottimesta, sain kuin sähköiskun ja olin heti täysin hereillä.

Huomasin muuten jossain vaiheessa sellaisenkin ilmiön, että kuulin sadekuurojen lähestyvän jo hyvissä ajoin, ennen kuin ne saavuttivat laivan. Taajuudelta alkoi kuulua kummallista purinaa, joka vähitellen voimistui, ja muuttui kohinaksi juuri silloin, kun pisarat alkoivat putoilla kohdalla. Sade siis aiheutti jotain sähköistä toimintaa.

Radiokelitkin oikkuilivat joskus. Kerrankin keskellä Atlanttia vastaanottimet menivät aivan hiljaisiksi. Ei kuulunut mitään muuta kuin kohinaa. Kaikki taajuudet olivat aivan tukossa, myös HF taajuudet. Nehän vaihtelevat normaalistikin vuorokauden mukaan, mutta nyt ei kuulunut niilläkään taajuuksilla, joilla olisi normalisti pitänyt kuulua. Koetin hakea yleisradioasemiakin, mutta niitäkään ei kuulunut, eikä kuullut kukaan muukaan, kun kysäisin.

Se oli juuri sitä aikaa v. 1967, kun lähi-idässä juuri sodittiin, ja me rupesimme laivalla jo katselemaan taivaalle, että lentääkö siellä ohjuksia, ja olemmeko me yksin maailmassa jäljellä... tilanne vaikutti niin perin oudolta.

Radiotaajuudet olivat tukossa n. vuorokauden. Sitten alkoi ensin 500khz:llä kuulua heikosti, mutta sitten vähitellen voimistuen laivojen ääntelyä ja ihmettelyä. Vähitellen sitten kaikki bandit rupesivat aukenemaan ja tilanne palasi normaaliksi. Emme olleetkaan yksin maailmassa... :ohmy:

Ilmeisesti aurinko oli silloin lähettänyt maapallon ympärille sellaisen energiasuihkun, että se pimensi kaikki taajuudet. En kyllä ole sen jälkeen koskaan kokenut niin täydellistä radiokelien romahtamista.
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Oula Paltto

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Sivun luomiseen käytetty aika: 0.259 sekuntia