Kenkien vaihto

Marokko oli mukava kokemus keskitalven aikaan jo silloin, paitsi, että se oli vaarallisempi, kuin alkuun näytti. En tiedä olisiko ollut vaikutusta sillä, että siellähän olivat pitäneet valtaa monet eri tahot vuosituhansien aikana. Historian hämärissä roomalaiset, arabit ym., ja myöhemmin erilaiset maahanmuuttajat ja lopulta englantilaiset. Viimeiseksi maasta lähtivät 1950-luvulla ranskalaiset siirtomaaisännät. Se vuoksi oli varminta käyttää englantia basaareissa ym muissa kaupoissa. En kyllä olisi ranskaa osannutkaan...
Ranskalaisia kohtaan, viimeisimmäksi valtaapitäneinä, tunnettiin ainakin joissakin piireissä vastenmielisyyttä, joka saattoi olla kohtalokastakin.

Maaseudulla kierrellessämme näimme siellä täällä laajoja hedelmäpuutarhoja, appelsiinilehtoja, jotka olivat kuivuneet pystyyn. En tiedä eikö marokkolaisia ollut opetettu hoitamaan näitä viljelyksiä, kun ranskalaiset lähtivät.

Joka tapauksessa puurivistöt olivat ilmeisesti kuivuneet kastelujärjestelmien hoitamattomuuden tai niiden särkymisen seurauksena. Tai ehkä se oli välinpitämättömyyttä, en tiedä. Kelottuneet hedelmäpuulehdot olivat joka tapauksessa surullinen näky, ja kuvasti maan alkuperäisen berberiväestön kohtaloita. Tältä pohjalta tietyn katkeruudenkin ymmärtää. Heti vallanvaihdon jälkeen oli kuulemma ranskalaisena vaarallista kulkea sivummalla tai yöaikaan.

En minäkään alkuun näistä asioista tiennyt, ja hyvää tuuriani kai oli, etten joutunut ryöstetyksi yksinäisillä retkilläni. Ei siellä nyt mitään vaarallisempaa kuitenkaan sattunut, paitsi että eräs kaveri ahterista ryöstettiin öisen kaupunkiin tutustumisen yhteydessä. Hänkin oli siis yksin liikkellä ja ilmeisesti myös jonkin verran juovuksen kynsissä tapahtuman aikaan.

Hän oli sitten hiippaillut laivalle yöllä sukkasillaan ja alushoususillaan. Vaatteetkin olivat kelvanneet rahojen lisäksi. Ahterissa oli ollut illanvietto vielä meneillään, ja hilpeällä tuulella olleet kaverit olivat ottaneet asian ihan tosissaan. Heitä närkästytti kovasti kaverinsa kohtalo. Tällä oli kyllä vaatteita varalla riittävästi, mutta kengät olivat ainoat kaupunkikengät ja lisäksi aivan uudet.

Porukka päättikin, etä hänelle hankitaan kengät takaisin. Ronski joukko merikarhuja oli lähtenyt kaupungille ja kun ei ollut tietenkään mahdollista löytää ryöstäjiä, he päätivät tarkistaa sopivilta vastaantulijoilta, löytyykö oikeaa kengän kokoa. Periaate oli, että yhdet kengät on maahan jätetty ja toiset on saatava tilalle. Yhdet kengät sitten sopivatkin ja joukko palasi takaisin laivalle, ja uhri varmaan jäi puolestaan tallustelemaan sukkasillaan kotiin.

Seuraavana päivänä, humalan haihduttua tätä minullekin kerrottiin. Ihme ja kumma, ettei siitä kohelluksesta kuulunut jälkeenpäin mitään. Kengät ”luovuttanut” marokkolainen ilmeisesti tyytyi kohtaloonsa, eikä hakenut poliisilta apua asiassa. En kyllä tuntenut sikäläisen poliisin tapoja, mutta joissakin maissahan on viisainta olla kääntymättä viranomaisten puoleen. Pääsee näin helpommalla. Ehkä niin oli Marokossakin, mene ja tiedä...

Kuumasta kylmään

Casablancasta lähdettiin viemään fosfaattihiekkalastia Suomeen, Kotkaan. Atlantilla oli onneksi hyvä sää, koska laiva kulki taas hyvin raskaasti aallokossa. Maininkeja oli vain nimeksi, mutta silti joka aaltoon keula tahtoi työntyä syvälle ja hyvin hitasti nousi sieltä. Biskajanlahdella sitten oli korkeampia ja jyrkempiä maininkeja, ja siellä laiva leikki sukellusvenettä tämän tästä, kun keulapakka hävisi veden alle, meren vyöryessä sen yli. Aina se kuitenkin nousi sieltä taas näkyville.

Biskajanlahden delfiinit tulivat leikkimään keula-aaltoon ja hyppivät korkealle ilmaan. Sain niistä hyppykuvia, kun olin Ruotsista ostanut uuden kameran, Ediza Mat Reflexin. Se oli peiliheijastuskamera verhosulkimella, jossa oli myös nopea valotusaika, 1/1000 senkuntia. Sillä sai pysäytettyä vesipisaratkin ilmaan.

Kameran ostokin oli oma juttunsa. Tukholmassa haimme kaverin kanssa kameraliikettä, kun ohitimme kadulla keski-ikäisen naisen, joka kulki pitäen käsissään liinaa päässä yläpuolella, niin että se liehui vaakasuorassa kuin lippu. Ihmettelin tuota, mutta ajattelin hänen suojelevan naiselliseen tapaan tukkaansa, kun sateli isoja lumihiutaleita. Kaverini suhkaisi, että älä katso naista, mutta se oli jo liian myöhäistä. Meillä oli jo ollut katsekontakti, ja nainenhan lähti seuraamaan meitä.

Löysimme kameraliikkeen ja menimme sisään. Tiskillä oli myyjä, jolle rupesimme selvittämään asiaamme. Silloin tuo nainen tuli perässämme ovesta sisään ja sanoi myyjälle, että älä myy näille kavereille mitään, ja selvitti jotain päätöntä meistä. Hän oli selvästi sekaisin, mutta eihän se myyjä sitä tiennyt. Tilanne meni niin noloksi, että me häivyimme liikkeestä ja nainen jäi sinne....

Löysimme sitten toisen kameraliikkeen ja saimme hoidettua asiamme. Ostin samalla filmejä, filminkehityspurkin, valokuvien suurennuslaitteen ja kehitteitä ja kiinnitteitä niitä varten. Rupesin laivalla tekemään itse valokuvia, ja myin niitä postikortteina pojille suunnilleen omakustannushintaan. He saivat näin kuvia laivasta, myrskyistä ja paikoista joissa kävimme.

Englannin kanaalista selvittiin ilman suurempia seikkailuja, mutta juuri kun olimme päässeet Kielin kanavan sulkuihin, kuulin 500 khz:llä kun Pohjanmeren rannikon edustalla, ei kaukanakaan meistä, oli rahtialus joutunut konevian vuoksi tuuliajolle ja oli vaarassa ajautua rantaan. Me olimme kuitenkin kanavassa, joten ei meillä ollut mahdollisuutta lähteä avustamaan, mutta seurasin hätäliikennettä koko kanava-ajon ajan. Hyvin siinä kävi. He saivat hinausapua ja pääsivät kauemmas rannasta ja saivat näin aikaa koneiden korjaukseen. Se olikin yksi kaikkein lähimpänä meitä ollut hätäliikennetapaus. Muitakin kyllä oli vuosien mittaan, mutta ei koskaan sellaista, johon olisi tarvittu meidän apuamme.

Itämerikin meni rauhallisissa merkeissä, paitsi, että jäätä rupesi kertymään kannelle ja vaijeristoihin. Merenkäyntiä oli sen verran, että se heitti pärskeitä yli laivan ja jäätyi nopeasti.Sitä piti lopulta ruveta hakkaamaan irti, kun jään paino alkoi painaa laivaa liian alas aaltoihin. Syvällä kun jo valmiiksi uitiin. Siinä olikin melkoinen urakka, kun jäätä syntyi koko ajan lisää sitä mukaa, kun entistä saatiin hakattua irti ja heitettyä mereen.

Päästiin sitten lopulta Kotkan satamaan. Ei oikein meinannut tajuta, että Suomessa oli kova pakkanen, kun muutama päivä aikaisemmin oltiin vielä kuumassa ilmanalassa. Lähdin huolettomasti kevyessä vaatetuksessa kaupungille, mutta piti pian palata takaisin, kun teryleenihousut jäätyivät reisiin kiinni. Talvivaatetusta piti kaivaa taas esiin. Pakkaslukemia en muista, mutta paljon sitä oli, kun satamajäänsärkijä Jääkotka joutui tämän tästä ajelemaan ympäri satamaa pitääkseen jään siedettävän ohuena.

Ankkurin menetys

Lähdimme ”vanha rouva” Margaretan kanssa hakemaan lautalastia Kramforsista, Ruotsista. Oli helmikuun alku 1968 ja ihmettelen vieläkin, että pääsimme sinne ja vielä poiskin sieltä. Paikka oli pikkukaupunki Keski –Ruotsin sisämaassa. Sudsvallin pohjoispuolelta, Härnösandin kohdalta alkoi 30 km pitkä sisävesireitti, jossa oli melkoisia kapeikoita matkalla. Jäätä ja lunta oli jo ihan riittävästi, mutta ilmeisesti reittiä pidettiin päivittäin auki jollakin murtajan tapaisella, vaikka en sitä reitillä sattunut näkemään.

Lastaus sujui rivakasti, kun lautaniput siirrettiin autolastillinen kerrallaan nosturilla laivan uumeniin. Niissä ei ollut paljon sijoittelemista. Nosturi sai ne suoraan paikoilleen, eikähän suuria lautanippuja olisi ruumassa mitenkään siirrellytkään. Lastaus kesti kuitenkin muutaman päivän ja sinä aikana jääkerros laivan kupeissa ja ympärillä paksuni jatkuvasti. Kun sitten tuli lähdön hetki, laiva oli kiintojään ympäröimä, ja näytti siltä, että sinne jäimme. Jostain kuitenkin tuli pieni satamajäänsärkijä, ilmeisesti sama, joka piti vesireittiäkin auki, vaikka se tuntui uskomattomalta. Niin pieni se oli.

Kun se oli aikansa rehkinyt laivan ympärillä, jää oli kuin olikin palasina, ja laivaa saattoi ruveta irrottamaan laiturista. Sitten tuli kuitenkin ongelma. Ankkuri, jota oli käytetty ilmeisesti laivan pysäyttämiseen lyhyen laiturin kohdalle, oli jäänyt pohjaan. Ensin luultiin, että jäät, jotka olivat kiinnittyneet sen kettinkiin, estivät ankkurin noston. Todennäköisesti se oli kuitenkin tarttunut pohjassa johonkin kiinni. Se ei noussut millään ylös. Sitten päätettiin käyttää voimaa. Ankkuripeli vain rutisi kun kone veti kettinkiä ylös ja sitten paukahti. Paksu kettinki katkesi ja ankkuri jäi pohjaan. Jäljellä oli vielä toinen ankkuri, joten siihen oli luotettava, jos olisi tarpeen.

Pääsimme sieltä sitten pois samaa kapeikkoista reittiä, joka oli täynnä jäälohkaretta ja lumimössöä. Laiva oli kuitenkin täydessä lastissa, joten potkuri oli vedessä ja sai pidettyä vauhdin päällä. Joissakin kohdissa, joissa oli jää pakkautunut paksuksi kerrokseksi, kyljissä kolisi ja paukkui, mutta matka kuitenkin jatkui. Lopulta olimme avomerellä, ja normaali matkanteko alkoi.

Matka Juutinrauman kautta ei ollut mitenkään erikoinen, eikä pahempia tuuliakaan ilmennyt. Pohjanmeri nyt on melkein aina vähän levoton paikka, kun maininkeja voi tulla monelta suunnalta, mutta ongelmia ei ollut. Pääsimme sitten perille Grangemouth´iin Skotlannissa. Margareta oli vähän surullisen näköinen, kun toinen ankkuri puuttui, ja huuhteluvesikin sattui kuvaa ottaessani lentämään sen tyhjäksi jättämästä reiästä...kuin se olisi itkenyt...

Olin käynyt välillä kotona Suomessa, ja ottanut mukaani isoisäni mustan knallihatun. Halusin kokeilla, mitä paikallinen väestö Grangemouth´issa tuumii siitä. Olin tietoinen skotlantilaisten ja englantilaisten suhteista. Skotlannissahan oli jo silloin ollut itsenäisyyspyrkimyksiä ja heillä oli oma rahansakin, Skotlannin punta. Sain sellaisen kaupassa vaihtorahana, ja myyjä seurasi huvittuneena ilmeitäni, kun tutkin rahaa epäuskoisen näköisenä, ilmeisesti. Harmittaa vain, että käytin sen sitten jossain ostoksessa, eikä minulla nyt enää ole sellaista.

Illalla lähdin kaverin kanssa kaupungille ja laitoin vanhan tikkitakin päälleni ja mustan hienon knallin päähäni. Kaveria vähän taisi hävettää kulkea kanssani, mutta halusin nähdä ihmisten reaktiot.
Niitä ei tarvinnutkaan kauaa odottaa. Kun kuljin erään pubin suurten ikkunoiden ohi, sisältä kuului riehakkaita nuorison ääniä, jotka hetkeksi vaikenivat ja sitten tuli valtava naurun rähäkkä. Joitakin ihmisiä tuli oikein ulko-ovelle katsemaan outoa ilmestystä.

Vastaantulijoista useimmat yrittivät pitää kasvoillaan peruslukemat, mutta vaikeata se näytti olevan.Sitten tuli vastaan vanhempi pariskunta, ja voi sitä iloista ja sädehtivää ilmettä, mikä levisi vanhan rouvan kasvoille, kun hän huomasi knallin päässäni. Sitä reaktiota ja ilmettä oli riemullista katsoa. Minulle jäi kuitenkin epäselväksi, että huvittiko häntä se hatun ja vanhan tikkitakin yhdistelmä, vai toiko knalli hänen mieleensä muistoja vanhoilta nuoruuden ajoilta...

Philadelphia

Olimme matkalla Philadelphiaan Pensylvaniassa, Amerikan itärannikolla. Tai oikeastaan se ei ollut rannikolla, vaan otimme luotsin Delaware-joen suistossa, ja sitten jyskyttelimme Margaretan kanssa valtavaa jokea ylöspäin n. 100 kilometriä. Kun pääsimme kaupungin lähelle, olivat kaikki sataman laituripaikat täynnä, ja niin jouduimme jäämään joelle ankkuriin odottamaan vuoroamme.

En enää muista, mitä sinne olimme viemässä, mutta luultavasti se oli selluloosaa. Muuta meillä ei yleensä ollut lastina länteenpäin matkatessamme.
Oli keskikesän aika, ja lämpötila oli huipussaan. Aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta, eikä tuulen henkäystäkään ollut havaittavissa. En tiedä paljonko lämpöä auringossa oli, mutta kuumaa joka tapauksessa. Mutta kun oltiin kerran tultu pohjoisesta etelään, ja kun muuta välttämätöntä puhaa ei sillä hetkellä ollut, päätin lähteä ottamaan aurinkoa kannelle, kuin turisti ainakin.

Kaadoin puolen litran tuoppini täyteen ”sihijuomaa”, otin huovan kainalooni ja painelin etukannelle. Lukemista otin myös mukaan, jota oli tarkoitus selailla siinä ruskettumista odotellessa.
Levitin siis filtin kannelle, joka kyllä tuntui polttavalta jo tossujeni pohjan läpi. Siinä sitten makoilin ja välillä hörppäsin mukistani ja nautin auringosta. En ollut saanut mukiani kuin vasta puolilleen, kun aurinko alkoi tuntua pistävältä, ja vain hetki myöhemmin tuli melkein paniikki. Yht´äkkiä rupesi tuntumaan siltä, että siihen kuumuuteen kuolee. Se oli hirvittävä tunne, ja luultavasti olin lähellä lämpöhalvausta.

Kokosin nopeasti tavarani ja huopani ja juoksin sisätiloihin pois auringosta. Yliperämies tuli käytävällä vastaan ja nauroi kiireelleni ja tuumasi, että hän jo ajatteli, että hulluksiko se kipinä on tullut, kun tuonne ”pätsiin” menee. Ei tehnyt mieli sen jälkeen edes käväistä kannella, ja vähitellen sisätiloissakin rupesi olemaan tukalan lämmintä. Ja kun tuli ilta ja nukkumaan menon aika, ei nukkumisestakaan oikein tullut mitään.

Lämpötila oli yöllä 35 asteen paikkeilla, ja ikkunaa ei voinut pitää auki, kun joesta nousi pieniä polttiaisia, jotka purivat kipeästi. Ne olivat niin pieniä, että ne tulivat hyönteisverkosta läpi, eikä niitä edes nähnyt iholla. Tunsi vain, että taas purraan, mutta mitään ei näkynyt, ennen kuin oikein tarkasti läheltä katseli. Silloin näki vain pienen mustan, neulankärjen kokoisen pisteen siinä kohdalla, jota purtiin. Ne olivat märäisen sukua olevia hyönteisiä, jotka mäkäräisten tapaan sahasivat ihosta pienen kappaleen irti. Niitä tai ainakin samankaltaisia polttiaisia esiintyy kyllä Suomessakin lauhoina ja kosteina elokuun ja syyskuun öinä, ainakin pohjoisessa.

Ikkuna oli siis pidettävä kiinni ja sisällä oli tukahduttavan kuumaa ja kosteata. Mikään muu ei auttanut, kuin että asettelin siirrettävän tuulettimen punkkani viereen niin, että sen automatiikka käänteli tuulettimen ilmavirtaa koko ajan päästä varpaisiin edes takaisin. Siinä sitten sai jotenkin oltua, kun ei päällä ollut ”rihman kiertämää”. Myötätunnolla ajattelin, millaista on todellisessa tropiikissa pohjoisten miehillä, kun jo näilläkin leveysasteilla saattoi olla niin tukalaa.

Merille lähtöön tarvittavat paperit 1966

En tiedä onko monellakaan sen ajan sähkötäjällä enää tallessa silloisia asiakirjoja ja papereita, kun aikaa on jo kulunut melkoisesti. Minulla on säilynyt kaikenlaista sen aikaista paperia, kun ei ole ennen tullut tehtyä inventaaria niiden parissa. Nyt pengoin laatikoita ja pöydällä on paperia aika pino.

Ajattelin laittaa niistä tietoja muistiin, vaikka en tiedä onko niillä enää mitään merkitystä. Mutta ehkä jotakuta joskus kiinnostaa, mitä silloin tarvittiin, ennen kuin pääsi astumaan laivan kannelle. Varmaan näistä vaatimuksista on moni vieläkin voimassa.

Minulle ilmoitettiin 20.8.1965 päivätyllä (sattui muuten olemaan syntymäpäiväni), ja johtaja T. Kytöniemen allekirjoittamalla kirjeellä, että minut on hyväksytty kansainväliselle radiosähköttäjäkurssille, joka alkaa Lauttasaaressa 6.9.1965. Siellä piti heti esittää lääkärintodistus merikelpoisuudesta.
Sen saadakseen oli hankittava tuberkuloositodistus, isorokkotodistus, ja verikokeella todettu sukupuolitautivapaus (kuppatodistus vassermanin kokeesta). Lääkäri sitten tarkasti muun kunnon ja värisilmän. Minullakin oli hiukan värisokeutta vihreän ja punaisen välillä, mutta vain sen verran, että lääkäri saattoi antaa todistuksen. Erotin kuitenkin punaisen ja vihreän kynän hänen kädestään, vaikka pallokuviot tahtoivat olla hiukan vaikeita.

Kaverini, joka aloitti samaan aikaan, hyväksyttiin kyllä kurssille, mutta hän ei päässyt meripalvelukseen, kun värisilmä heitti liian paljon. Se oli sikäli ikävää, että olimme kaavailleet yhdessä systeemiä, jossa olisimme vuorotelleet samassa laivassa niin, että vaihto olisi ollut esim. Etelä-Euroopassa, ja laivasta lähtijä olisi sitten voinut hissukseen palata Suomeen ja tutustua samalla maailmaan. Sitten taas määräajan jälkeen olisi vaihdettu toisinpäin jossai n kaukana. Hän kyllä pääsi kansainvälisen sähköttäjän hommiin toisella alalla ja maissa. Ehkä siinä kävi sitten kuitenkin ihan hyvin.


Merimiespassi piti hankkia, ja esteettömyystodistus sotilaspiiristä. Merimiesverokorttikin tarvittiin. Päällemönsträystilaisuudessa saatiin vielä vastakirja palkkatietoja varten ja tullauskirja maahan tuotavia tavaroita varten. Merellähän syntyi kuukausittain ns. tullisaldoa, eli kasvava markkamääräinen summa, jonka edestä sai tuoda maihin tavaraa tullitta. Minä sain tullauskirjan nr. 895 Vaasasta ensimmäiselle matkalle lähtiessäni. Siinä on viimeinen merkintä 24.4.1970.
Kantamatta jätetyn tullin määrä on merkitty sarakkeeseensa, mutta se mistä hyödykkeestä on ollut kysymys, on yleensä jätetty merkitsemättä. Sokeri on jostain syystä kuitenkin merkitty. Olen tuonut sitä 50 kg:n säkeissä muutaman kerran... Olisi ollut kiva katsella, mitä kaikkea sitä on vuosien kuluessa tuonut aikanaan mukanaan...

Radiosähköttäjän toisen luokan todistuksen sain sitten 14.5.1966. numerolla 5884/ lll 7469. Sillä pääsi sähköttäjäksi rahtilaivoihin. Ennen lähtöä liityttiin tietysti Suomen Radiosähköttäjäliittoon. Minä sain jäsennumeron 1166, päivämäärällä 14.5.1066

Toisen luokan todistuksen sai sähkötysnopeudesta 100 merkkiä minuutissa. Ensimmäisen luokan todistukseen tarvittiin hiukan suurempi nopeus, olisikohan se ollut 110 tai 125 merkkiä/minuutti, en nyt enää muista. Sillä pääsi sähköttäjäksi matkustajalaivaan.
Meidän kurssistamme muistaakseni Markku Ylitepsa meni niihin hommiin Suomen ja Ruotsin väliseen matkustajaliikenteseen. Joitakin nimiä on jäänyt mieleen. Useimpia en enää muista nimeltä, meitä kun oli muistaakseni yli 30 oppilasta sillä kurssilla. Ketäänmerille lähtenyttä en tainnut tavata koskaan kurssin jälkeen. Jaa, nyt heti kun tuon kirjoitin, tuli mieleen, että Dictoniuksen (etunimeä en enää muista) tapasin kerran Puolassa, kun laivat sattuivat samaan laituriin, ja sähköttäjä Suomi (taas on etunimi hukassa) oli myös jossain satamassa joskus laivansa kanssa. Siihen ne muistikuvat kuitenkin jäävät.

Paitsi, että Suomi oli tuttu jo armeija-ajoilta, siis varusmiespalveluajoilta. Opettelimme riittävän sähkötystaidon jo silloin. Hän oli jo armeijassa mukava ja lupsakka kaveri. Kerran sattui hauska tapaus. Alokasaikana hän oli ollut iltalomalla ja se oli vahingossa venynyt liian myöhäiseksi. Muut olivat kurssilla jo nukkumassa, kun hän palasi, ja huonoksi onneksi sattui PU:n (päivystävän upseerin) kanssa yhtäaikaa ulko-ovelle. No- komennushan siitä tuli saapua päävartioon aamulla.
Aamusella poikaa tietysti vielä kovasti nukutti, kun tuli aika lähteä marssimaan ”poseen”. Me muut keräännyimme hänen punkkansa ympärille piiriin ja lauloimme kuorossa hänet hereille: ”Oi nouse Suomi, nosta korkealle, pääs seppelöimä suurten muistojen...”
En usko, että hän pahastuu, jos lukee tämän. Minusta se oli niin humoristinen tilanne...

Finnbodan telakalla

Margareta oli tuonut lastin talvisissa olosuhteissa Tukholman eteläpuolelle ja oltiin lähdössä ajamaan tyhjänä Suomeen hakemaan seuraavaa lastia. Jäitä oli melkoisesti, vaikka oltiin rantavesissä, eikä missään makean veden sisäjärvillä. Kun ei ollut lastia, niin laiva ui melko korkealla ja potkuriin oli vaikea saada täyttä voimaa, kun se oli melkein pinnassa. Jollakin tavalla siinä kuitenkin eteenpäin mentiin.

Oltiin jo melkein pääsemässä merelle, kun havaittiin saman varustamon toinen laiva väylän reunassa. Alus oli juuttunut jäihin, ja kapteeni päätti auttaa sitä ajamalla ohi ihan vierestä ja vetää se veden voimalla Margaretan imussa takaisin väylälle, niin kuin jäänsärkijät usein tekivät. Olimme kuitenkin melkein toisen aluksen rinnalla, joten ensin piti ottaa taaksepäin niin paljon, että päästäisiin sitten vauhdilla koukkaamaan vierestä.

Koneet käännettiin taakse ja peruuteltiin vähän aikaa, kunnes äkkiä laivassa tuntui outo jysähdys, ja matkanteko loppui siihen. Kun asiaa tutkittiin, todettiin, että peräsin oli osunut joko isoon jäälohkareeseen tai sitten se oli jysähtänyt väylän reunan kiintojäähän. Joka tapauksessa se oli vääntynyt niin, ettei sitä voinut enää kääntää.

Avustustyö jäi kesken ja kapteeni tilasi radiopuhelimella meille hinaajan ja paikan Finnbodan kuivatelakalle. Telakka olikin ihan vieressä, joten ei kestänyt kauaakaan, kun jo olimme uimassa alas lasketun telakan laitojen väliin. Telakan pohjassa veden alla oli puisia, valtavia tukirakennelmia, jotka ottivat laivan vastaan, kun koko laitosta nostettiin ylöspäin. Pian koko laiva oli kuivilla puutukien varassa, ja sinne saattoi mennä kävelemään.

Tuntui oudolta katsella isoa laivaa alhaalta päin. Minullakaan ei ollut aikaisemmin oikein käsitystä laivan pohjan rakenteesta. Se ei ole terävä alas asti, vaan pohja on melko tasainen ja reunoilla on tankkien kohdalla pullistumat. Pohja on siis vähän kovera keskeltä, ja alempana reunoilta, edestä päin katsottuna. Sillä se pysyi niin vakaasti vahvojen tukien päällä. Olin juuri konepäällikön ja konemestarin kanssa katselemassa näkymiä alhaalla laivan vierellä, kun yht´äkkiä yläpuolellamme aukeni pieni luukku, ja vettä lensi telakan lattialle ja sen mukana ruskea pökäle, joka oli vähällä pudota konemestarin olkapäälle.
Hän sai sen väistettyä, mutta samalla lähti tulikivenkatkuinen ukaasi ylös, että vessoja ei saa käyttää laivassa, niin kauan kun ollaan telakalla. Joku ei ollut muistanut asiaa...
Telakalla oli vessat ja pesutilat sitä varten erikseen.

Kun nyt oli telakalle jouduttu, niin samalla korjattiin ja kunnostettiin muitakin paikkoja kuin peräsin. Siinä taisi mennä toista viikkoa, kun kunnostustöitä tehtiin, ja sinä aikana tuli käytyä moneen kertaan tutustumassa Tukholman keskustaan, joka oli vain reippaan kävelymatkan päässä. Kyllä siinä taisi tunnin verran mennä aina matkassa, mutta minusta oli mukava kävellä, kun laivassa se jäi aina kuitenkin melko vähiin. Samaa mieltä olivat monet muutkin ja oli rattoisaa kulkea porukalla sitä väliä. Oppi samalla tuntemaan Tukholman kadut ja tiet ainakin eteläpuolisilta osiltaan.