Laitteet ja antennit

Kiva kuulla noista ”viimeisten aikojen” vempeleistä. Kyllähän se kehitys ehti mennä hurjasti eteenpäin parinkymmenen vuoden aikana. Silloin 1960-luvulla ei voinut uneksiakaan tuollaisista ylellisyyksistä kuin telex ym. Muutenkin merenkulussa tarvittavat vermeet olivat vaatimattomampia kuin myöhemmin.Margaretassa oli sentään tutka, mutta Brettenhamissa ei. Vaikka eiväthän ne paljon minua liikuttaneet, kun en itse niitä toimissani tarvinnut.

Tosin niiden silloin käytössä olevien yksinkertaisten vempainten korjauskin oli sitten varmasti helpompaa. Brettenhamin antiikkinen HF-lähetinkin oli sellainen, jossa vastuksetkin olivat peukalon paksuisia ja 10 cm pitkiä pötköjä. Ne oli kiinnitetty päistään metallisiin pidikkeisiin, joihin ne oli vain työnnetty, kuin pyykkipojan leukoihin. Laivan täristessä aallokossa ne usein löystyvät ja menettivät kosketuksensa. Silloin ei tarvinnut kuin pamauttaa nyrkillä laitteen kylkeen ja taas lähetin toimi ja kuso kulki... eli sanomat lähtivät ”eetteriin”...

Antenninakin oli vain keskeltä syötetty L-antenni, joka oli viritetty mastojen väliin. Enpä tullut koskaan mitanneeksi edes sen pituutta, mutta luultavasti se oli alunperin suunnilleen oikean mittainen. Samaa antenniahan käytettiin aika laajalla taajuusalueella, joten se oli jonkinlainen ”konsensus”, kompromissi pituutensa suhteen.

Se vain tahtoi katkeilla tämän tästä, varsinkin silloin, kun sivulta tuleva kova merenkäynti laittoi laivan rullaamaan rajusti sivusuunnassa ja antenni teki korkeuksissaan hurjia kaaria puolelta toiselle. Toisinaan se taas katkesi, kun edestä päin vyöryvät aallot heiluttivat mastoja ulospäin ja sitten sisään päin toisiaan kohti, laivan taipuessa aallon harjalla ja aallon pohjalla. Sitten kun olin antennia tarpeeksi usein korjannut, se oli jo niin repaleinen ja epämääräinen mitoiltaan, että piti tilata uusi. Ja sama kohtalo odotti uuttakin antennia aikanaan.

Eipä tosiaan taida nykyisin juuri sanomia liikkua ammattiliikenteessä käsin morsettamalla. Muutamia HF-alueen asemia olen viime aikoina kuullut, etupäässä itäisillä mailla, mutta niilläkään en liikennettä ole huomannut. Mutta kaipa niillä vielä jotain käyttöä täytyy olla, kun kerran ovat äänessä tunnusnauhaansa pyörittämässä. Nostalgista ja haikeata kuitenkin on niitä kuunnella...

Empire laiva

Kun netistä selvittelin Brettenhamin vaiheita löysin lisää tietoa siitä. Vaikka se ei ollutkaan Liberty-laiva, niin kuin aikanaan kuvittelin, se kuului Empire-laivojen sarjaan, jonka Brittien sotaministeriö tilasi tai rakennutti samoihin sota-ajan tehtäviin kuin Libertyaluksetkin. Tämä selittääkin ne ilmatorjuntatykkien ja konekiväärien kiinnitysalustat asuinhyttini katolla.

En tiedä millä tavalla Empire-laivat rakennettiin ja tehtiinkö ne samalla kiireellä kuin Libertytkin, mutta luultavasti niin oli laita. Ainakaan niittejä ei laivan kyljissä ollut, vaan ne levyt oli hitsattu yhteen.

Brettenhamin ensimmäinen nimi oli siis valmistus-sarjan mukaan Empire Bard, ja se valmistui joidenkin tietojen mukaan v. 1942. Tosin Wikipedian nettitiedoissa sen nimi oli tuo ajalla 1941-1946. Se nimettiin v. 1946 Angusburn´iksi ja myöhemmin Brettenham´iksi, v. 1955.

Brettenham oli siis toisen maailmansodan aikana samanlaisena kuormajuhtana kuin muutkin Empire- ja Liberty-laivat. Se kuljetti erilaisia lasteja monissa saattueissa pohjoisilla vesillä, joilla se joutui varomaan usein sukellusveneitäkin. Oli se kerran pitkään vankina ahtojäissäkin Jäämerellä. Voin kuvitella sen matkanneen samoissa tunnelmissa kuin laivat Alistair MacLean´in kirjassa ”Saattue Murmanskiin”.

Hiilenrahtauksessa

Kun lasti oli saatu purettua, lähdettiin Kotkasta merelle ja Puolaan hakemaan uutta lastia. Brettenham oli seuraavat 4 kuukautta hiilenrahtauksessa Puolasta Suomeen. Gdyniasta se oli hakenut edellisen lastin ja nyt otiin menossa toiseen Puolan rantakaupunkiin, Gdanskiin.

Se oli melkoinen elämys kun satamasta lähdettiin. Margaretahan oli ollut moottorilaiva ja jatkuva dieselkoneiden jumputus oli säestänyt matkantekoa. Brettenham liukui hiljaisena eteenpäin. Ei kuulunut mitään ääniä. Silloin tällöin saattoi kuulua heikko kilahdus jostain, mutta muuten kulku oli aivan äänetöntä. Musta savu vain tuprusi korsteenista taivaalle, kun raskasta polttoöljyä ajettiin kattilaan.

Jos minulta kysyttäisiin, millä laivalla haluaisin matkustaa, valinta olisi ilman muuta höyrylaiva, jos ei olisi kiirettä minnekään. Huippunopeus, 9 solmua (n. 16 km/t) kun ei päätä huimannut. Meno oli kuitenkin mukavaa ja värinätöntä. Joissakin takatuuppareissa, joissa konehuone oli siis ahterissa, laivan perässä, merellä lattiakin tärisi koneiden voimasta, joka teki olemisesta vähemmän mukavaa. Näin kertoivat, kun kävin joskus sellaisessa aluksessa visiitillä.

Ei tuolla Brettenhamin matkanopeudellakaan montaa päivää mennyt, kun oltiin jo Gdanskissa. Satama-altaan vieressä oli telakka-alue, josta työntekijät ajoittain kulkivat suurina joukkoina töihin ja kotiinsa. Eipä silloin voinut tietää, että yksi niistä kulkijoista oli tuleva Puolan presidentti. Lech Walesa oli silloin sähköasentajana telakalla ja siis myöhemmin erilaisten hankalienkin vaiheiden jälkeen 1990-luvulla Puolan presidenttinä.

Tarkastelun alaisena olin itsekin kerran, kun lähdin kaverin kanssa satamasta kaupungille vähän varomattomasti. Silloinhan maassa oli vielä kova komento, ja satamasta kaupungille mennessä piti ilmoittautua pääportilla ulos päästäkseen. Pääportti oli kuitenkin aika kaukana satama-alueen toisella reunalla, joten kerran oikaistiin satamasta ulos rautatietä pitkin. Sattui nimittäin juna juuri tulemaan satamaan ja sen portti oli auki. Siitä livahdimme huomaamatta ulos ja kaikki meni hyvin.

Ongelmat alkoivat vasta, kun tulimme takaisin pääportin kautta. Vartijat tarkastelivat kirjojaan, ja kun siellä ei ollut merkintöjä meidän poistumisestamme alkoivat kovat kuulustelut, mitä miehiä olemme ja missä on käyty. Minua rupesi jo hermostuttamaan, että miten tässä mahtaa käydä, mutta vanhempi ja kokeneempi kaveri rauhoitteli. Hän osasi vähän puolan kieltä ja sanoi, että vartijat ovat vain kovistelevinaan meitä, ja että ollaan vain ihan rauhallisena ja pokkana siinä penkillä istumassa. Välillä he olivat soittavinaan jonnekin, mutta kaveri sanoi, että hän huomasi, että vartijan sormi oli puhelimen painikkeella, joten ei siellä langan päässä ollut ketään. He vain yrittivät saada meitä hermostumaan ja ehkä sillä tavalla paljastamaan jotain.

Lopulta he näyttivät uskovan, kun olimme kertoneet, milloin ja miten me menimme ulos rautatieportista, ja päästivät meidät sitten lähtemään laivalle. Sinä aikana, jonka olimme olleet portin ulkopuolella ei olisi ehtinyt käymään kovinkaan kaukana. Puolassa oli nimittäin silloin jonkinlainen rajoitus siinä, kauanko sai reissussa olla kerrallaan.
Sai siitä episodista kuitenkin sellaisen opin, että sen jälkeen kuljimme aina portin kautta välttääksemme hankaluuksia.

Puolalainen parturi

Kyllähän noita urkkijoita oli itäblokin maissa tosiaankin vähän joka paikassa, ainakin siltä tuntui. Sain joskus vaikutelman, että laivan vierellä landgongin (maihinnoususillan) alapäässä vartiossa oleva kaverikin olisi ollut kotoisin jostain paljon idempää...
Puolalaiset sinänsä olivat kuitenkin mukavaa ja lupsakkaa väkeä. Kuulin heitä sanottavan silloin ainakin merimiespiireissä ”Pohjois-Euroopan ranskalaisiksi”.

Kuulin tänä aamuna (klo 11.20) radio Suomesta, ajantasaohjelmasta, hyvin kuvaavan jutun, jonka oli poliittisena vitsinä kirjannut muistiin, aiheesta myöhemmin kirjan kirjoittanut emeritusprofessori Tauno Tiusanen. Ehkä yle areenasta löytyisi...

Juttu meni suunnilleen niin, että vankileirillä oli kolme kaveria, jotka keskustelivat keskenään tuomioidensa syistä. Ensimmäinen kertoi, että kun hän myöhästyi töistä muutaman kerran, hänet katsottiin laiskaksi ja joutui leirille. Toinen sanoi, että hän tuli useasti töihin liian aikaisin, ja hänet väitettiin sabotaasin valmistelijaksi. Kolmas taas kertoi tulleensa aina töihin tarkasti oikeaan aikaan, joten hänellä epäiltiin olevan länsimainen kello, ja hänet leimattin vihollisen vakoojaksi...

Mutta tosielämässä tapahtui kerran juttu, joka edelleen vahvisti, että tuo väijymisen ilmapiiri oli todellista. En muista olenko sen jo kertonut, mutta kerron silti.

Olin Puolassa mennyt parturiin, jossa oli useita työntekijöitä pitkässä salissa leikkaamassa asiakkaisen kuontaloita. Kuontalo on aivan oikea sana ainakin minun kohdallani, koska en kovin usein tullut käyneeksi tukkaa leikkauttamassa. Kotvan odoteltuani pääsin sitten parturin tuoliin ja liina kietaistiin ympärilleni ja klipsutus alkoi. Parturit käyttivät kaikki saksia ja saksien ääni täytti huoneen, pienestä puheensorinasta huolimatta.

Tukkaani leikkaava mies rupesi sitten juttelemaan englanniksi, saksien tehdessä työtään. Varmaan hän harjoitti kielitaitoaan asiakkaiden kanssa. Osallistuin keskusteluun sen kuin kykenin ja juttu luisti mukavasti siihen asti, kun hän kysyi, minne olemme seuraavaksi menossa. Olimme lähdössä Amerikkaan, ja sanoin sen. Silloin sali hiljeni hetkeksi, kun saksien liikkeet pysähtyivät. Heti ne alkoivat taas napsuttaa hiuksia poikki, mutta sen tauon aikana huomasin tehneeni pahan virheen. Amerikka oli niin tunnettu sana, että kaikki sen noteerasivat. Olisi pitänyt käyttää jotain kiertoilmaisua, jossa ei olisi ollut niin helposti tunnistettavaa sanaa.

Parturi parka säikähti ja sakset alkoivat lipsutella sellaista vauhtia, että pelkäsin jo korviani, ja valmista tuli hyvin nopeasti. Poistuessani manasin tyhmyyttäni, ja toivoin, että en nyt olisi ollut aiheuttamassa kaverille mitään ongelmia...