Salminen, sähköttäjä Sotkamosta, # 3

Lisää
11 vuotta 11 kuukautta sitten - 11 vuotta 11 kuukautta sitten #89 : Tapani Salminen
Viinakassi

Maailma on ihmeellinen ja outoja sattumuksia täynnä, kuten seuraavastakin jutusta käy ilmi.

Posti ja Lennätinhallituksen kansainvälisellä laivaradiosähköttäjäkurssilla oli eräs kaveri, joka valmistui samaan aikaan keväällä 1966. Hän oli aikaisemmin ollut YK:n rauhanturvajoukoissa Kyproksella.

Niitä aikoja hän joskus muisteli, ja kertoi kerran tapauksesta, kun hän oli lopettanut palveluksensa Kyproksella ja palasi kotiin Suomeen. Eräs toinen rauhanturvaaja oli myös tulossa kotiin ja heillä oli yhteinen kassi, jossa oli kummankin tuliaisviinat.
Jostain syystä tämä kaveri katosi Suomen terminaalissa ja ja yhteinen viinakassi hänen mukanaan.

Eipä hän sitä sen kummemmin surrut, ihmetteli vain. Ymmärsin hänen kevyen suhtautumisensa myöhemmin hyvinkin.
Rauhanturvaajilla oli ilmeisesti (ja ehkä muillakin maailmankulkijoilla) saman tapainen suhtautuminen rahaan ja maailman tavaraan, kuin myöhemmin huomasin merenkulkijoilla melko yleisesti olevan.

Mammona ei ollut niin kovin tärkeää. Kaverille lainattiin helposti, vaikka oletettiin, että niitä ei koskaan saada takaisin. Kyllähän laina yleensä takaisin maksettiin, mutta oleellista tässä oli se, että lainaaja oli varautunut mielessään siihen, että se unohtuu, ja hyväksyi sen.

Maissa käydessä ei aina ollut niin tarkkaa tietoa, paljonko rahaa on mukana tai jäljellä. Tarkistettiin vain sitten tasku toisensa perään, jos jostain vielä jotain löytyisi. Tämä suhtautuminen tarttui minuunkin niin, että merielämän jälkeen myöhemminkin lainasin maissa tarvittaessa tutuille ja puolitutuille. Eräskin sanoi, maksaessaan lainan takaisin, että et tainnut odottaa enää koskaan näkeväsi näitä rahoja.

Tietenkin oli laivassa aina myös tarkkoja kavereita rahan käytön suhteen. Varsinkin perheelliset miehet, ja iäkkäämmät jo eläkeikää lähenevät merenkulkijat. He lähettivät säännöllisesti rahaa kotiin ja valuuttatilille, niin kuin minäkin sitten myöhemmin rupesin tekemään.

Jäin sitten aikanaan merielämästä pois ja vaihdoin ammattia. Kun olin kouluttautumassa uusiin tehtäviin, oli siellä oppilaana kaveri, joka oli ollut Kyproksen rauhanturvajoukoissa palvelemassa, ja hän joskus muisteli niitä aikoja.
Kerran sitten hän kertoi, että oli kaverin kanssa tulossa palveluksen päätyttyä kotiin ja Suomen kamaralla, eräässä terminaalissa hän eksyi kaveristaan, eikä hän löytänyt tätä enää. Ja heidän yhteinen viinakassinsa jäi hänelle.

Nyt nämä molemmat kaverit ovat jo kauan olleet ”tallella siellä”.
Viimeksi muokattu: 11 vuotta 11 kuukautta sitten Tapani Salminen.
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Oula Paltto

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
11 vuotta 11 kuukautta sitten #90 : Tapani Salminen
Meritauti

Kun siis lähdimme kesällä 1966 ensimmäiselle matkalle Margaretan kanssa Pohjois-Ruotsista Amerikkaan, olin ensimmäisen kerran laivan kannella, kun ei oteta lukuun Korkeasaaren lauttaa. Olin kuullut juttuja merisairaudesta, jonka laivan keikkuminen aallokossa usein aiheuttaa.

Ei ollut minulla siitä silloin kokemusta, mutta kuvittelin sen olevan suurin piirtein sellaista, kuin lapsuuden linja-automatkoilla kokemani pahoinvointi. Silloin, 1940-luvulla ja 1950- luvun alussa linja-autot taisivat olla vielä bensamoottoreilla kulkevia ja pakokaasut tulivat väkisin autoihin sisään.

Eipä juuri sellaista matkaa ollut, ettei pikkupojalta ”yrjö” lentänyt. Tavallisesti juhlat alkoivat jo puolen tunnin, tai viimeistään tunnin kuluttua lähdöstä. Ja vaikka paperipussi oli valmiina käsissä, ei se tuotos aina osunut siihen, kun tuli niin vauhdikkaasti. Monta kertaa isä joutui puhdistamaan paikkoja sellaisen ohilennon jäljiltä.

Kerran talvisaikaan olimme taas matkalla ja istumassa ensimmäisessä penkissä oviaukon kohdalla. Vaikka näkyvyys siitä oli hyvä eteenpäin (sen piti auttaa pahoinvoinnin estämisessä) pakokaasut ja auton keikkuminen tekivät taas tehtävänsä. Koko porraskuilu, josta autoon noustaan, oli yht´äkkiä vellissä.
Ei auttanut muu, kuin että kuljettaja pysäytti linja-auton sopivalle kohdalle, ja kun ei ollut mitään millä puhdistaa sotku, piti isän kauhoa ulkoa lunta portaikkoon ja puhdistaa se hieromalla sotku lumen kanssa ulos. Isä parka...

Matka Uumajasta Pohjanlahdelle ja sitten Itämerelle meni rauhallisissa merkeissä. Merenkäyntiä ei juuri ollut, eikä meritauti tullut mieleenikään. Mutta kun pääsimme Atlantille, alkoi tapahtua. Ensimmäiseksi tulivat kasvoiltaan vihreiksi ne kaksi messipojiksi pestautunutta koululaista, jotka toin tullessani Margaretalle.
Toinen ei ensin alkuun voinut tehdä muuta, kuin istua keittiössä ämpärin päällä ja oksentaa toiseen. Toinen kuitenkin pystyi työskentelemään ruokasalissa, mutta kasvojen väri ja silmien tuijottava katse kertoivat jotain.

Mutta sitten kun alkoi myrskytä kunnolla, rupesi itsellänikin kiertämään. Lopulta en pystynyt enää käymään syömässäkään, ja pesuallas hytissäni oli kovassa käytössä. Oli karmeata ottaa sähkötyksellä vastaan pitkää säätiedotusta edessä olevalle merialueelle, ja yrittää kestää loppuun asti ilman ryntäystä astialle. Lopulta vointi oli sellainen, että tuntui , että siihen voisi kuolla yksin tein. Mikään ei pysynyt sisällä, ja pää oli aivan kuin puuroa täynnä. Ei oikein pystynyt ajattelemaankaan selvästi.

Silloin joku vanhoista merikarhuista sanoi minulle, että kyllä syömässä pitää käydä, vaikka kuinka yököttää. Sillä tavalla se lopulta menee ohi.
Noudatin hänen ohjettaan. Kävin ruokasalissa syömässä, ja saman tien laidalle oksentamaan. Kun tätä tein väkisin jonkin aikaa, ruoka vähitellen rupesikin pysymään sisällä ja olo rupesi helpottamaan.

Kaksi viikkoa siinä opissa meni, mutta sen jälkeen tauti ei tullut koskaan enää. Joskus myöhemmin, kun laiva rullasi (keikkui sivuttain kuin kehto) kovassa hiivarissa (merenkäynnissä) tuntui, että pää on vähän turta ja kaikki toiminnot kävivät kuin hidastetusti, mutta todellinen meritauti ei iskenyt enää milloinkaan.
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Oula Paltto

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
11 vuotta 11 kuukautta sitten - 11 vuotta 11 kuukautta sitten #91 : Tapani Salminen
Vara –antenni

Margaretassa oli ahterissa ja föörissä olevien mastojen välissä pitkä L-antenni. Se oli jotain kuparisekoitusta, koska puhdas kupariantenni ei kestänyt kovassa merenkäynnissä. Sekin kokeiltiin kerran kun antenni katkesi, ja hankittiin uusi. Uusi oli pehmeätä kuparia ja katkesi heti seuraavassa myrskyssä.

Laivan ”eläessä” myrskyssä, antennitkin heiluivat poispäin toisistaan ja antenni väliin pingottui ja väliin löystyi mastojen välissä. Lisäksi se heilui sivusuunnassa joskus rajustikin, kun kova tuuli ja aallot iskivät laivaan sivusuunnasta. Aina sai rajuilmassa pelätä, että se tulee alas, ja milläs sitten pidät yhteyksiä. Varalähettimestäkään ei olisi apua, jos ei ole antennia.

Tästä syystä tulin itsekseni siihen tulokseen, että jonkinlainen lisäantenni pitäisi laittaa niin, että edes se olisi käytettävissä tosipaikan tullen. Pitkä antenni kun tulisi sellaisessa tilanteessa varmasti alas.

Nousin siis merellä eräänä tyynempänä päivänä Margaretan keskilaivaa ympäröiviin neljään tukevaan ”mastoon”, ja asensin eristimien kanssa kuparilangan kiertämään näiden mastojen väliin. Ensin piti kylläkin hakea jostain turvavyö, jonka avulla pysyisin mastossa, vaikka ote lipeäisikin. Molempia käsiä kun tarvittiin asennustyössä.

Eihän antennista tullut mikään ”fiksu vekotin”, kun sen pituus ei vastannut ollenkaan aaltoalueen pituutta eikä edes sen puolikasta eikä neljännestä. Mutta olipahan kuitenkin lanka, johon syöttää lähetettä poikkeusoloissa.

Radiohytin seinässä oli ylimääräinen, eristimellä varustettu läpivienti, ja siihen sen uuden antennikyhäelmän sitten kiinnitin. Sisäpuolelle värkkäsin jonkinlaisen veitsikytkimen, jolla saatoin kytkeä varalähettimen siihen. Kokeilinkin sitä ja kyllä sinne antenniin jotain meni, vaikka ei laitteita aivan optimivireeseen saanutkaan. Oikeasta seisovan aallon suhteesta ei tarvinnut haaveillakaan... :lol:
Tunsin kuitenkin oloni tämän jälkeen paljon turvallisemmaksi. Ei tarvinnut pelätä tilannetta, että en pahassa paikassa pystyisi tekemään sitä, mitä piti.

Puuhailuni oli kuitenkin (onneksi) kiinnittänyt huomiota. Kolmas perämies kävi maston juurella katselemassa ja keskustelemassa virittelyistäni. Siinä tuli puheeksi, että antennini varmastikin voi vaikuttaa laivan suuntimislaitteen toimintaan. Sillä kun otettiin suuntimia rannikoiden radiomajakoista laivan sijainnin ja reitin varmistamiseksi. En ollut tullut edes ajatelleeksi asiaa. :ohmy:

Niin siinä sitten kävi, että kun tulimme Ruotsiin, mihin olimme matkallakin, laiva ajettiin erään ison lahden keskelle, ja radiosuuntimislaite kalibroitiin uudestaan. Laiva pyöri hitaasti ympäri keskellä lahtea, ja kalibroija tarkisti ilmeisesti lahden rannoilla ja kauempanakin olevista radiomajakoista suuntia. Niin saatiin varmuus, että suuntimislaite antoi jatkossakin oikeita lukemia.
Liitetiedostot:
Viimeksi muokattu: 11 vuotta 11 kuukautta sitten Tapani Salminen.
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Oula Paltto

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
11 vuotta 11 kuukautta sitten - 11 vuotta 11 kuukautta sitten #92 : Tapani Salminen
Simput hummerit ja erämaat

Nautin aina Kanadan puoleisessa päässä, siihen aikaan, kun sieltä rahdattiin paperipuuta Eurooppaan. Juuri muusta en ole vielä tainnut puhuakaan, kuin näistä retkistä... :)

New Foundlandin ja Labradorin syvien vuonojen perukoissa kun oli mittaamattomat erämaat ympärillä. Vaikka toisinaan oltiin ankkurissa lahden keskellä ja laivaa lastattiin siinä, niin useimmiten kuitenkin pääsimme kylän laituriin, joka teki sataman virkaa. Siitä oli helpompi lähteä omille retkilleen, jos ei ollut palkanlaskua, palkanmaksua tai muita kirjallisia töitä.

Kylät olivat varsinaisia ”villinlännen kyliä”. Ei juuri ollut kuin hiekkatie jonka varrella oli muutama lautarakennelma, jotka toimivat kauppana, postina, kahvilana ja ... niin siinä se taisi ollakin. Sitten oli kevytrakenteisia asuintaloja, joissa selvästikin asuttiin vain kesäisin. Tai oikeastaan kyllä myöhään syksyyn, koska kyllä siellä vähän luntakin oli joskus rannoilla. Joissakin taloissa oli ulkona seinustalla tukien päällä ehkä 1000l öljysäiliö. Kaipa niissä sitten joku asui läpi vuoden.

Siellä tuli vaelleltua rantoja pitkin ja jonkun matkaa sisämaahankin päin. Ilmassa oli merenrannan ja merilevän omalaatuinen lemu, johon sekoittui kuoritun puun pihkainen tuoksu. Mereltä kun lähestyi näitä lahtia, niin värit oikein syöpyivät silmään, ihan kuin neonväreinä. Pariin viikkoon kun ei ollut nähnyt kuin harmaanvihreää merta ja harmaata taivasta. Ja punaisella ruostemaalilla maalattua laivan kantta tietysti.

Löysin kerran lähellä Joulua rantametsästä nuoren kuusen, jonka oksilla punaiset kävyt kasvoivat oksasta ylöspäin. Sellaista on ollut koskaan nähnyt, vaikka myöhemmin sen kyllä löysin kasvikirjasta.
Se oli kuitenkin niin eksoottisen näköinen, ja sopi vuodenaikaan, että katkaisin sen sopivan mittaiseksi ja toin hyttiini laivalle vesiastiaan. Siinä minulla oli joulukuusi muutamaksi viikoksi.

Kerran rannikkoa pitkin kulkiessani tuli eteen syvä vuononperukka, jossa kallio kapeni nopeasti vain muutaman metrin levyiseksi lahdenpohjukaksi. Aallot kun vyöryivät rantaa kohti ne joutuivat ahtautumaan tähän kapenevaan kuiluun ja vesi nousi siinä korkealle. Samalla aallot vierittivät suuria, pään kokoisia pyöreäksi kuluneita kivenmurikoita, kuin isokivistä soraa ylöspäin pitkin nousevaa rantaa. Siitä kuului melkoinen kolina kivien vieriessä toistensa yli ylöspäin. Ja sama meteli jatkui kun aalto vetäytyi takaisin ja kivet vierivät takaisin mereen.
Se oli niin hypnootista katseltavaa, että siinä kului tunti ja toinenkin kun katselin sitä näytelmää...

Laivassahan saatiin luontaisetuna hyvää ja ravitsevaa ruokaa, mutta vaihteluksi teki aina mieli kalastella ja ravustella, että sai vaihtelua ruokalistaan. Charlottetown´issa sai kerran eräs norjalainen matruusi keskeltä lahtea juksattua 14 kg:n turskan. Se syötiin suurella hartaudella jossakin vaiheessa, kun sitä oli ensin riittävästi ihailtu proviantissa, ruokavaraston pakastehuoneessa.

Meillä oli Margaretassa pieni jolla, jolla saattoi soudella maihin, jos oli tarpeen tai sitten käydä kalassa vuonoilla. Juksa oli sellainen lyijyputken pätkästä tehty iso pystypilkki, jossa oli perässä sormen kokoiset koukut. Se painoi varmaan puoli kiloa. Turska oli vetänyt pikku jollaa pitkään perässään, ja kalastajan oli pitänyt painaa siimaa veneen laitaa vasten, kun eivät kämmenet meinanneet kestää vetoa.

Taskurapuja saatiin siitä itse tekemästäni rautalankakorista, jossa oli joskus kuljetettu maitopurkkeja tai jotain sellaista. Kerran kävin ostamassa paikalliselta kalastajalta ison hummerin. Heillä oli tapana työntää pieni puukiila hummerin saksien ”peukalon” juureen, ettei se saa avattua saksiaan. Se tuntui vähän julmalta, mutta sen kyllä ymmärsi, koska otus olisi voinut ainakin isommalla saksellaan vaikka katkaista sormen. Laitanpa tähän kuvan hummerista. Siinä saksien juuressa näkyy se valkoinen puukiila.

Hummeri oli niin iso, että kun keitin sen ja kuorin pyrstön, niin siitä voi haukata, kuin makkaraa. Enkä jaksanut syödä koko hummeria yhdellä istumalla. Otin kuoret talteen ja lakkasin ne. Pyrstöstä kuitenkin puuttuu pari jaoketta, kun ne rikkooontuivat avatessa sitä.

Simppuja tuli pilkillä usein, ja vaikka se on niin perusteellisen ruma kala, niin kokki osasi tehdä siitä erittäin herkullista keittoa. Kerran sain oikein jättiläis simpun. Otin siitä kuvankin, tietysti... B)
Viimeksi muokattu: 11 vuotta 11 kuukautta sitten Tapani Salminen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
11 vuotta 11 kuukautta sitten - 11 vuotta 11 kuukautta sitten #93 : Tapani Salminen
Kuvia ei vissiin mahtunut kerralla enempää, joten laitan viimeisen erikseen... :)

Kumma kun kaikkea on tullut säilytettyä vuosien läpi, niin kuin nyt näitä hummerin kuoriakin, 45 vuoden takaa...

Se ei nyt näytä suostuvan tulemaan, joten yritän myöhemmin.

No nyt lähettäminen onnistui. Alkuperäisessä hummerkuvassani oli jotain vikaa.
Liitetiedostot:
Viimeksi muokattu: 11 vuotta 11 kuukautta sitten Tapani Salminen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
11 vuotta 11 kuukautta sitten #100 : Tapani Salminen
Lastin vaihto

Olimme erään Etelä-Italian pikkukaupungin redillä odottemassa laituriin pääsyä. Pojat olivat valmistautuneet bisneksiin, ja varautuneet suurella määrällä tupakkakartonkeja odotettavissa olevaan hämärämiesten tuloon.

Välimeren maissa kun oli tavallista, että redillä ollessa laivan viereen ajoi moottorivene, josta kyseltiin k.o. tuotteita. Viina ei näissä yhteyksissä vaihtanut omistajaa, se oli maissa jo tarpeeksi halpaa muutenkin.

Niin sitten jonkin ajan kuluttua moottorivene tuli, ja tavaran haaliminen veneeseen alkoi. Minulla ei ollut osuutta asiaan, joten katselin vain mielenkiinnosta ylempää tätä touhua. Kartonkeja kannettiin veneeseen parhaillaan, kun huomasin paikallisen poliisin moottoriveneen tulleen toiselle puolelle laivaa, keulan taakse. Se oli tullut aivan hiljaa ja huomaamatta, ja odotti selvästi jotain.

Samassa poikien tupakkabisnes oli saatu suoritettua ja salakuljettajien moottorivene lähti laivan kyljeltä ajamaan maita kohti. Heti sen perään ampaisi poliisivene keulan takaa, ja saavuttikin sen ennen rantaa.
Katselin kiikareilla, kun koko savukelasti vaihtoi venettä. Sitten ne lähtivät ajamaan tahoilleen. Oli tainnut tulla jokin ryppy rakkauteen, kun poliisit ottivat koko potin. Tavallisesti venettä vaihtoi vain osa lastista.

Sitten alkoi kulua alhaalta laivan kannelta meteliä, kun pojat kyselivät toisiltaan, että kuka oli saanut maksun tupakoista. Kävi ilmi, ettei kukaan ollut huomannut koko asiaa siinä tiimellyksessä... :ohmy:

Näin ”pohjoisia barbaareja” taas jallitettiin sivistyskansojen toimesta, mikä oli ainakin noina aikoina etelämaalaisten kunnia asia...

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Sivun luomiseen käytetty aika: 0.194 sekuntia