Radiopuheluita

Joskus tuli tarpeen ottaa radiopuhelu Suomeen. Puhelun saaminen varsinkin läntiseltä Atlantilta oli useimmiten työn takana. Kauempaa kun piti käyttää HF-taajuuksia, joilla oli monenlaisia vaikeuksia saada yhteys Helsinkiradioon. Toisinaan se kuitenkin onnistui.

Menetelmä oli sellainen, että ensin piti ottaa yhteys sähkötystaajuuksilla ja sopia OFJ:n kanssa siirtymisestä puhealueen työskentelytaajuudelle, laivan ilmoittamalle up taajuudelle, jota OFJ sitten siirtyi kuuntelemaan. Ja laivalla piti siirtyä kuuntelemaan OFJ:n puhetaajuutta. Siellä sitten yhteyden synnyttyä annettiin Helsinkiradion operaattorille puhelinnumero, johon haluttiin soittaa. Kun puhelu oli valmis, annoin puhelimen vieressä odottavalle soittajalle, puhelun tilaajalle.

Monella soittajalla oli alkuun vaikeuksia puhelun kanssa, kun se toimi simplexinä, eli kun halusi puhua, painettiin puhelinluurin tangentti alas, jolloin lähetin käynnistyi. Puhumisen aikana ei voinut kuunnella vastapuolta, vaan hänen äänensä tuli kuuluviin sitten kun soittaja vapautti puhelimen tangentin ja näin vaihtoi vastaanottimen äänen päälle. Useimmiten piti koko ajan neuvoa soittajaa, mitä hänen pitää tehdä.

Sähköttäjällä oli myös tietty eettinen vastuu, millaisen soittajan päästi puhumaan. Jokaisella tietysti oli oikeus tilata puhelu, jos se yleensä oli mahdollista, mutta tilaajan parhaaksi oli joskus parasta, että puhelua ei välitetty.

Joskus näitä tapauksia sattui, joissa piti harkita tätäkin asiaa. Muistissani on vielä hyvin tapaus, kun eräs kaveri halusi ottaa puhelun kotiinsa illalla kun oli päässyt vapaavahtiin. Minullakin oli viimeinen vahtivuoro menossa, ja paikallisia kelloja oli tietysti siirretty länteen päin mennessä niin, että vahtini lopussa kello oli Suomessa kaksi yöllä, vaikka meillä oli vasta ilta. Asia oli kuitenkin hänen kertomansa mukaan tärkeä, ja puhelu piti ottaa. Huomasin, että hän oli jo nauttinut miestä väkevämpää, mutta vaikutti kuitenkin olevan kunnossa.

Ryhdyin siis ottamaan yhteyttä Helsinkiradioon ja välittämään puhelua. Siinä meni kuitenkin aikaa ennen kuin puhelu oli valmis, ja saatoin ojentaa puhelimen kaverille, joka oli odotellut selkäni takana. Hän oli siellä huomaamattani vedellyt siivuja taskumatista siihen tahtiin, että puhumisesta ei tahtonyt enää tulla mitään. Kun humalaisen sönkkäystä oli jatkunut riittävästi ja tilanne näytti aivan toivottamalta, ja tolkuttomalta, otin puhelimen häneltä, ja sanoin puhelimessa olevalle omaiselle, että kaikki on hyvin, ja poika voi soittaa myöhemmin uudelleen. Puhelimen toisessa päässä oltiin kovin helpottuneita. Onhan se melkoinen järkytys, kun puhelin soi kahdelta yöllä ja soittaja sopertelee jotain, josta ei saa mitään selvää.

Jatkossa vastaavissa tilanteissa sanoin kylmästi, että en saa puhelinyhteyttä Suomeen, eikähän siinä ollut tilaajalla nokan koputtamista. Monien ilmeestä kyllä näin, että he taisivat vähän epäillä sanomaani, mutta siihen heidän oli tyydyttävä. Sähkösanoman kun voi aina lähettää, eikä siinä voi tulla mitään kiusallisia tilanteita eteen.

Kerran sattui toisenlainen tapaus, missä ei alkoholilla ollut lainkaan osuutta. Kapteeni halusi puhelun varustamoon, ja sehän kyllä järjestyi. Kun puhelu oli valmis ja ojensin ”luurin” kapteenille, puhumisesta ei tullutkaan oikein mitään Hän yritti ja yritti, mutta ei saanut oikein kunnon ääntä ja välillä tuli vain eläimellisiä vinkaisuja. Hänellä oli nimittäin kova flunssa päällä ja se oli vienyt äänen melkein kokonaan.

Vakavaksi asia meinasi mennä, kun varustamon päässä hermostuttiin tilanteeseen, ja sieltä tiukattiin, että oletteko te humalassa. Silloin kapteeni antoi puhelimen minulle ja sai kuiskatuksi, että selitä sinä heille...
No – minä selitin puhelimessa, ettei ollut humalasta kysymys, vaan äänen menetyksestä, ja toimin sitten välittäjänä sen kyseisen asian selvittämisessä, jota varten puhelu oli otettu. Kaikki päättyi siis onnellisesti...

Pelastusvene

Amerikan mantereelta oltiin tulossa kohti Eurooppaa läntisellä Atlantilla ja paperipuulasti oli päällä Margaretalla. Kansilastiakin oli normaali määrä. Ilmat olivat olleet suotuisat, eikä minkäänlainen myrsky ollut häirinnyt matkaamme. Tasaisesti jyskyteltiin itää ja Eurooppaa kohti.

Otin päivittäin amerikkalaiselta NSS:ltä ja Atlantin puolestavälistä lähtien englantilaiselta Portisheadradiolta sähkötyksellä annettavan säätiedotuksen edessä oleville merialueille. Otin vain sen varsinaisen säätiedotuksen, joka on suhteellisen lyhyt.

Ensimmäiselle matkalle lähtiessäni kesällä 1966 otin alkuun Atlantin edessä olevalle osalle koko Portisheadradion säätiedotuksen, johon kuului myös synopsisosa. Siinä oli tarkemmin kaikki matalapaineiden ja korkeapaineiden paikat ja ”syvyydet” tai ”korkeudet”, siis ilmanpaineet, ja paljon kaikkea tietoa, mitä en nyt enää muista. Sen vastaanotossa taisi mennä lähemmäs puoli tuntia ja sai kirjoittaa kynä sauhuten. Kun paukutin sen sitten puhtaaksi kirjoituskoneella, siinä meni kaksisormijärjestelmällä toinen puoli tuntia ennen kuin sain vietyä sen komentosillalle.

Kapteeni sitten sanoi jossakin vaiheessa, ettei sitä synopsista välttämättä tarvita. Pelkkä säätiedotus matalapaineiden paikoista ja ennustetuista tuulen suunnista ja voimakkuuksista riittää hänelle. Jätin siis synopsisksen ottamatta ja kun vielä käsinkirjoitettu tiedotekin riitti, niin se nopeutti paljon säätiedotuksen saapumista ”brykalle”.

Edessäpäin oli ollut jonkinlaista myrskyä, muttei mitään suurempaa säähäiriötä. Kuitenkin kun pääsimme Atlantilla puolenvälin seutuville, alkoi vastaan tulla suuria loivia maininkeja, jotka olivat aina merkki siitä, että tuulista oli ollut jossakin päin. Mainingitkin sitten vähitellen rauhoittuivat ja tasantuivat sileäpintaisiksi kumpareiksi, jotka loivasti aaltoilivat ympärillämme muuten tyynessä meressä.

Sitten eräänä päivänä huomasimme, että veden pinnalla rupesi tulemaan vastaan kaikenlaista irtoroinaa, kynnysmattoa, muovipulloa puukappaleita, muovia, harjoja ym. Ajattelimme että myrsky oli irrottanut ja huuhdellut jonkun laivan kannelta tuolaista irtotavaraa mereen. Huuhtoivathan melkein joka matkalla Margaretankin kansia laivan yli lyövät pärskeet.

Sitten joku huomasi kaukana edessäpäin jotain suurempaa pinnalla. Lähemmäksi tultaessa nähtiin että se oli pelastusvene. Margareta vähensi nopeutta ja pysähtyi kokonaan, kun oltiin pelastusveneen kohdalla. Vene kellui vedessä tyhjänä. Toinen airo oli tiessään, mutta toinen airo oli kiinni hankaimessa, lapa meressä. Vene vedettiin laivan viereen ja joku matruuseista laskeutui tutkimaan sitä. Veneen pohjalla oli vähän vettä, mutta muuten se oli tyhjä. Venettä koetettiin nostaa Margaretan nostopuomilla kansilastin päälle, mutta se oli liian painava. Vene piti jättää tuuliajolle.
Kiertelimme alueella jonkin aikaa ja tähystimme, näkyykö mitään muuta. Kun risteilystä huolimatta mitään ei ollut havaittavissa, jatkoimme lopulta matkaa.

Veneen keulassa oli nimi, jonka löysin myös laivaluettelosta. Meillä, niin kuin varmaan jokaisessa aluksessa oli paksu kirja, jossa lueteltiin käsittääkseni kaikki, tai ainakin läntisen maailman laivat, niiden kutsumerkit ja muutkin tiedot niistä. En muista enää mikä nimi pelastusveneen keulassa oli, mutta se kuitenkin löytyi siitä sinisestä kirjasta. Jos se oli se, minkä löysin, niin alus oli pieni saksalainen rahtilaiva, jossa ei ollut radiosähköttäjää. Bruttovetoisuudeltaan tietyn rajan alapuolella olevilla rahtilaivoilla ei tarvinnut säädösten mukaan olla sähköttäjää. Niissä oli vain 2182 Khz:n taajuusalueella toimivat radiopuhelimet, joita kansihenkilökunta käytti.

Kerroin 500 Khz:llä sähkötyksellä ympärillä oleville laivoille löydöstämme ja paikasta, missä pelastusvene ajelehti. Ketään tosin ei ollut ihan lähellä.
Kun olimme menossa kohti Gibraltaria ja Välimerta, matkasimme melko läheltä Azoreja, ja niinpä ilmoitin asiasta heille ja muistaakseni myös Norddeichradiolle (DAN) saksaan HF-taajuuksilla.

Tietoa siitä, mistä oli kyse, ei koskaan saatu laivalle. Saattoihan olla, että myrsky oli vain irrottanut tavaraa ja ehkä pelastusveneenkin mereen, vaikka se ei tuntunutkaan todennäköiseltä. Pelastusveneethän ovat melko tukevasti kiinni laskulaitteissaan, ja se veneen laidalta roikkunut airokin mietitytti...

Akropolis kukkula

Oltiin käymässä Kreikassa, Eleusiksessa ja päätettiin lähteä Margaretan porukalla Ateenaan katsomaan Akropoliskukkulaa ja sen nähtävyyksiä, muinaisen kulttuurin kehdossa kun kerran oltiin. Ateenaan oli kuitenkin sen verran matkaa, että käyntiin piti varata koko päivä. Stuertti otti selvää kreikkalaiselta laivan muonittajalta mahdollisuudesta saada vähän taksia isompi kulkuneuvo viemään porukkaa sinne ja mahdollisuudesta samalla esitellä meille paikkoja Ateenassa ja Akropoliilla.

Sehän järjestyi helposti. Muonittajan serkulla oli pikkubussi, johon sopivasti mahduimme ja toisella serkulla oli hyvä ruokapaikka Ateenassa, jossa hän järjestäisi meille mukavan ruokailuhetken. Asiasta sovittiin ja seuraavana aamuna sitten noustiin bussiin ja ajeltiin Eleusiksesta Ateenaan. Akropoliin juurelle päästiin bussilla, mutta siitä piti nousta jyrkkää polkua pitkin ylös temppelialueelle.

Akropolis oli tietenkin nuorelle merenkulkijalle hieno kokemus. Oli jotenkin juhlallista käyskennellä paikoilla, joiden historia ulottui tuhansien vuosien taakse. Voi vain kuvitella millaisia mystisiä vihkimysseremonioita oli temppeleiden pylväikköjen varjoissa järjestetty silloin, kun kaikki oli vielä elävää elämää ja initiaatioseremoniat toiminnassa. Tutkimme kukkulan rakennuksia ja mm. Parthenonin pylväikkösalin ja Propyleijan antiikkiveistokset, jotka kannattelivat vielä paikallaan olevaa kattoa. Suuri osa rakennelmista oli raunioina ja kivenjärkäleitä oli maassa laajalti.

Väkeä ei ollut kuin muutama paikalla, mutta tunnelmaa häiritsi kuitenkin sinnikäs valokuvaaja, joka seurasi perässä kaiken aikaa ja räpsi valokuvia. Eikä sekään riittänyt, vaan hän kehotti jatkuvasti minuakin ottamaan valokuvan aina tietyistä paikoista hokien ”panoraama, panoraama”. Oli tietysti ehkä myötämielistä sanoa, mistä suunnasta saisi hienon kuvan, mutta minua se ärsytti kun halusin kuvata ihan siellä, missä itse pidin tarpeellisena. Ehkä hänkin oli joku matkan järjestäjän serkuista, ja yritti auttaa.

Kun olimme kiertäneet aluetta tarpeeksemme, lähdimme laskeutumaan alas kukkulalta, ja siellähän sama kaveri oli jo valmiiden kuvien kanssa, joita hän oli ottanut ylhäällä aikaisemmin. Minulle hän valitteli, että ei saanut kunnon kuvaa, kun olin niin hapan koko ajan ja näytti otosta, jossa katson häntä kiukkuisesti. Silloin minulta kuitenkin irtosi hymyä, ja ostin kuvan. Naurattaa aina vieläkin, kun katson siitä närkästynyttä ilmettäni, kun valokuvaajan touhuilu niin harmitti...

Kreikassa oli siihen aikaan vielä kuningas ja kuningatar. Keväällä 1967 tilanne muuttui, mutta tuolloin vielä kuningas hallitsi kuninkaan linnaa, ja sinnehän meitä sitten myös matkanjärjestäjä vei katsomaan kuningatar Anne- Marieta. Hänhän oli Tanskan prinsessa ja järjestäjä varmaan arveli meidän olevan siksi hänestä kovasti kiinnostuneita. Ajettiin siis kuninkaanlinnan edustalle. Siinä oli portin molemmin puolin saman näköiset ja samanlaisessa asussa olevaa vartijaa. Meille kerrottiin, että nämä olivat veljeksiä, mikä olikin helppo uskoa, kun katsoi heidän samalla tavalla vääriä jalkojansa tupsutossuissa.

Matkanjärjestäjä väitti, että Anne-Marie usein saattoi vilahtaa jossakin ikkunassa, ja hän hyppi ja hihkui portin edessä herättääkseen huomiota. Äkkiä hän olikin näkevinään Anne-Marien ikkunassa, ja kehotti meitäkin vilkuttamaan, jos vaikka sattuisimme sitten näkemään hänet. Ei voinut olla hymyilemättä kun katseli sitä tarmokkuutta ja intoa, millä hän yritti luoda tunnelmaa ja saada meidät uskomaan, että olimme nähneet kuningattaren...

Lopuksi söimme hyvän ja kohtuullisen hintaisen aterian hänen serkkunsa ravintolassa. Silloin 1960 luvulla ei Kreikassa vielä ollut sitä nykyään etelän maissa niin yleistä ”rahat pois pohjoisilta barbaareilta”- tyyliä, johon jo aikaisemmin viittasin. Meno oli kyllä vilkasta ja touhukasta, mutta lämmintä ja jotenkin kotoista.
Italiassa oli tämäkin jo silloin muuttunut. Siellähän, ainakin rannikkokaupungeissa, katsottiin helposti barbaareiksi kaikki Alppien pohjoispuolelta olevat, ja sovellettiin jallittamistekniikkaa.

Ikävä, että Kreikka on ilmeisesti muuttunut matkan varrella samaan suuntaan. Ainakin sen perusteella, mitä uutisista saa melkein joka päivä nykyään lukea. Kansaa sinänsä käy tietysti sääliksi...

Grundig Satellit

Olin ostanut Kielin kanavassa uuden hienon radion. Siinä oli kaikki mahdolliset silloiset yleisradiotaajuudet, ja niiden oleellisin osa HF-taajuuksilla oli laajennettu helpommin etsittäväksi. Laajennusosien haku oli sijoitettu radion yläosan päätyyn, niin että sieltä nuppia kiertämällä sai haluamansa aaltoalueen radion yläosassa olevaan vaakasuoraan näyttöön.
Kaikki aaltoalueet kokonaisuutena oli sitten sijoitettu pystysuoraan näyttöön, oikeanpuoleisessa osassa. Sinä oli myös ULA-taajuudet, jotka olivat silloin vielä melko uutta Suomessa. Muistan kun v. 1963 meillä kotona vielä kuunneltiin Lahden yleisradioasemaa pitkillä aalloilla, 255 Khz muistaakseni.

Kielin kanavassahan tavaroiden hankkiminen meni niin, että kanavan alkupäässä annettiin laivakauppiaalle lista hankittavista tavaroista, ja ne sitten tuotiin laivaan kun oli päästy kanavan toiseen päähän. Näin tehtiin, oltiin sitten menossa tai tulossa. Niin oli tehty nytkin, kun Elben suistosta oli tultu sulkujen kautta kanavaan. Siitä sitten matkattiin toista päätä, eli Kielin kaupunkia kohti, jossa päästiin taas sulkujen kautta Itämerelle.

Suomeen päästyämme lähdin käväisemään lastauksen tai purun aikana kotona ja koska minulla oli tullisaldoa kertynyt riittävästi, ajattelin mennä rehellisesti tullaamaan radioni. Kaksi ystävällistä tullimiestä tutki hienoa laitettani, ja kyseli sitten sen hintaa. Se oli maksanut Kielissä 700 markkaa, eli lähes kuukauden palkkani. Vastakirjasta kun juuri tarkistin, niin kesällä 1966 nuoren kipinän palkka valtamerilisän ja ylityökorvauksien kanssa oli 887markkaa ja 76 penniä.

Kerroin siis tullimiehille, että radio maksoi 700 mk. He katselivat toisiaan, ja sanoivat sitten että yli 500 markan laitteeseen pitäisi tullisaldon lisäksi olla tuontilisenssi. En ollut moisesta kuullutkaan. Rupesin jo mielessäni huolestumaan. Mistä minä nyt jonkin lisenssin saisin tähän hätään, kun oli vain pari päivää aikaa käväistä maissa.

Tullimiehet kääntelivät radiota, ja tarkastelivat sitä huolellisesti eri puolilta ja tuumasivat, ettei tuollainen laite varmaankaan voi niin paljon maksaa. Olin niin ylpeä hankinnastani, että vakuutin sen kyllä olleen kallis ja maksaneen juuri sen, mitä sanoin. Toinen miehistä vielä käänteli hetken radiota ja sanoi sitten uudelleen, että kyllä minä taidan muistaa väärin. Ei se ole voinut maksaa niin paljon.

Silloin vasta, sinisilmäisenä ja kotona umpirehelliseksi kasvatettuna tajusin. Yhdyin nopeasti tullimiehen näkemykseen ja sanoin tosiaankin sotkeneeni hinnan, eikähän se ollut maksanutkaan kuin 450 mk. Niin sain uuden hienon radioni tullattua ”rehellisesti” ja tullisaldo riitti hyvin sen maihin tuomiseen, eikä lisenssiäkään tarvittu...
Radio toimii edelleen moitteettomasti, vaikka sillä on ikää jo 45 vuotta.

Kaksi miestä arkun kannella viru.

Varmaan pitkien merimatkojen aiheuttamana teki välillä joku porukasta sellaisia irtiottoja arjesta, että niitä saatiin selvitellä paikallisviranomaisenkin kanssa.
Kerran Atlantin takana, taisi olla Mulgrave Nova Scotiassa, halusi muutama kaveri lähteä tutkimusmatkalle sisämaahan. Ehtiäkseen käydä kauempana, he vuokrasivat amerikanraudan kulkupeliksi. Matkahan olikin jatkunut mukavasti koko päivän, mutta iltapuolella rupesi tulemaan ongelmia.

Voimajuomaa oli nautittu matkaevääksi siinä määrin, että kuljettajan ohjauskyky rupesi olemaan kyseenalainen, eikä näkökään ollut enää kummoinen. Silloinpa kaverukset keksivät, että takapenkillä olija kurottautui ohjaamaan autoa, ja vieruspenkillä istuja alkoi vasemmalla jalallaan painella jarrua tarvittaessa. Kuljettajan kenkä oli luultavasti levännyt koko ajan raskaasti kaasupolkimella. Lopputulos oli, että kun he pääsivät takaisin lähtöpaikkaan, auto oli melko romuna. Kukaan ei varmuudella tiennyt, mitä matkan varrella oli tapahtunut, mutta pellit autossa olivat aivan rutussa, vaikka moottori kuitenkin vielä veti.

Autofirman työntekijät olivat toimittaneet kaverukset paikallisen sheriffin toimistoon kaltereiden taakse. Kun pojille oli tullut siellä vessahätä, ja yhteistä kieltä ei ollut, lopputulos oli se, että he kusivat kaltereiden välistä sheriffin toimiston lattialle. Siitä taas seurasi erinäisiä siivouskuluja ym. harmia. Kapteeni vaadittiin paikalle selvittelemään tapausta. Kun asiat on saatava hoitumaan, niin jollakin tavalla ne aina sitten ”lutviutuvat”. Autonvuokrafirmalla oli vakuutus, josta ilmeisesti korvattiin ainakin osa auton kärsimistä vahingoista, mutta muuta maksettavaa jäi vielä. Muistaakseni perin niitä sitten myöhemmin poikien palkasta.

Asioiden selvittyä kaverit päästettiin pois viranomaisten valvonnasta. Ja kun olivat kerran vauhtiin päässeet, he jatkoivat paikallisvärin hakemista kylän baareista ja muista viihdytyspaikoista. Kun sitten tuli aika Margaretan lähteä hakemaan lisää lastia toisesta satamasta, ei kahta kavereista löytynyt mistään. Heitä haeskeltiin ympäri kylää, mutta havaintoja heistä ei saatu. Lopulta ei auttanut muu, kuin että kapteeni päätti lähteä matkaan.

Liikkeelle lähdettiin niin, että keulan ollessa vielä kiinni laiturissa, potkureita pyöritettiin siten, että peräsin ohjasi laivan peräpään kauemmas sivulle, jolloin päästiin sitten peruuttamalla pois laiturista.
Laivan ahteri oli jo irti ja vain keula oli enää kiinni, kun sankarit ilmestyivät jostain, kaljakeissit kainalossa. Keulasta laskettiin köysitikkaat laiturille, ja niitä myöten kaverukset vaivoin pääsivät kiipeämään kannelle. Oluttölkkilaatikot ojennettiin tietenkin ensimmäiseksi vastaanottajille. Kannelle päästyään väsyneet seikkailijat sammuivat arkun kannelle, kaljakeissit pään alla.

Niin että miten tämä nyt liittyy jutun otsikkoon?
No- vanhasta merimieslaulusta asiantuntemattomat maakravut ovat vääntäneet sanat, ymmärryksensä mukaan väärin, ja niin laulettuna koko viisusta tulee aivan väärä käsitys. Sitä kuulee usein laulettavan sanoilla:” Viisitoista miestä arkulla vainaan...”
Oikeat sanathan menevät niin että: ” Viisitoista miestä arkun kannella viru, hei hiiohoi, ja rommia pullo...”
Laulussa ei siis ole kysymys ruumisarkusta, vaan laivan lastiruuman kannesta, jota arkuksi kutsutaan...

Cuba libre

Olimme tulleet Kanadasta puulastissa Espanjaan, Pasajesiin. Se oli mukava pikkukaupunki, mutta sieltä ei löytynyt musiikkikauppaa. Niinpä päätimme eräänä iltana perämiehen kanssa lähteä lähellä olevaan San Sebastianiin. Olin nimittäin päättänyt hankkia kitaran iltojeni iloksi.

Olin soitellut kitaraa jo kauan. Keskikouluaikoina meillä oli ollut muutaman koulukaverin kanssa sama haave, kuin siihen aikaan monella muullakin porukalla, jotka soittelivat yhdessä. Ei siitä niin vakavasti puhuttu, mutta ainakin minulla oli soitteluiltoina usein ajatus että jospa joskus saisimme kunnon välineet ja perustaisimme kitarabändin. Silloin oli kuulakas sähkökitaramusiikki suosiossa, ja mekin harjoittelimme The Sounds´in ja muiden yhtyeiden kappaleita, Emmaa ja Geronimoa ym.

Kenelläkään ei kuitenkaan ollut varaa hankkia laitteita. Akustiset kitarat meillä oli, mutta sähkökitaroihin ei ollut varaa. Minä ostin halvalla omatekoisen sähkökitaran, mutta sitten olisi pitänyt olla myös vahvistin, joka maksoi liikaa. Soittelinkin kitaraa käyttäen vahvistimena pientä nauhuria, ja sen korvakuulokkeesta vedin johdot vanhaan putkiradioon. Kyllä siitäkin meteliä lähti, mutta mitään hienouksia ei ollut.

No niin- Pasajesista siis ajettiin bussilla San Sebastianiin, josta musiikkiliike löytyikin. Ostin sieltä Casa Ervitin akustisen kitaran, jossa oli hyvä sointi. Se on vieläkin seinällä ja soi näppäillessä kauniisti, vaikkakin siihen on tullut halkeamia ym korjattavaa vuosien saatossa. Kerran jouduin käyttämään sitä vesisuihkussakin, kun seilasimme kuivassa ilmanalassa, ja sen ohut kansi rupesi halkeilemaan.

Kitara kainalossa katseltiin sitten kaupunkia iltaan saakka, ja sitten piti jo poiketa ”pystybaariin”. Tilasimme juotavaa seisoessamme baaritiskin ääressä. Keskustelimme sen ajan suositusta juomasta, Kuuba Librestä. Sehän on sekoitus limettimehua, cokakolaa ja rommia.

Silloin Kuubassa oli melko uutena vallanpitäjänä Fidel Castro, josta tietyt piirit eivät pitäneet. Siitä kaverini sai päähänsä ajatuksen, että oikeastaan Kuuba Libren nimi pitäisi olla Cuba muerte (Kuuban loppu, kuolema). Sen kun hän sai sanottua, tuli salissa sekunnin hiljaisuus, ja muutama pää lähimpänä kääntyi meitä kohti. Tuntui että sanat saivat turhan suuren huomion, ja niinpä hörppäsimme lasimme saman tien tyhjiksi ja lähdimme ulos.

San Sebastianhan on baskialueella ja siellä oli jo silloin irtaantumishankkeita Espanjasta. Ja ihan ottamatta sen kummemmin kantaa lauseen sisältöön, emme tienneet miten tuolla alueella suhtauduttiin kyseiseen asiaan.
Mutta tuli asiassa taas sen verran oppia, että jatkossa minä ainakin osasin varoa kansainvälisiä ilmaisuja tietyissä tilanteissa. Käänsin ne puhuessani mieluummin suomeksi, jolloin ei ollut niin suurta vaaraa, että ympäristö siitä häiriintyisi...