Kiitos Tikkis, kun laitoit tuon höyrylaiva Margaretan tarinan kokonaan tänne sivuille. Koskettava tarina, ja todellakin melkoinen saavutus pienellä pelastusveneellä seilata Atlantilla tuollainen matka.

Jos tuo viesti oli minulle, niin koko kesän olen kotona, paitsi kesäkuun viimeisen ja heinäkuun ensimmäisen viikon, jolloin olen poikieni kanssa Lapissa jokavuotisella
kalastusvaelluksella.

Työelämässä tuli minullekin tutuksi tuo priorisoiminen, ja se tuntuu jatkuvan vielä eläkkeelläkin, vaikka onkin nyt kiinni vain omasta tahdosta.

Aikaisemmin sai jotain aikaankin, mutta nyt tuntuu, että on niin kiire, ettei ehdi enää yhtään mitään...

Laivakoira Topi

Margaretan kannella tepsutteli aikanaan myös laivakoiramme Topi. Topi oli italialainen herrasmies.Pojat ostivat sen Napolissa ihan pienenä pentuna. Se mahtui matruusin suurelle kämmenelle hyvin, eikä paljon jäänyt ulkopuolelle. Nopeasti se siitä sitten rupesi kasvamaan ja oli jo muutaman kuukauden kuluttua iso poika, jota ei tarvinnut koko ajan vahtia. Pienenä kun sitä ei voinut jättää yksin kannelle, ainakaan merenkäynnin aikana, ettei aalto olisi vienyt sitä reelingin aukosta mereen. Se kun olisi kyllä siitä silloin vielä mahtunut ihan hyvin.

Se asui ahterissa nuoruutensa, ja sillä oli ilmeisesti isäntänä norjalainen matruusi, joka sen oli muistini mukaan ostanutkin. Kaikkihan sitä tietenkin silittelivät ja paijasivat. En tiedä oliko koira ihan selvillä kuitenkaan siitä, kuka isäntä oli, kun porukkaa oli ja silittäjiä ja komentajiakin monta. Kunnon koira siitä kasvoi ja iän myötä se myös itsenäistyi ja teki omia päätöksiä.

Se taisi saada nuoruudessaan liikaa käsittelyä ystävällismielisiltä taputtelijoilta. Koirahan tarvitsee omaa aikaa ja rauhaa lepoa varten, varsinkin nuorena. Se ilmeisesti rupesi yhdistämään häirinäksi kokemansa paijaamisen ja alkoholin hajun, eikä enää viihtynyt sille haisevien seurassa. Se hakeutuikin vähitellen asustelemaan keskilaivassa, jossa ilmeisesti sen mielestä haisi vähemmän.

Topi rupesi kaveeraamaan ja yöpymään niiden hyteissä, jotka haisivat sen mielestä vähiten. Koira vaihteli nukkumapaikkoja mielensä mukaan. Se tuli aina iltaisin raapimaan sen oven taakse, jonne se halusi sinä yönä nukkumaan.

Se viihtyi tämän tästä minunkin matollani tai sohvallani ja nukkuipa se merenkäynnin aikana minun korkealaitaisessa sängyssänikin sillä välin kun olin viereisessä radiohytissä hommissa. Sitä sai sitten komentaa joskus tiukastikin pois sängystä, kun halusin itse mennä nokosille. Se kun tahtoi merenkäynnin aikaan helposti pudota sohvalta lattialle, ja olisi siksi mieluummin nukkunut sängyssä.

Toisaalta taas lattialla se saattoi liukua muun rojun mukana laidasta laitaan, jos laiva rullasi aallokossa pahasti. Niinpä se sellaisissa olosuhteissa pyrki usein vuoteeni jalkopäähän nukkumaan. Siinä se pysyi paikoillaan vaikka kuinka laiva heittelehti. Itsekin jouduin joskus kiilaamaan tyynyjä itseni ja sängyn laidan väliin pystyyn, että pysyin paikoillani ja voin nukkua.

Englantilaiset olivat tarkkoja eläintautien varalta, eikä sitä saanut viedä siellä maihin. Koiran luontoon kuitenkin kuuluu, että sen pitää joskus päästä jaloittelemaan ja haistelemaan eksoottisia hajuja, joita teiden ja katujen laidoilta löytyy.

Niinpä erään kerran, kun se oli taas joksikin aikaa majoittunut minun kaverikseni, päätin lähteä ulkoiluttamaan sitä. Oli jo myöhäinen ilta ja pimeä, joten arvelin olevan turvallista piipahtaa satama-alueella kenenkään huomaamatta. Sääkin oli tyypillinen englantilainen: sataa tihuutteli hiljakseen, joten päätin tehdä vain muutaman minuutin lenkin haukun kanssa.

Talutushihnassa sitten lähdettiin ja kierreltiin satama-alueella konttien ja lautataapeleiden väleissä. Valaisinpylväitä oli alueella harvassa, mutta kuitenkin sen verran, että näki kulkea. Yht´äkkiä huomasin englantilaisen poliisin kypärä päässä pyöräilevän sadeviitta hartioilla meitä kohti. Ohjasin koiran taapeleiden väliin, mutta poliisipa seurasi perässä, eikä siinä sitten auttanut kuin jäädä kuuntelemaan mitä asiaa hänellä oli.

Poliisi kyseli minusta ja koirasta, ja selitin miten asia oli, että olin vain tekemässä laivakoiramme kanssa pikku lenkkiä ja olimme juuri paluumatkalla takaisin. Hän selitti, ettei koiraa saanut päästää maihin syistä jotka jo tiesinkin. Poliisisetä oli kuitenkin inhimillinen ja ystävällisesti kehotti minua palaamaan heti suoraan laivalle, niin asia jäisi siihen. Näin sitten sovittiin ja ulkoilulenkki sai onnellisen päätöksen.

Hurja merimatka

Oltiin taas Mulgarvessa Atlantin takana hakemassa puulastia Eurooppaan. Margaretan lastaus oli jo yli puolessa, kun lomatuuraajana ollut vanhempi kapteeni yllättäen puuttui siihen.

Kolmas perämies valvoi normaalisti lastausta, ja osoitti ahtausporukoille, mihin lastataan. Se oli tärkeätä laivan tasapainon ylläpitämiseksi. Lastaajat kun muuten olisivat vain pinonneet propseja sinne, minne näytti mahtuvan. Perämies oli juuri osoittanut lastaajille uuden paikan, johon pinota puita, kun kapteeni, joka oli seurannut tapahtumia hyttinsä ikkunasta ryntäsi kannelle, ja osoitti muuta paikkaa lastaajille. Se oli odottamaton ja nolo temppu, jonka seurauksena perämies tunsi arvovaltaansa loukatun, ja vielä lastaajien silmien alla. Hän sanoi kapteenille, että hoida sitten homma, lähti hyttiinsä ja laittoi oven lukkoon.

Kapteeni oli muuten mukava mies, mutta menetti herkästi malttinsa, ja toimi asiattomasti, mikä oli nähty jo monessa paikassa. Hän jäi kuitenkin valvomaan lastausta.

Kun sitten tuli satamasta lähdön aika, ja laivan köysiä ruvettiin irrottelemaan laiturista, laiva alkoi kallistua ulospäin sitä mukaa, kun vaijereita löysättiin. Kapteeni ei ilmeisesti ollut käynyt lastauksen välillä tarkistamassa vaijereiden kireyttä, ja paino oli päässyt kerääntymään laivan toiselle laidalle. Kun kallistus suureni, kävi konepäällikkö huutamassa kattoikkunoista alas konehuoneeseen, että pitäkää varanne, taidetaan kaatua.
Kallistuminen kuitenkin loppui, ja laiva irrotettiin laiturista. Sitten lähdettiin ajamaan Atlanttia kohti aikamoisesti kallellaan.

Pitkässä lahdessa tuli Margaretan sisarlaiva, Agneta vastaan, ja sähköttäjä kysyi minulta 500 Khz:n sähkötyksellä, että mihin ihmeeseen te olette menossa tuollaisessa asennossa. En voinut sanoa, kuin että Atlantille, ja kyllä tuli muutamiakin huutomerkkejä sähkömagneettisilla aalloilla korviini...Olin toisaalta tyytyväinen, että ainakin tiedettäisiin, millä tavalla lähdettiin, jos vaikka kuinka kävisi.

Ennen Atlantille tuloa konemiehistö sai alusta jonkin verran oikaistua pumppaamalla bunkkeria (polttoainetta) toisen puolen säiliöistä toiselle puolelle. Merellä oli onneksi tyyni sää ja sitä toivoimme koko matkalle.

Kun matka edistyi ja polttoaine tankeissa väheni, alkoi laiva taas kallistua oikealle sitä enemmän, mitä kauemmas Atlantille päästiin. Samalla se alkoi käyttäytyä niin omituisesti, ettei sellaista ollut ennen tapahtunut. Laivan keula ja ahteri piirsivät kumpikin omaa ympyräänsä ja laiva keikkui koko ajan puskiessaan eteenpäin, vaikka aallokkoa ei juuri ollut.

Menosta tuli mieleen hullu ankka, joka potkii vuoroon kummallakin jalalla, niin että meno vaappuu koko ajan puolelta toiselle. Siltä se matkanteko tuntui. Samalla rupesi hirvittämään, että jos sattuisi nousemaan myrsky, ja veisi kansilastia toiselta puolelta, niin kuin joskus sattui, niin kuinka sitten kävisi.

Matkan edetessä kallistus siis kasvoi koko ajan. Yliperämies tuli jossakin vaiheessa radiohyttiin ja sanoi minulle vakavana, että toivottavasti tiedän sitten mitä teen, jos jotain sattuu. Tarkistin vielä kerran varalähettimen kunnon ja olin hyvin tyytyväinen, että tulin asentaneeksi sen ylimääräisen antennin keskilaivan tolppien väliin, vaikka se sitten aiheuttikin radiosuuntimislaitteen uudelleenkalibroinnin.

Lopulta ruvettiin lähestymään jo Gibraltarin salmea, ja sään haltijat olivat kuulleet toiveemme. Koko matkan oli ollut melkein tyyntä, vain suuria maininkeja vyöryi jostakin kaukaa. Nekin kuitenkin saivat laivan liikkeet pahenemaan. Stuertti kertoi, että kapteeni makasi mahallaan sängyllä hytissään kädet levitettynä, ja tapainoili laivan liikkeitä, hikikarpaloiden valuessa otsalta.

Ja niin vain kävi, että selvisimme Napolin redille kaatumatta. Laiva oli hirvittävän kallellaan, ja jatkoi keikkumistaan, vaikka olimme ankkurissa Napolin lahdella, eikä minkäänlaista aallokkoa ollut. Meri oli aivan tyyni. Tuntui, että saattaisimme kaatua vielä siinäkin, minä hetkenä hyvänsä.

Kapteeni ilmoitti radiopuhelimella laivahuolitsijalle, että meidän juomavetemme on aivan lopussa, ja pitäisi tulla tankkaamaan nopeasti. Vesialus tulikin hetken päästä ja juomavettä tankattiin toisen puolen tankkeihin. Kun vesisäiliöt olivat täynnä, loppui laivan vaappuminenkin siihen. Asentokin oli hiukan korjaantunut, niin että se ei enää herättänyt ihmetystä. Tuntui oikein oudolta, kun laiva makasi paikoillaan keikkumatta, ensimmäisen kerran Mulgravesta lähdön jälkeen.

Napolin tulli

Napoliin tullessa olin ollut m/s Margaretassa yhtä mittaa 13 kuukautta, joten olin päättänyt jäädä sieltä lomalle. Koska olin palvellut laivalla yli vuoden, lähetti varustamo sijaisen tilalleni omalla kustannuksellaan.

Suunnitelma oli matkustaa junalla ensin Roomaan ja vaihtaa siellä pohjoiseen menevään junaan, jolla pääsi suoraan Hampuriin. Olin joskus suunnitellut, että tällaisessa tilanteessa matkustelisin hitaasti kaupungista toiseen tutustuen paikkoihin turistina ja vähitellen etenisin kohti pohjoista ja kotia, mutta en nyt kuitenkaan malttanut. Matkatavaakin oli kertynyt jo niin paljon, ettei niiden raahaaminen pidempään oikein innostanut.

Sama tilanne oli matkakumppanilla. Konepäällikkö Pentti Lehtonen lähti myös Napolista lomalle, ja hänellekin oli kertynyt matkamuistoja ja tuliaisia monta pahvilaatikollista. Päätimme luonnollisesti matkustaa yhdessä, niin olisi helpompi vahtia tavaroitakin, kun toinen käy hoitamassa asioita.

Raahasimme siis matkatavaramme satamalaiturille ja odottelimme tilaamaamme taksia. Taksi tuli, mutta sen sijaan, että olisi vienyt meidät rautatieasemalle, hän kaarsikin tullilaitoksen eteen. Satamassa oli tulli matkustajalaivoja varten, eikä ollut tapana, että rahtilaivojen miehistö lähtee lomalle tullin kautta. Missään muualla sen jälkeen ei ollut tällaista järjestelyä, vaan lähdimme lomille ja kotimaata kohti vain hyppäämällä suoraan junaan tai lentokoneeseen.
Koetimme protestoida tällaista, mutta taksimies sanoi, että hänen on käsketty tuoda meidät tänne.

Eihän siinä mikään auttanut. Taksimies haki kärryt ja kiskoi kuormamme tullisaliin, joka oli suuri ja autio. Pitkien pöytien ääressä ei ollut ketään, mutta sitten pölähti jostain 6 innokasta tullimiestä vaatimaan, että meidän on avattava kaikki laatikkomme. Eikä auttanut, vaikka selostimme, että ne ovat matkamuistoja eivätkä jää Italiaan, vaan matkaamme niiden kanssa suoraan Suomeen.
Kyllä raivostutti, kun olimme pakanneet kaikki oikein huolellisesti pitkää matkaa varten, laatikoissa kun oli särkyvääkin tavaraa. Mutta ei auttanut. Kaikki laatikot aukaistiin ja tavarat levitettiin pitkin pitkää pöytää ja tullimiehet penkoivat ja tutkivat niitä kuin asiakkaat alennusmyynnissä.

Oikealla puolellani oli kaksi tullimiestä, jotka kyselivät tavaroista ja koettivat pitää huomioni itsessään. Huomasin sen ja tarkkailin tapahtumia vasemmalla puolellani. Silloin huomasin, että kolmannen ja neljännen tullimiehen välistä tuli esiin laiha käsi ja rupesi vetämään paksua, äidin minulle neulomaa villapaitaa pois pöydältä. Karjaisin kiukuissani jotain suomeksi ja samassa tullimiesten takana piilotellut poika jätti paidan siihen ja juosta pinkaisi pakoon. Pari virkailijaa huusi muka pojan perään toruja, mutta selvästi kaikki olivat samassa juonessa.

Kun miehet huomasivat, että meille valkeni koko näytelmän tarkoitus, he sanoivat nopeasti, että tavarat voi pakata uudestaan, vetivät liidulla merkintänsä laatikoihin ja lähtivät pois. Olen sanonut ennenkin, että italialaisten kunnia-asiana oli pohjoisten barbaarien jallittaminen ja näin se ilmeni täällä kertaa.

Suututti pakata kaikki uudelleen siinä kiireessä, eivätkä tavarat tulleet enää yhtä huolellisesti laitettua, kuin alunperin.
Taksimies oli nolo kuin korviaan luimisteleva kavioeläin, ja koetti vielä selittää, että hänen on pakko tuoda lähtijät tänne.
Sitten hän lopulta ajoi meidät Napolin rautatieasemalle, mutta tipsiä emme antaneet.

Napolin rautatieasemalla

Taksisuhari heitti edellä kerrottujen kiemuroiden jälkeen meidät siis Napolin rautatieasemalle, ja pahvilaatikot kasattiin maahan. Kun taksi oli lähtenyt, rupesimme ihmettelemään, kun ketään ei tullut juttusille. Tavallisesti asemilla olivat kantajat välittömästi kimpussa tarjoamassa palvelujaan, mutta nyt ei näkynyt ketään. Useimmiten heitä sai hätistellä tiehensä, kun liikkui vain parin matkalaukun kanssa, mutta nyt kun olisi oikein tarvittu, ei ketään...

Katseltiin siinä ympärillemme, ja huomasimme lähellä kopin, jonka ulkopuolella oli vapaana tyhjiä tavarankuljetuskärryjä. Kaveri meni kyselemään ulkopuolella olevilta miehiltä kärryjä ja kuljetusta asemalaiturille. Useimmat eivät edes vilkaisseet häntä, ja joku vain kohotteli olkapäitään. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Jäi epäselväksi, miksi homma oli jumissa, mutta ajattelimme, että olisiko siestalla ollut jotain tekemistä asian kanssa.

Aika kului, ja aina kun joku kopin ulkopuolella vetelehtivistä miehistä sattui vilkaisemaan meihin päin, huidoimme käsiä, ja osoittelimme matkatavaroitamme. Ei vaikutusta.
Lopulta junan lähtöön oli vain muutamia minuutteja, ja päätimme toimia itse. Kaveri haki kopin luota kärryt ja aloimme lastata tavaroitamme siihen. Silloin alkoivat kopin luonakin kädet heilua, mutta olimme jo niin kiukkuisia, että huitaisimme niin sanotusti ”kintaalla” heille.

Työntelimme tavarakärryn junan viereen ja lastasimme ikkunasta tavarat sisään. Junassahan oli käytävä toisella sivulla ja siitä mentiin pieniin osastoihin, joihin mahtui muutama ihminen kuhunkin. Melkein samassa juna lähtikin liikkeelle ja olimme tyytyväisiä omatoimisuudestamme. Osastossa ei ollut muita matkustajia, joten tilaa oli hyvin ja tavarat mahtuivat osaston kahden penkin alle.

Junailija tuli sitten kohta kyselemään lippuja, ja katseli vähän hämillisenä ympärilleen. Hän totesi matkatavaroita olevan kovin paljon, ja niistä pitää maksaa lisämaksua. Eihän siinä sitten mikään auttanut, maksettava oli. Mutta hän toimi selvästi vastentahtoisesti, joten meille tuli mieleen, että aseman tavarakärryjen kuljettajilla mahtoi olla jotain tekemistä asian kanssa. Hyvä(? )velijärjestö taisi toimia.

Roomasta Hampuriin

Olimme siis lähteneet kaverin kanssa lomalle m/s Margaretasta ja matkasimme junalla Napolista Roomaan, jossa piti vaihtaa pohjoiseen menevään pikajunaan.
Matka sujui alkuhankaluuksista selvittyä mukavasti, ja oli hienoa katsella ohikiitäviä viinitarhoja ja muuta Italian maaseutua junan ikkunasta. Pitkän harmaan merimatkan jälkeen maiseman värit aivan syöpyivät silmiin ja tajuntaan. Näin kävi aina kun tultiin satamaan pariviikkoisen merimatkan jälkeen, jolloin väriskaala vaihteli vain meren harmaasta tai sinisestä taivaan harmaaseen tai siniseen. Lisäksi tietysti laivan ruosteenruskea kansi ja keltaiset mastot.

Värimaisema oli siis merellä hyvin yksitoikkoinen. Siksi aina halusi maihin tultua katsoa kaikkea oikein todella nähdäkseen, ei vain katsoakseen. Lepuutin siis nytkin silmiäni ohi vilahtelevissa väreissä ja muodoissa ja imin ne itseeni varastoon, vaikka ei nyt olisi tarvinnut. Olimmehan matkalla lomalle eikä nyt ollut tarpeen säilöä kaikkea mieleen pitkää merimatkaa varten.

Rooman rautatieasemalle saavuttiin iltapäivällä, ja siellä oli sitten jo kantajia odottamassa valittavaksi asti. Otettiin keski-ikäinen mies, jolla oli iso työntökärry, johon tavaramme mahtuivat. Kantaja nosteli niitä kyytiin sitä mukaa, kuin työnsimme niitä ikkunasta ulos. Sitten lähdettiin hakemaan sitä raidetta, josta pohjoisen junan oli määrä lähteä. Juna ei ollut vielä tullut, joten kantaja purki tavaramme asemalaiturille, sai palkkansa ja lähti.

Junan lähtöön oli vielä runsaasti aikaa. Siinä seisoskellessamme huomasin yht´äkkiä, että matkatavaroidemme vieressä oli meille kuulumaton laukku. Siinä oli selvästi matkakirjoituskone. Ihmettelimme sitä hetken, ja sitten kaverini päätti lähteä katselemaan, löytäisikö hän sen kantajan, joka meillä oli ollut. Hän saattaisi tietää kenen matkatavaroihin kirjoituskone kuului. Minä jäin vahtimaan tavaroita.

Siinä odotellessani huomasin, kun minua lähestyi vanhempi täti-ihminen juuri sen kantajan kanssa, joka oli meidän tavaramme lastannut kärryynsä. Kun täti huomasi kirjoituskonelaukun pahvilaatikoidemme vieressä, alkoi melkoinen puheensäkätys, italiaksi tietysti. Minut varmaan haukuttiin pahanpäiväisesti puheen voimakkuudesta ja temposta päätellen. En onneksi ymmärtänyt mitään, mutta kantaja kyllä ymmärsi. Hän seisoi siinä vieressä nolon ja anteeksipyytävän näköisenä. Hänhän se oli koko sopan aiheuttanut. En puhunut enkä vastannut mitään naisen vuodatukseen, ja lopulta hän sieppasi laukkunsa ja lähti tiehensä.

Hetken päästä kaveri tuli takaisin kertomaan, ettei hän löytänyt sitä kyseistä kantajaa. Minä kuitenkin saatoin jo kertoa, että minä kyllä olin hänet ja muitakin tavannut...
Italian kielen taitamattomuudesta oli ainakin tässä tilanteessa se hyöty, ettei minun tarvinnut pahoittaa mieltäni yksityiskohdilla, vaikka puheen tarkoituksen ymmärsinkin.
Juna tulikin siinä samassa, ja taas nostelimme tavarat ikkunasta omaan osastoomme, ja pian matka Hampuria kohti alkoi.

Asemalla tapahtunut laukkuhässäkkä vei aikamme niin, että kaikki matkavalmistelut, mitä oli ajateltu tehdä Rooman asemalla, jäivät tekemättä. Oli ollut tarkoitus ostaa mm. juotavaa matkan varalle, mutta sekin jäi. Sää oli aurinkoinen ja kuuma, ja kohta rupesi janottamaan. Kävi ilmi, ettei junassa ollut ravintolaa, näin ainakin meille kerrottiin. Ei kylläkään tullut varmistettua asiaa kulkemalla juna päästä päähän. Rupesin kovasti kaipaamaan suomalaisen matkustajavaunun juomapulloa. Siihen aikaan oli jokaisen vaunun oven pielessä, seinässä teline, johon oli laitettu raikkaalla vedellä täytetty pullo matkustajia varten.

Juna kiisi kohti pohjoista ja pysähtyi vain suuremmissa kaupungeissa. Pysähdys oli niin lyhyt, ettei siinä voinut tai uskaltanut lähteä asemalle seikkailemaan ja hakemaan myymälää. Eräällä asemalla, taisi olla Milano, oli kuitenkin Camparin myyjä junan vieressä, jolta ostimme ikkunan kautta kyseistä punaista alkoholijuomaa koko laatikollisen, kolmion mallisissa pulloissa. Sitä sitten hörpimme janoomme matkan aikana säästeliäästi, se kun oli aika kitkerää juotavaa...

Juna kulki läpi Italian ja Sveitsin, ja oli aamulla Saksassa. Sveitsissäkin siis tuli käytyä, vaikka en siitä mitään tiennytkään. Se ei kuitenkaan ollut Camparin syytä. Pikku osastossa oli kaksi alas laskettavaa vuodetta, ja me nukuimme niissä koko yön makeasti. Jossain vaiheessa heräsin, kun oveen koputettiin ja kysyttiin, oliko tullattavaa. Kun ei ollut, saimme jatkaa uniamme rauhassa. Se oli ehkä Sveitsin rajalla ja oli siis ainoa kokemukseni maasta ja sen viranomaisista.