Salminen, sähköttäjä Sotkamosta, # 3

Lisää
10 vuotta 5 kuukautta sitten #101 : Tapani Salminen
Kilpikonnat puhemiehinä

Marraskuussa 1967 lähestyimme Afrikan rannikkoa ja Marokkoa, matkalla Casablankan eteläpuolella olevaan rannikkokaupunkiin, Safiin. Se oli pikkukaupunki, ainakin silloin, eikä siellä juuri turisteja nähnyt, paitsi muiden satamassa olevien laivojen miehistöä.

Olimme hakemassa fosfaattilastia Suomeen, Kotkaan, jossa siitä tehtiin lannoitetta ym. Satama oli karu, niin kuin ne tietysti yleensäkin ovat, mutta täällä ei ollut kuin sataman varastorakennukset, ja lastin siirtämiseen tarkoitettuja kuljettimia. Fosfaatin lastaaminen oli sotkuista ja pölyistä hommaa. Vaikka kuljettimien päässä oli suojakankaasta tehdyt suppilot, joita pitkin kuiva fosfaattihiekka pudotettiin ruumaan, se pöllysi hirveästi. Piti tukkia ikkunoiden pielet paperilla, ettei hienojakoinen pöly tunkeutunut sisään. Minullahan oli makuuhytissäni oikeat neliskulmaiset ikkunat, toisin kuin alempana olevilla. Siellä oli ikkunan virkaa tekemässä vain pyöreät ”venttiilit”, jotka kyllä sai suljettua tiiviisti.

Näytti että maissa ei ole paljon ostettavaa. Ehkä kaupungissa olisi ollut, mutta se oli sen verran kaukana satamasta, ettei sinne asti ei ollut sillä kertaa aikaa kävellä. Fosfaatin lastaus kun kävi aika nopeasti.

Sataman lähellä oli kuitenkin pikku kylä, jossa käytiin katselemassa paikallista meininkiä. Matkalla kylään huomasin tumman kaverin, joka tasaisella hiekkakentällä hakkasi moukarilla palasiksi jotain tummaa, ikään kuin pehmeitä kiviä. Jäin katselemaan, mistä on kysymys, ja hetken päästä hän heitti minulle nyrkin kokoisen kappaleen juuri murskaamastaan möhkäleestä. Se oli pinnalta tumma, mutta sisus oli kuin kristallikidettä. Luulin sitä ensin jopa kvartsimineraaliksi, mutta kun se oli pehmeän oloista, maistoin sitä. Se oli isokiteistä vuorisuolaa. Otin möykyn mukaani, ja pitkään se oli kotona kaapin päällä koristeena.Se kappale on vieläkin jossain tallessa.

Kylässä ukot joivat katukahviloissa minttuteetänsä, jota he lorottivat hetken kupista toiseen, ennen juomista. Pitihän sitäkin mennä maistamaan, ja hyvää oli, ja aika makeaa.Minäkin ostin minttua pikku torilta, ja siitä sitten laivassa keittelin itselleni teetä.
Tarjolla oli kaikenlaista muutakin vihreätä kasvista, mutta kun ei niitä tuntenut, eikä yhteistä kieltä löytynyt, ne jäivät kokeilematta. Mausteitakin olisi ollut tarjolla pikku säkeissä, mutta sama juttu niiden kanssa.

Savenvalajan työpajakin löytyi ja siellä oli lähinnä ruoanvalmistukseen tarkoitettuja saviruukkuja, jotka istutettiin savesta tehdyn onton alustan päälle, jossa paloi hiilivalkea. Siinä sitten suippopohjaisella saviruukulla he keittelivät ruokaansa.
Huomasin sivussa vanhan, pinnalta jo harmaantuneen ruukun ja halusin ostaa sen. Se kun oli jo ihan antiikin näköistä tavaraa. Savenvalaja yritti esitellä uusia ja parempia tuotteitaan, jotka olivat polton jäljiltä vielä savenpunaisia pinnaltaan ja kauniimpiakin kuin haluamani ruukku. Hän paukutti kädellään ruukkujen kylkiä osoittaakseen, että ne olivat ehjiä ja vahvoja.
Pidin kuitenkin pääni, ja sain ostettua sen vanhan ruukun ja siihen sellaisen ihan uuden, punaisen hiiliastian alle. Sekin on jossain vintillä tallessa.

Sataman varastorakennusten alla oli talvehtimassa kilpikonnia, ja eräs nuorimies, pientä korvausta vastaan, haki sieltä minulle kaksi kilpikonnaa mukaan. He itse tekivät niistä kilpikonnasoittimia, joita oli myös myynnissä kylässä.

Kun sitten aikanaan tultiin fosfaattilastissa Suomeen, oli sen verran aikaa satamassa, että lähdin viemään näitä tavaroita kotiini, ja menomatkalla poikkesin tapaamaan siskoani, joka opiskeli siihen aikaan Turussa. Pääsin pahvilaatikoineni ja kilpikonnineni oven taakse ja soitin ovikelloa. Kilpikonnat olivat takkini taskuissa suojassa.

Ovi aukesi, ja vastassa olikin siskoni opiskelukaveri. Sisko oli joutunut joihinkin hommiin opiskelupaikalla. Siinä sitten joimme teetä ja nautimme munkkeja ja syötimme kilpikonnille salaattia ja viinirypäleitä ja kerroin matkasta ja tavaroista, joita oli mukana.
Siitä se sitten alkoi, toisiimme tutustuminen, ja muutaman vuoden päästä solmimme avioliiton eräänä aprillipäivänä. Sukulaiset eivät ensin tienneet, oliko kutsu aprilliä vai ei... :)

Nyt on taivallettu yhdessä tasan 40 vuotta.
Liitetiedostot:

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 5 kuukautta sitten - 10 vuotta 5 kuukautta sitten #102 : Tapani Salminen
Maissivanukas

Hare Bay, oli pieni kylä New Foundlandin pitkän lahden perukassa. Sekin oli sellainen paikka, jossa Margareta ajettiin keskelle lahtea ja ankkuroitiin siihen. Puulautta hinattiin laivan kylkeen ja lastaus alkoi. Siinä puuhassa meni aina viikon päivät, joten oli aikaa omiin harrastuksiin.

Usein laivan kiinnitysköydet ulottuivat keulasta rantaan, jossa oli tukeva kiinnityspaikka kalliossa. Monta kertaa oli suuri kiusaus lähteä maihin näiden köysien kautta, kun ne houkuttelevasti roikkuivat lähellä toisiaan, notkolla kuin köysiradan vaijerit.
Matka rantaan oli kuitenkin sen verran pitkä, että arvellutti lähteä rimpuilemaan niille, ja niin aina järki voitti.

Kaverin kanssa kerran taas soudettiin maihin laivan pienellä jollalla ja otettiin ankeriaan pyydystämiseen tarkoitetut välineet mukaan. Olin englantilaisesta pikkuliikkeestä ne ostanut, jossa oli neuvottu miten niitä käytetään.
Olimme nimittäin aikaisemmin rannalla kävellessämme nähneet ankeriaita luikertelemassa matalassa ja kirkkaassa rantavedessä kuin isot käärmeet. Tästä päättelimme, että ne hakevat ruokaansa matalikoilta, eikähän niitä syvemmällä, laivan kyljeltä pilkkiessä ollut näkynytkään.

Kävelimme siis kylästä vähän sivummalle ja otimme heittovavat esiin. Siiman päähän kiinnitettiin rautalankasysteemi, joka piti koukussa olevan syötin hiukan pohjan yläpuolella, ettei se vajonnut pohjamutaan. Sitten se vain heitettiin sopivalle etäisyydelle rannasta, kiristettiin siimasta löysät pois ja asetettiin vapa tuen varaan rannalle. Menetelmään olisi kuulunut myös pieni tiuku, joka olisi kiinnitetty vavan päähän. Sen olisi sitten pitänyt kilinällä ilmoittaa, milloin ankerias on napannut syötin, ja voi ruveta vetämään sitä maihin...
Tällaista kelloa meillä ei kuitenkaan ollut, joten jäimme vain silmä kovana seuraamaan vapojen pään liikettä.

Aika kului, eikä mitään tapahtunut siimojemme päässä. Näimme kyllä siinäkin odottaessamme ankeriaan kiemurtelevan rantavedessä, mutta se ei huomannut syöttejämme. Olivathan ne kyllä vähän kauempanakin.
Lopulta illemmalla rupesi jo olemaan vähän nälkä, ja jätimme vavat rantaan pyydystämään itsekseen sillä välin, kun tutkisimme olisiko kylässä jokin kahvila tai ruokapaikka, josta saisi jotain purtavaa.

Vähän matkan päässä olikin eräs rakennus, jota emme olleet koskaan noteeranneet, ja painelimme sitä kohti. Pitkän parakin päässä oli avoin ovi, josta näimme pitkiä pöytiä, joihin oli katettu lautasia. Vähän epävarmoina me kömmimme sisään, ja istuimme ensimmäisen pöydän päähän tarkastelemaan tilannetta. Silloin lähti toisesta päästä salia tulemaan meitä kohti keski-ikäinen ystävällisen näköinen nainen, joka kantoi mukanaan jotain astiaa. Luoksemme päästyään, hän mätkäisi kauhalla kohdallamme oleville lautasille ison annoksen kirkkaan keltaista puuroa, ja lähti saman tien takaisin.
Annos tuoksui herkulliselta ja niinpä enempiä kursailematta rupesimme mättämään sitä suuhumme. Se oli maissijauhosta tehtyä vanukasta tai puuroa, mikä lieneekään oikea nimitys sille, mutta kyllä se nälkäisille kalastajille maistui! :P

Ennen kuin saimme annoksemme syötyä loppuun, alkoi ovesta työntyä saliin työvaatteissa olevia miehiä jotka istuivat pöytiin ruokailemaan. Miehet olivat lastausporukoita laivasta ja maista. Kello oli silloin jo niin paljon, että työt olivat siltä päivältä loppuneet.
Söimme rauhassa loppuun, ja kun emme oikein osanneet muutakaan, niin vain kiitimme ja lähdimme tiehemme. Se oli ensimmäinen maissiateria, jonka olin koskaan saanut. Siihen aikaan ei Suomessa maissista puhuttu, kuin korkeintaan paukkujyvinä, jotka piti itse paahtaa pannussa pop corniksi.
Olimme siis olleet oikeassa paikassa oikeaan aikaan... :)

Sillä kertaa ei ankeriaita saatu saaliiksi, mutta myöhemmin niitä kyllä tuli, ja laivassa kokki paistoi sittenkaikille ankeriaan palasia pannulla. Se joka on vasta paistettua ankeriasta maistanut tietää, miten maukkaalta ja herkulliselta se maistuu. Se on kuin porsaankyljystä, koska ankerias on niin rasvainen kala.
Ja maku vain parani, kun seuraavana päivänä saimme syödä jäljelle jääneitä palaisia, yön yli etikkamausteliemessä marinoituina.... Maiskis! :cheer:
Liitetiedostot:
Viimeksi muokattu: 10 vuotta 5 kuukautta sitten Tapani Salminen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 5 kuukautta sitten - 10 vuotta 5 kuukautta sitten #103 : Tapani Salminen
Karuselli Dowerissa

Safista lähdettiin viemään raakafosfaattilastia Suomeen hyvän sään vallitessa. Hiekka painoi paljon ja laiva oli niin raskasti lastattu, että se tuntui reagoivan aaltoihin hyvin hitaasti. Kolmonen (kolmas perämies) oli tietysti huolehtinut, että rajoja ei lastauksessa ylitetty, mutta silti meno tuntui kovin kömpelöltä.

Myrskyistä merenkäyntiä ei ollut, mutta Atlantilta vyöryvät suuret, loivat mainingit tekivät sen , että meri huuhteli tämän tästä kantta, kun laiva jatkoi matkaansa vakaasti samalla linjalla eteenpäin, kun aallot nousivat. Fööristä, keulasta, vesi lensi voimalla taivaalle ja sitten se putosi täkille, kannelle ja vaahtona kuohui reelingin aukoista takaisin mereen.

Matka kuitenkin jatkui rauhallisissa merkeissä. Otin säätiedotuksia päivittäin seuraaville merialueille, ja tavallinen merisää jatkui edessäkin päin. Biskajan lahdestakin selvittiin ilman myrskyjä ja aallokkoja. Se merialuehan on tunnettu siitä että siellä usein on voimakasta ristiaallokkoa, joka heittelee ainakin pientä laivaa.

Nyt meno jatkui normaalin tasaisena ja aurinko paistoi merenkulkijoille. Vapaavahtien aikana otin aurinkoa, missä nyt sattui rauhallinen, suojaisa kolkka löytymään. Merellä kun tuulee lähes aina, niin piti hakea tuulensuojainen paikka, ettei tule kylmä. Länsituulikin kun tuntuu merellä kylmältä, jos ei nyt ihan tropiikissa olla.
Propsilastien aikana kaivoin tavallisesti kansilastina olevien puiden väliin suojaisan montun, jonka pohjalla sai köllötellä lämpimässä auringossa, tuulen häiritsemättä.

Lähestyttiin jo Englannin kanaalin kapeinta kohtaa ja Dowerin valkoiset kalkkikivikalliot Englannin puoleisella rannalla alkoivat näkyä. Lähettelin päivittäiset kulkutiedot varustamolle Helsinkiradion (OFJ) kautta ja kuuntelin lopun vahtivuoron ajan kanaalin ja Euroopan liikennettä. Viidelläsadalla kiloherzillä kuului täällä aina paljon laivaliikennettä, kun rannikkoasemat antoivat liikennetiedotteitaan ja sanomiaan laivoille lähiliikenteessä juuri 500khz:llä, tai paremminkin sen uppitaajuuksilla (työskentelytaajuuksilla), 500Khz:hän oli kutsu ja hätätaajuus.
Täällä sai pitää varansa, ettei saanut yllättäen tälliä korvilleen, kun joku lähellä olevan laivan sähköttäjä painoi sähkötysavainta. Lähete tuli kovaa...
Saksalainen Norddeichradio DAN, hollantilainen Sceveningen radio PCH, ja Ostenderadio OST Belgiassa antoivat ilmoituksiaan ahkerasti. Englantilaiselta Portisheadradiolta , GKA jne., otin yleensä lähinnä Brittein saarten ja itäisen Atlantin säätiedotuksia.

Hakeuduin sitten vapaavahdilla taas aurinkoiseen paikkaan korsteenin itäiselle puolelle, suojaan lännestä puhaltavalta tuulelta. Olin siinä jo jonkin aikaa loikonut huovallani, kun äkkiä tunsin viileyttä. Avasin silmäni, ja huomasin korsteenin varjon siirtyneen päälleni. Hämmästyin kovasti, kun aloittaessani se piippu oli länsipuolellani ja aurinko etelässä.

Nousin ylös tarkastelemaan tilannetta ja huomasin meidän pyörivän ympyrää oikealle päin kanaalin kapeimmassa kohdassa. Laiva oli jo kiertänyt lähes täyden ympyrän ja meillä oli keula kohti Englannin valkoisia rantakallioita, ja suunta kääntyi koko ajan oikealle. Näin tämän myös laivan jättämästä vanavedestä. Vaahtovanahan jää jälkeen pitkäksi aikaa näyttämään sen, mistä laiva on kulkenut.
Isot valtamerilaivat väistelivät meitä kummallakin puolella parhaansa mukaan.

Ryntäsin komentosillalle, jossa automaattiruori teki hommiaan, ja sieltä komentosillan siivellä olleeseen karttahuoneeseen. Perämies oli siellä merkitsemässä karttaan laivan kulkutietoja, eikä ollut vielä huomannut mitään. Nopeasti hän poisti automaattiohjauksen, ja ruorista kääntämällä sai laivan taas oikeaan suuntaan. Se kävikin nopeasti, kun laiva oli jo lähes oikeassa suunnassa käännyttyään melkein koko ympyrän. Samassa kapteenikin nousi komentosillalle, huomattuaan tilanteen. Merenkulkijoilla on kyky tajuta kulkusuunnan muutokset laivan liikeistä, vaikka ei sitä näkisikään.

Kun sitten ruvettiin selvittelemään tapahtuman syitä, selvisi, että peräsin oli jumittunut automaattiohjauskoneiston käskystä toiseen laitaan. Ja syykin sitten selvisi.
Ahterissa olevaan sähköiseen ohjauskaappiin oli joku käynyt piilottamassa tupakka kartonkeja , joiden ulkokuoressa oli metallifoliota. Se oikosulki koneiston niin, että peräsin jäi jumiin toiseen laitaan.
Kukaan ei koskaan tunnustanut tätä tehneensä, mutta ajattelematon teko olisi voinut aiheuttaa vakaviakin seurauksia. Oli siitä kuitenkin se hyöty, että kukaan ei sen jälkeen varmastikaan ajatellut kyseistä kaappia hyvänä piilopaikkana...
Liitetiedostot:
Viimeksi muokattu: 10 vuotta 5 kuukautta sitten Tapani Salminen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 5 kuukautta sitten #104 : Tapani Salminen
Kieliopintoja

Margaretan miehistö (24) oli suurimmaksi osaksi Ahvenanmaalta, eri saarista ja myös itse pääsaarelta. Lundqvist Rederierna´han oli ahvenanmaalainen varustamo, jossa oli usean eri omistajan aluksia. Nykyään se taitaa olla osana Viking lines´ia.

Miehistöä oli myös manner-Suomesta, kautta koko maan. Pohjoisimmat Kemin seudulta. Myös norjalaisia ja espanjalaisia oli toisinaan. Porukkaa vaihtui aina, kun tultiin lähemmäksi Suomea, kun täällä aika harvoin poikettiin. Osa miehistöstä oli vakinaisia, jotka kävivät vain lomalla välillä, ja sitten tulivat takaisin. Itsekin olin heti ensimmäisellä reissulla 13 kuukautta yhteen menoon, ennen kuin kävin välillä lomalla, kun tultiin sopivasti Napoliin heinäkuussa 1967.

Vaihto pyrittiin tekemään aina mahdollisimman lähellä Suomea, koska jos ei ollut vielä palvellut laivalla vuotta, piti itse maksaa sijaiseksi tulevan matka. Varustamo maksoi muutoin kyllä sen. Tarkistin vielä niistä vastakirjoista, joita on jäänyt jäljelle, että siellä ainakin pari kertaa olen Paragon- palkkaliuskaan merkinnyt: ”Betalat ersättares resa.”

Palkkaliuskat olivat itsemonistavia päällekkäisiä luiskoja, jotka väännettiin kirjoituskoneeseen ja yritettiin osuttaa teksti niille varattuihin lokeroihin. Joskus meni viereen... :cheer:
Yksi osa liuskasta lähetettiin varustamolle, toinen liitettiin vastakirjaan niittaajalla ja kolmas jäi laivan arkistoon.
Nyt kun selailin niitä, ne tuoksuvat edelleen aivan samalta, kuin silloin. Tuli ihan samat tunnelmat, kuin aikanaan, kun niitä kirjoituskoneessa paukutin.... nostalgisia tunnelmia...(huokaus...)

Miehistöä oli siis monesta maasta, ja silloin olisi ollut mainio tilaisuus mm. ruotsinkielen taidon hiomiseen huippuunsa, mutta eipä niin vain käynyt. Alkuun yritin sitä kyllä. Kaikki ahvenanmaalaisetkin puhuivat kyllä suomea, mutta koetin aina tilaisuuden tullen puhua ruotsia heidän kanssaan. Kaikki suhtautuivatkin siihen iloisesti ja myötämielisesti. Kerran sattui kuitenkin sellainen tapaus, joka pysäytti opintoni, ja vei halun hommasta. Ihan mitätön tapahtuma sisänsä, mutta silloin se kuitenkin riitti.

Laivaan oli tullut uutta, nuorta porukkaa tuuraamaan lomalle lähtenyttä vanhaa miehistöä. Jatkoin tietysti ruotsin kielen opintojani. Kerran sitten oltiin isommalla joukolla iltaa istumassa ja hauskaa pitämässä. Yritin juuri puhua mahdollisimman sujuvasti ja nopeasti, ja sitten kieleni meni solmuun. Olin juuri puhunut ruotsin kielestä (svenska) ja oli tarkoitus jatkaa suomenkielestä (finska) mutta suustani tulikin vahingossa ”tala svinska”.

Voi sitä naurua, joka siitä seurasi. Juttuhan oli ihan hauska, ja nauroin itse makeasti mukana. Mutta sitten nauru jatkui liian pitkään. Kun siitä ei ruvennut tulemaan loppua ollenkaan, minua alkoi ”ottaa päähän”. Nuori ja epävarma kun olin, niin juttu aiheutti sen, että en sen jälkeen saanut enää aloitettua juttelua ruotsinkielellä.

Näin kovin pienestä voi asia olla kiinni silloin, kun jo valmiiksi epävarma ”ego” luulee saaneensa aihetta loukkaantumiseen. Jälkeenpäinhän tuo tuntuu ihan hölmöltä, mutta nuori ihminen herkästi reagoi noin, vaikka ei muutoin niin kovasti itsetärkeytensä selässä ratsastaisikaan.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 5 kuukautta sitten - 10 vuotta 5 kuukautta sitten #105 : Tapani Salminen
Joulu Casablancassa

Otettiin lumisesta Leningradista paluulasti Marokkoon. Paperipuuta lastattiin ruumaan ja lopulta myös kannelle sankassa lumipyryssä. Ilmat olivat niin huonot, ettei huvittanut lähteä kaupunkia tutkimaan, eikä siihen oikein olisi ollut aikakaan, kun lastaus kävi siellä niin nopeasti. Puitahan ei tarvinnut nostella vedestä nosturilla, vaan ne saattoi nostaa sylen tai parin verran kerrallaan vaijerilla ympäröityinä suoraan ruumassa olevaan pinoon. Ei paljon tarvinnut siis sielläkään niitä erikseen pinota.

Laivassa oli myös espanjalaisia miehiä, jotka eivät (niin kuin eivät monet muutkaan) halunneet lähteä maihin, koska silloin he olisivat saaneet passeihinsa merkinnän maassa käynnistä, ja siitä olisi saattanut tulla heille jossain vaiheessa ongelmia. Saattoi tämä olla lisänä vaikuttamassa omaankin päätökseeni olla lähtemättä kaupungille, en muista...
Joka tapauksessa meillä oli edellisen Amerikan vierailun aikana ollut ihmeelliset ”kuulustelut” laivalla maahantuloviranomaisten kanssa, jossa kysyttiin mm. mitä mieltä olette Neuvostoliitosta...

Kävin kuitenkin jonkun kaverin kanssa tutkimassa satama-aluetta ja sataman portilla rupattelemassa. Portilla oli aseellinen vartija, joka osoittautui inkeriläiseksi, ja hän puhui siis suomea. Koko juttelun ajan hän vilkuili hermostuneesti vahtikopille päin, joka oli siinä 50 metrin päässä portista. Lopulta hän sanoi, että meidän olisi parasta mennä pois, kun hänelle saattaa tulla vaikeuksia, jos hänen nähdään puhuvan meidän kanssamme.

Merimatka meni rauhallisesti, ja Dowerin liitukalliot olivat edelleen paikallaan. Biscajan lahdella hyppivät pyöriäiset keulan sivuilla korkealle ilmaan. Muuta erityisempää ei sitten tapahtunutkaan, ennen kuin olimme Marokossa, Casablancan satamassa.

Sataman edustalla oli ankkurissa laivoja ja pikkualuksia satama-alueen aallonmurtajan suojassa odottamassa lähestyvää myrskyä. Me pääsimme suoraan laituriin.
Seuraavana päivänä oli Jouluaatto, ja kun kaikki oli laivalla rauhoittunut, lähdimme pikku joukolla ruotsalaiseen merimieskirkkoon. Suomalaista siellä ei ollut, mutta tämä palveli ilmeisesti kaikkia pohjoismaita.

Tilaisuus ei ollut kirkossa vaan pikku tiloissa merimiespapin kotona, näin muistelen. Kirkossa käytiin kyllä tutustumassa ja huhuilemassa akustiikkaa.
Istuttiin sitten pitkän pöydän ympärillä kynttilän loisteessa ja laulettiin joululauluja. Minä olin ainoa suomenkielinen, mutta lauloin tietysti mukana sen minkä pystyin. Sitten laulettiin vielä yksi laulu suomeksi. Selvästi merimiespappi halusi näin huomioida tilanteen. Tunnelma oli tilaisuudessa hyvin tiiviis ja juhlallinen.

Sitten kun oli virret oli laulettu, puheet pidetty ja joulukahvit pipareineen juotu, tulikin yllättäen joulupukki. Eihän meillä ollut varattuna mitään lahjoja toisillemme, mutta kirkko oli järjestänyt lahjat kaikille. Pukki jakoi pikku lahjapaketit jokaisen eteen pöydälle. Yllättäen merimiespappi kävi vaihtamassa minun ja viereisen istujan lahjat nopeasti keskenään yhdellä käsien heilautuksella.

Kun lahjat sitten avattiin, minä sain hienon, tyylitellyn kivestä veistetyn marokkolaisen öljylampun. Viereinen istuja, joka oli heidän omaa porukkaansa sai jotain vaatimattomampaa, en enää muista mitä. Se öljylamppu on ollut muutamia kertoja käytössä ja on tallella takanreunuksella vieläkin. Siitä tulee aina mieleen tämä tapahtuma.
Liitetiedostot:
Viimeksi muokattu: 10 vuotta 5 kuukautta sitten Tapani Salminen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
10 vuotta 5 kuukautta sitten - 10 vuotta 5 kuukautta sitten #106 : Tapani Salminen
Öljylampun kuva. Lampua käytetään niin, että sydänlanka on kourun pohjalla ja tulee kärjestä hiukan esiin ja palaa pienellä liekillä. Hyvin itämainen tunnelma... :)
Liitetiedostot:
Viimeksi muokattu: 10 vuotta 5 kuukautta sitten Tapani Salminen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Sivun luomiseen käytetty aika: 1.720 sekuntia