Kapteenin salongissa ja vähän muuallakin

Joulut, jotka vietettiin merellä olivat tietysti työn juhlaa. Jokaisen piti tehdä vahtinsa, joten ei voinut kovin räyhäkkäästi juhlia. Arvokkuutta niissä kuitenkin riitti.
Systeemi pelasi niin, että päällystölle katettiin jouluruokailu kapteenin salonkiin ja miehistölle midshipin ruokailutilaan, joka oli tilavampi,kuin ahterissa oleva normaali ruokailupaikka.

Se oli mielenkiintoista, että porukka, joka tavallisessa ruokailussa piti yllä hilpeätä, joskus meluistakin seurustelua keskenänsä, muuttui kapteenin salongissa arvokkaasti käyttäytyväksi, hillityksi seurustelijaksi. Toisia huomioitiin kohteliaammin sanakääntein kuin normaalisti, ja jotenkin sai vaikutelman, että jokainen halusi tuoda esiin sen parhaimman puolen seurustelutaidoistaan, ja piti omalta osaltaan yllä juhlallista tunnelmaa. Niin nytkin, kun oltiin Casablancan satamassa juhlimassa Joulua 1967.

Kun oli kokoonnuttu pitkän pöydän ääreen, kapteeni piti pikku puheen, jolle hymistiin hyväksyvästi päitä nyökytellen. Saatettiin hiukan taputtaa käsiäkin, en nyt enää niin tarkkaan muista.
Sitten nostettiin snapsilasit ja skoolattiin. Ruoka oli tietysti tavallistakin maittavampaa. Keittiöhenkilökunta oli tehnyt parhaansa. Voi kun vielä muistaisin mitä kaikkea siinäkin pöydässä oli, mutta siitä on jo aikaa... Joka tapauksessa siinä oli tavallisesti kaikenlaista suomalaista jouluruokaa, niitä perinteisiä, kinkkua, juustoja, makkaroita, erilaisia laatikoita, lihapullia, kalaa eri muodoissa...Ruokia oli useita kierroksia ja tavallista herkullisemmista raaka-aineista valmistettuja.

Jokaisen jouluruokailun merellä ja satamissa muistan herkkuhetkenä. Köyhän perheen pojalle se oli aina jotain sellaista, mihin ei ollut tottunut kotona, paitsi tietenkin Jouluna. Jouluunhan panostettiin käyhissäkin oloissa tavattomasti. Silloin ei saanut puuttua mitään, vaikka usein tavallisina arkipäivinä ruokailu oli aika vaatimatonta. Silloin sitä en tajunnut, kun ei nyt koskaan kuitenkaan nälkää nähty, mutta maailmalla sen huomasin. Minun harvinaisena herkkuna pitämäni ruoat eivät useinkaan olleet muista kavereista mitään, ja minua katsottiin pitkään, kun kehuin niitä...

No niin...Kapteenin salongissa siis syötiin hyvin, seurusteltiin kohteliaasti, vaikkakin ehkä hiukan jäykästi, kuin arastellen tilaisuutta,vaikka kapteeni pitikin kevyttä jutustelua yllä. Ja välillä nostettiin snapsilaseja, ei kuitenkaan kovin usein. En muista, että kolmea kertaa enempää olisi koskaan skoolattu, ja snapsilasihan oli se pikkuinen lasi, johon peukalo juuri olisi mahtunut. Eihän ollut tarkoituskaan humaltua siinä tilaisuudessa, vaan tulla vain iloiselle mielelle.
Se oli siis arvokas tilaisuus, joka toistui vain kerran vuodessa. Sen jälkeen jokainen palasi omiin touhuihinsa, joku jatkamaan ilonpitoa, kun oltiin satamassa, joku vain lepäämään hyttiinsä.

Keskilaivan ruokalassa, maissa ollessa, ilonpito oli railakkaampaa ja se jatkui meluisana pitkälle yöhön. Stuertti ja muu keittiöhenkilökunta oli sinne varannut samat tarjoilut, hedelmät, pähkinät ja muu, mitä nyt Joulupöytään kuuluu. Meno oli vain joskus niin vauhdikasta, että seuraavana aamuna ”Stuju” ja messikallet ottivat pöytäliinan kulmista kiinni, ja kantoivat koko nyytin roskiin, tai lemppasivat koko hoidon laidan yli, jos oltiin merellä. Pöydällä kun oli paksu kerros pähkinän- ja hedelmän kuoria, ruokia, juomia ym. ja särkyneitä astioita melkoisessa mylläkässä. Ilo oli siis ollut vilpitöntä...
Siitä huolimatta, jokainen järjesti itsensä vahtivuoroonsa kunnossa, ja jos sattui, ettei pystynyt, joku aina tuurasi kaveria.

Vastakohtia Casablancassa

Marokossa oli silloin, ja lienee vieläkin, valtavat erot väestön tuloissa ja asumisoloissa. Casablancassa varsinkin se näkyi mereltä tulleille hyvin voimakkaasti. Kaupunki näytti mereltä katsellen, ja hyväosaisten kaupunginosissa kierrellen nimensä veroiselta, valkoiselta kaupungilta. Keskikaupunki oli hyvin siistiä ja valkoisia rakennuksia täynnä olevaa aluetta. Juuri sellaista, jota mielellään katselee, ja esittelisi vieraillekin.

Kuitenkin jo vähän sivummalla alkoivat slummit, joissa oli valtavan laajoilla alueilla vain tynnyreistä oikomalla saaduista pellin paloista kyhättyjä asumuksia, ja niiden rivistöjen välissä liejuinen kapea tie.
Merimieskirkon pastori vei meidät tutustumiskierrokselle, ensin kaupungille ja sitten noille vähäosaisten asuinalueille. Hän varoitti, että auton ovia ei saa avata, kun ajamme alueiden läpi.

Sen kyllä ymmärsi, kun näki ne olosuhteet, joissa he elivät. Lapset juoksivat auton vierellä ja roikkuivat auton ovissa ja muissa ulokkeissa, kun ajoimme hitaasti aluetta halkovaa loskaista raittia pitkin. En voinut ottaa sieltä valokuviakaan siinä tungoksessa. Tuskin heillä oli mitään lämmityslaitteitakaan noissa peltihökkeleissä, muuta kuin ehkä hiiliastia, jossa ruokansa keittivät. Yöt olivat kuitenkin kylmiä, vaikka päivällä aurinko porottikin.

Ajoimme sitten laitakaupungille, tai ehkä se oli jo maaseutua, jossa pysähdyimme erään yksittäisen perheen asumuksen viereen. Perhe oli ennestään papille tuttu, ja hän sanoi, että kun menemme lähemmäs, talon nuori äiti tulee lapsensa kanssa poseeraamaan pihalle. Hänestä voi sitten ottaa kuvia, ja voi antaa siitä hyvästä vähän rahaa. Tyhjät juomapullot, jotka olivat matkalla tyhjentyneet, oli suotavaa laittaa tienposkessa olevan pienen kilometripylvään viereen siististi, niin he saavat niistäkin jotain pientä tuloa.

Asumus oli samantapainen hökkeli, kuin aikaisemminkin nähdyt, mutta ei kuitenkaan ympäristönsä puolesta niin lohduttoman näköinen, kuin ne tiiviissä rykelmässä laajalla alueella olleet. Tässä oli kuitenkin rauhallinen ja suhteellisen siisti maaseutu ympärillä.
Kuvassa on oikealla kapteeni Hilding Karlsson, ja vasemmalla yliperämies , jonka nimeä en enää muista. Saattoi olla Jansson, mutta en ole varma.

Lastausporukka, joka ryhtyi propsilastia purkamaan, oli myös oma lukunsa. Laihoja, rasittuneen näköisiä miehiä, joista ainakin osa nukkui yönsä sataman muurin suojassa, kääriytyneenä pitkään hupulliseen kauhtanaan. Joillakin oli pieni nuotio lämmikkeenä edessään, mutta suurin osa vain horrosti paikallaan istuen tai nojaten selkänsä kivimuuriin, kauhtanan huppu päänsä yli vedettynä.

Siitä he sitten aamuvarhaisella, kylmästä kankeana, nousivat uuteen päivään ja alkoivat hitaasti pyöritellä propseja käsissään ravistellen välillä sormiaan. Puiden väleissä kun oli lunta, eikä heillä ollut minkäänlaisia rukkasia tai muuta suojaa käsissään. Joku oli kietonut rättejä kämmeniensä ympärille suojaksi. Runsaat pari viikkoa laivan purkaus kesti sillä systeemillä.
Mutta eipä siinä voinut suurempaa tehokkuutta odottaakaan, niillä eväillä, mitä heillä oli. Kuulin, että he ansaitsivat päivän työstä, sen verran, että sillä sai ranskanleivän ja illan hassisannoksen. Sääliksi kävi kaikilla tavoilla.

Tuo seuraava juttu tuli tähän ensin vajaana, kun mobiililajakaistayhteyteni katkesi. Poistin sen siis tästä.

Lompakko

Alkuun kuljin Casablancassa yksin tutustumassa kaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Olin silloin vielä niin sinisilmäinen maailman suhteen, että kuljin sellaisissa asuissa, joista jokainen vastaantulija varmasti tunsi minut turistiksi. Tämä oli taas yksi niitä hölmöjä juttuja, joita tuli ajattelemattomuuksissaan tehdyksi.

Olin kierrellyt koko päivän kaupungin hyvinvoivan osan kaduilla ja alkoi olla jo ilta. Olin juuri kävelemässä hiljaista sivukatua pääkadulle päin lähteäkseni jo vaeltelemaan satamaa ja laivaa kohti, kun minut äkkiä ympäröi kolme arviolta parikymppistä marokkolaista nuorta miestä. Yhdellä oli kädessään jonkinlainen pikku taulu, johon oli puurimoista muotoiltu jotain kuvioita, saattoi olla taloja ja puita jne.
Sitä hän näytti minulle ja yritti kaupata taulua hyvin innokkaasti. Koko ajan piiri tiivistyi ympärilläni. Koetin selittää, että en voi ostaa sitä, eikä minulla ole rahaa.

Jokin vaisto varoitti, että jos he huomaavat minun kaivavan rahaa jostain, kaikki häviää sen tien ja minulle saattaa käydä hullusti. Sanoin siis, etten voi ostaa taulua ja ettei minulla ole rahaa mukana. Silloin sivullani ollut poika taputti takataskuani, ja sanoi, että täällähän sitä rahaa on.

Alkoi näyttää mitä ilmeisemmältä, että kohta minut ryöstetään. Katselin jo pakotietä, mutta pojat olivat ympärilläni ja estivät siten vapaa liikkeen mihinkään päin. Tuntui, että jos lähden väkisin rynnimään läpi, he saavat siitä kaipaamansa kimmakkeen käydä kimppuun. Koetin vielä keksiä jotain tilanteeseen sopivaa lausetta, mutta en heti keksinyt. Katu oli aivan hiljainen, eikä ketään muita näkynyt missään.

Silloin käveli läheisen kadunkulman takaa esiin saksalainen, äänekkäästi keskusteleva turistiryhmä oppaansa johdatuksella. Kun he olivat tulleet kohdalleni, liityin heidän joukkoonsa ja kuljin turistilauman mukana keskikaupungille ja pääsin näin pälkähästä. Katulamput olivat jo sillä välillä syttyneet, joten suunnistin suoraan laivalle.

Tämän tapauksen jälkeen jätin lompakon kokonaan pois käytöstä, enkä käytä sitä vieläkään. Rahat laitoin siitä lähtien vain taskuuni, josta niitä oli mahdoton ulospäin nähdä. Ei siis pullottanut lompakko enää takataskussa.

Itsekseni vain ihmettelin, miten kovakalloinen ja hidasoppinen pitää ihmisen olla, kun en ollut edes ajatellut siihen mennessä noissa maissa iltaisin yksin liikkumisen vaaroja. Olin jo monta päivää kulkenut kaupungissa turistin näköisenä, mutta nyt muutin myös sitä. Otin siitä lähtien aina niskaani vanhan tikkitakkini, josta minua ei aivan heti turistiksi tunnistaisi.

Burgha

Olin Casablancassa risteillyt eksoottisilla ostoskaduilla kaverin kanssa koko päivän ja oltiin kävelemässä erästä keskustan katua pitkin satamaa kohti. Aurinko paahtoi kuumasti ja olin jo polttanut ohuthiuksisen päälakeni. Vaikka oli joulunaika ja siis talvi, oli Marokon leveysasteen aurinko silti äkkiseltään liikaa pohjolan valkonaamoille.

Kadulla oli kulkijoita harvakseen, mutta koko ajan oli kuitenkin vastantulijoita, joita väistellä. Äkkiä huomasin vastaamme tulevan pitkän, vaaleansiniseen burghaan pukeutuneen naisen. Se oli jotenkin outo näky Casablancankin kaduilla. Siellä kansa vaelteli tavallisissa vaatteissa, ja naisetkin käyttivät yleensä kaapua, joka kuitenkin jätti kasvot paljaaksi. Huivi oli tavallisesti pään suojana.

Tällä vastaantulijalla oli siis ilmeisesti juhlapuku päällä. Kuin sinisenä silkkinä välkehtivä burgha peitti kaiken, eikä näkyvissä ollut muuta kuin silmien kohdalla oleva kapea aukko. Nykyisinhän sellaiseen näkyyn on jo länsimaissakin totuttu, jos ei muuten, niin television kuvien välityksellä. Silloin se oli harvinainen näky Marokossakin, ainakin minun kokemukseni mukaan.

Vastaan tulevaa ilmestystä tietysti katselin ihmeissäni, ja juuri kohdalla nainen käänsi vähän päätään ja iski minulle silmää ohi mennessään. Se oli niin yllättävää, että seisahduin siihen paikkaan, ja jäin katsomaan hänen jälkeensä. Nainen käveli vähän matkaa eteenpäin ja poikkesi sitten lauta-aidassa olevasta portista sisään. Hän vilkaisi vielä meihin päin hävitessään korkean aidan taakse.

Kerroin kaverille silmäniskusta, ja olihan hänkin huomannut sen. Kaverini oli jo keski-ikäinen mies ja paljon merillä seilannut ja siis kokenut kaikenlaista. Hän sanoi, että jos menen naisen perässä lauta-aidan taakse, niin minut kolkataan ja ryöstetään. Kun vähän ihmettelin mistä hän niin arveli, hän kysyi, että enkö huomannut, miten pitkä tuo kulkija oli. Eivät marokkolaiset naiset ole niin pitkiä, joten todennäköisesti burghan suojassa ollut kulkija olikin mies.

Näin varmaan olikin. En itsekään ollut nähnyt kaupungissa niin pitkiä naisia. Sainpahan taas tärkeän oppitunnin huomioiden tekemisestä ja järjen käytöstä.

Basaarikatu

Purkuhomma kävi satamassa kovin hitaasti, eikä välttämättömiä paperitöitäkään ollut sen jälkeen, kun sain tammikuun palkat laskettua, joten paljon kuljeskelin vain Casablancan kaupunkiin tutustumassa. Silloin vielä kuljin yksikseni. Olin taas kierrellyt vähän sivummalla olevia alueita, ja löytänyt sieltä kapean basaarikadun, jossa selvästikin paikallinen väki kävi ostoksilla. Kadun kummallakin puolella oli kaikenlaisia kauppoja, joissa myytiin elintarvikkeista metallitavaroihin asti vaikka mitä.

Myymälät olivat pieniä syvennyksiä kivitalojen alakerrassa, joissa oli sivuun vedettävät metalliverhot, jotka yöksi työnnettiin kiinni ja lukkoon. Liikuskelin hitaasti kaupasta toiseen, ja katselin mitä kaikkea oli myynnissä. Perinteiseen tapaan oli hedelmätiskejä keoiksi pinottuine hedelmineen, maustekauppoja erivärisine maustesäkkeineen, nahkapalleja, joilla asunnoissa istuttiin. Tuolejahan heillä ei ollut, vaan kotona oli matalan pöydän ympärillä näitä nahkaistuimia, joiden sisään oli tungettu täytteeksi kaikenlaista joutavaa lumppua. Muutaman sellaisen sitten ostinkin, tosin ilman niitä kangaslumppuja. Pallit täytettiin pulleiksi sitten vasta kotona.

Metallitaoksisia astioita oli kaikenlaisia, etupäässä kuparista tai messingistä tehtyjä. Ostin kahvipannun ja lattialla seisovan jalallisen kuparisen ruukun. Kolmijalkainen kuparikattila lähti myös mukaani. Se oli tarkoitettu hiilien tai nuotion päälle laitettavaksi, ja sekin oli jo selvästi ollut käytössä. Sillä kai sen ostinkin, kun se näytti jo antiikilta. Sen kylkiin oli kiinnitetty messingistä valettuja eläinhahmoja. Basaarissa oli paljon ihmisiä samoissa asioissa, kuin itsekin olin ja joissakin kohteissa ihan tungokseen astikin.

Tutkin juuri kaikessa rauhassa erään liikkeen edustalla tavaroita, kun äkkiä havahduin siihen, että oli tullut aivan hiljaista. Lähelläni ei yllättäen ollut ketään, ja kun katselin ympärilleni, en nähnyt missään ihmisiä. Koko basaarikatu näytti tyhjältä. Musiikki joka oli soinut alueen kaupoissa jopa häiritsevän kovaa, oli vaiennut. Kaupoissa ei näkynyt edes myyjiä. Silloin alkoi tuntua oudolta koko tilanne, ja varoituskellot alkoivat ”soida” päässäni. Oli sellainen tunne, että jotain kohta tapahtuu, jonkinlainen uhkaava tunnelma, sen elämän ja vilkkaan touhun äkkiä loputtua. En ymmärtänyt mistä oli kysymys, mutta keräsin nopeasti tavarani ja aloin vauhdilla kävellä pois hiljentyneeltä kadulta, koko ajan olkani yli vilkuillen. Oli sellainen omituinen tunne, että tuntui tapeelliselta varmistaa koko ajan selustansa.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja hiljaisuuden syykin selvisi sitten myöhemmin. Satuin olemaan ostoksilla juuri siihen aikaan, kun alkoi islamilainen iltapäivän rukoushetki. Minulla ei siihen aikaan ollut mitään käsitystä muista uskonnoista, kuin tästä meidän kotoisesta luterilaisuudestamme, joten en tiennyt, että näissä maissa hiljennytään tietyillä kellon lyömillä rukoukseen. Asiakkaat basaarikadulta olivat kaikonneet koteihinsa ja kauppiaat olivat vetäytyneet myymälänsä takaosaan matoilleen rukoushetkeen, kun kutsu oli minareetista kuulunut, vaikka en ollut sitä osannut mitenkään noteerata.

Rukoushetken jälkeen ilmeisesti hyörinä taas alkoi basaarikadulla entiseen tapaan. Kävin siellä vielä monta kertaa ja myöhemminkin s/s Brettenhamin kanssa ostelemassa matkamuistoja, esim. messinkisen kuriiritorven, josta tulee mahtava törähdys, kun siihen puhaltaa, kamelinsatulan ym. hyvin eksoottista tavaraa. Kaikki on vielä kotona ympärilläni. Ei tarvitse, kuin vilkaista ympärilleni, kun tulee heti paljon muistoja mieleen...