Salminen, sähköttäjä Sotkamosta, # 3

Lisää
11 vuotta 6 kuukautta sitten - 11 vuotta 6 kuukautta sitten #178 : Tapani Salminen
Nolot valokuvat

Taisi olla vuosi 1966, kun ostin Tukholmasta mustavalkoisten valokuvien tekemiseen tarvittavat välineet. Laivassa oli kaveri, joka oli harrastanut kuvien tekoa jo pidempään, ja häneltä sain oppia ja opastusta aiheeseen.

Hankinkin sitten koko arsenaalin: Hyvän peiliheijastuskameran vaihdettavalla objektiivilla, käytetyn tosin, ja mustavalkoista filmiä purkissa metritavarana, josta sitten myöhemmin pimeässä latasin sitä käsikopelolla kinofilmirullalle.
Sitten piti hankkia myös filmin kehityspurkki, suurennuskone, valokuvapaperia, jyrkkää ja pehmeätä sekä paperikuvien rajauslaite.

Tarvittiin myös valokuvien kuivaus- ja kiillotustyyny, joka kuumeni sähköllä sopivaan lämpötilaan. Ja tietysti tarvittiin myös asiaan kuuluvat litkut, kehitteet ja kiinnitteet ja valokuvien liikutteluun liemissä tarvittavat bambupuiset atulat. Sormet nimittäin tahtoivat tulla kehitteestä keltaiseksi, jos kuviin koski sormin.

Otin sitten kaikenlaisia meriaiheisia kuvia, joita kehittelin hytissäni ensin filmiksi ja sitten valokuviksi. Tein myös niistä postikortteja, joita kaverit mielellään ostivat suunnilleen omakustannushintaan, ja lähettivät niitä kotiin. Ei ollut tarkoituskaan tehdä niillä bisnestä, vaan kun homma oli niin mielenkiintoista, oli mukava, että sain niitä tehdä ja pääsin niistä vielä eroonkin. Ja voin taas ostaa lisää valokuvientekotarvikkeita.... :)

Jossakin vaiheessa innostuin kokeilemaan. Otin esim. kuvan hyttini kattolampusta ja liitin sen negatiivin nurinpäin Pohjanmereltä ottamani kuvan negatiivin päälle. No – UFOhan siitä selvästikin tuli. Taiteellisiakin kuvia yritin ottaa, kuten kuvia Casablancan palmuista ja sikäläisen kirkon alttaritaulusta.

Valokuvan tekoa opettanut kaveri pyysi jossain vaiheessa laitteita lainaksi. Hänellä oli negatiiveja, joista hän halusi tehdä kuvia. Tottakai lainasin välineitä, ja hän vei ne hyttiinsä hommaa varten. Kun hän sitten aikanaan palautti laitteet minulle, hän antoi korvauksena välineiden lainasta käteeni nipun kuvia, joita hän oli tehnyt.

Kuvat olivat kyllä mielenkiintoisia, mutta niissä oli hyvin arvelluttava alastonaihe ja sellaisia yksityiskohtia, joita ei tuttaville kehtaisi näytellä. Laitoin ne kiireessä pöytälaatikkooni, aluspaperin alle, ettei niitä ilman penkomista huomaisi.

Tultiin sitten jossain vaiheessa Amerikan mantereelle, ja laivaan nousi liuta innokkaita tullimiehiä, jotka tavanomaisten viinan ja tupakan lisäksi kysyivät, onko pornokuvia? Amerikkahan oli jo silloin yksi suuri kaksinaismoraalin maa, ja sellaisia ei virallisesti hyväksytty.
Sanoin, että onhan tuossa lainaksi saamani Playboy –lehti, mutta se ei heitä kiinnostanut tarkoittamassaan mielessä. Siinähän oli vain oikein kauniita ja esteettisiä kuvia.

Silloin yht´äkkiä muistin mitä pöytälaatikkoni pohjapaperin alla oli. Minua rupesi siinä vaiheessa hermostuttamaan, ja virkansa tuomalla kokemuksella tullimiehet tietysti huomasivat tämän. Alkoi kova penkominen hytissäni kun he hakivat olettamiaan piilotettuja ja kiellettyjä maahantuliaisia.

Lopulta, kun mitään ei löytynyt, he kiinnostuivat pöytälaatikostani, joka oli lukossa. Tiukasta kehotuksesta jouduin sen sitten avaamaan. Kaverit tutkivat sen sisältöä, ja minä olin haukkana vieressä. Laatikossa oli nimittäin paksu nippu dollareita, jotka olin saanut miehistölle jaettavaksi, jokaiselle tilauksensa mukaan, ja joita en vielä ollut päässyt jakamaan.

Summa oli melkoinen, ja sen nähtyään he ilmeisesti päättelivät, että hermostumiseni johtui niistä rahoista. He sulkivat laatikon, ja minä väänsin sen välittömästi lukkoon ja otin avaimen taskuuni.

Tullitarkastus minun osaltani loppui siihen. Kun miehet olivat häipyneet, otin koko valokuvanivaskan laatikon piilosta taskuuni, menin vessaan, revin kaikki aivan pieneksi silpuksi ja vedin vessanpöntöstä alas mereen. HUH HUH... B)
Liitetiedostot:
Viimeksi muokattu: 11 vuotta 6 kuukautta sitten Tapani Salminen. Syy: kirjoitusvirhe

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
11 vuotta 6 kuukautta sitten - 11 vuotta 6 kuukautta sitten #179 : Tapani Salminen
Alexander Graham Bell

Olimme taas Margaretan kanssa tulleet Amerikan puolelle hakemaan Englannin paperiteollisuuden tarvitsemaa raaka-ainetta, propsia. Paikka oli Uuden Englannin Nova Scotia. Mantereesta erillinen saareke tai niemeke maanosan itärannikolla, ja siellä Baddeck niminen pieni kylä. Kylä ei kuitenkaan ollut niitä aivan pienimpiä. Asukkaita oli varmaan muutamia tuhansia ja seutu oli oikein rehevää ja vehmasta.

Ehkä se vaikutti merimiehen silmään todellistakin kauniimmalta, kun oli useita viikkoja katseltu vain Atlantin vihreänharmaata vettä ja harmaata taivasta. Maan, puiden ja ruohon värit oikein syöpyivät tajuntaan kun samosin vapaa-aikanani kylän ympäristössä tutkimassa paikkoja.

Laivan lastaushan kesti yleensä toista viikkoa, joten kylä ehti tulla tutuksi. Kylässä risteileviä hiekkateitä, - joita en oikein osaa kaduiksi sanoa -, kulkiessani kiinnitin huomioita useisiin myytävänä-kyltteihin talojen pihoissa. Talot olivat siistejä ja jostain kummasta kaipuun tunteesta teki mieleni ottaa niistä kuvia muistojen arkistoon, niin kuin sitten teinkin.
Tai ehkä mielessä oli alitajuinen mahdollisuus, ja mieliteko jopa jonkin talon ostamisestakin, vaikka lompakko ei antanutkaan mitään edellytyksiä sellaisille haaveille. Kylä ja sen ympäristö oli kuitenkin niin silmää ja tunnepuolta viehättävää, että viihdyin siellä.

Kylän vasemmalla puolella, satamasta katsoen oikealla puolella metsäinen, reheväkasvustoinen rinne nousi korkealle muun maiseman yläpuolelle. Sinne vaeltelin eräänä päivänä. Kuljin salaperäistä metsäpolkua, joka kiemurteli lehvästöjen katveessa, eikä koskaan tiennyt, mitä seuraavan mutkan tai oksien takana odotti.

Yllättäen aukesi edessäni laaja niittymaisema, jonka keskellä oli ihmeellisen muotoinen rakennus, kuin pystyyn nostettu simpukan kuori, jonka etuseinä oli kauttaaltaan yhtä lasi-ikkunaa. Pihassa nurmikon keskellä oli omituinen taideteos tai muistomerkki, joka muistutti ehkä leijaa tai jotain lentokoneen osaa.
Yritin sisälle, mutta paikka oli kiinni, eikä ketään ollut paikalla.

Myöhemmin otin selvää tästä kauniista rakennuksesta ja alueesta. Se oli Alexander Graham Bell´in museo.

Hän oli tiedemies, joka keksi puhelimen. Muitakin keksijöitä oli siihen aikaan kehittämässä samaa ideaa, mutta Bell´in keksintö vei voiton. Hän myös kehitteli montaa muutakin uutuutta, mm. sähköpianoa, metallinpaljastinta, kokeili erilaisia leijoja ja kehitti lentokoneita. Ja se mikä minua eniten kiinnosti oli hänen pikaveneiden kehittelyharrastuksensa. Erilaisia malleja hän kokeili maisemaa reunustavalla Baddeckinlahdella.

Ajo oli varmasti hurjaa ja moottorien mylvintä mahtavaa siihen maailmanaikaan. Siellä hän saavutti v. 1919 kehittämällään kantosiipialuksella silloisen nopeusennätyksen 114 km tunnissa.

Alexander Graham Bell haudattiin v. 1922 Nova Scotialle, ilmeisesti juuri Baddeck´iin, kenties juuri tuon museon läheisyyteen. Näin ainakin annan itseni uskoa.
Viimeksi muokattu: 11 vuotta 6 kuukautta sitten Tapani Salminen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
11 vuotta 6 kuukautta sitten #180 : Tapani Salminen
Pienoiskiväärin patruunat

Margaretassa oli yhteen aikaan yliperämiehenä kaveri, jolla oli mukana pienoiskivääri. Hän oli ostanut sen Kanadassa, erään vuonon perukassa olevasta pikkukylästä paikalliselta mieheltä, samalla kun osti häneltä kirjavan hylkeennahankin.

Satamissa ase oli ”sikelikaapissa”, tullimiehen lyijysinetillä sulkemassa varastokaapissa, yhdessä kaikkien laivan henkilökunnan ylimääräisten viinojen ja tupakoiden kanssa. Kaapin sinetin sai murtaa ja kaapin avata vasta laivan lähdettyä satamasta ja tultua maan aluevesirajojen ulkopuolelle. Merelle tultaessa se oli taas yliperämiehen käytettävissä. Hän ammuskeli sillä laivaa seuraavia lokkeja ja tuulen mukana laivan kylkiä pitkin liitäviä kajavia.

Kajavat olivat hauskoja veitikoita. Ne saattoivat liidellä tuulessa ensin laivan toisella puolella, vaihtaa sitten siipiään räpäyttämättä laivan toiselle kyljelle. Ne liitelivät yleensä hiukan laivan kulkuvauhtia nopeammin, joten kun ne pääsivät keulan kohdalle ne nousivat edelleen siipiään liikuttamatta ylös tuuleen ja jättäytyivät aluksen taakse. Sieltä ne taas aloittivat hitaan nousun melkein Margaretan kylkiä hipoen keulaa kohti. Tätä ne saattoivat jatkaa tuntikausia ja sitä oli hauska seurata pelkän vellovien aaltojen katselun sijaan.

Kukaan laivassa ei pitänyt tästä ammuskelusta, mutta siitä ei jostain syystä yleisesti puhuttu. Näin kuitenkin kavereiden ilmeistä asianlaidan aina kun pamaus kuului. Merillähän on monenlaista legendaa entisaikojen merenkävijöiden jäljiltä. Albatrossin ampumista esimerkiksi pidettiin erittäin pahana ja vahingollisena tekona. Sen uskottiin entisaikaan tuovan huonoa onnea ampujalle ja koko laivalle.
Joka tapauksessa turha tappaminen ja ammuskelu tuntui pahalta. Eihän lokki sen enempää kuin kajavakaan mikään albatrossi ollut, mutta lentävä viaton luontokappale ja merimiehen seuralainen kuitenkin.

Tultiin sitten jälleen kerran Kanadasta Englantiin, erääseen Thames-joen satamaan. Illalla laivan purkaus lopetettiin siltä päivältä ja nuori porukka oli lähdössä kaupungille. Tuo yliperämies, joka oli jo vanhempi mies, ja jota eivät nämä nuorten illalliset riennot enää kiinnostaneet, tuli kysymään minulta, toisinko hänelle lisää pienoiskiväärin patruunoita, kun ne olivat päässeet loppumaan. Lupasin heti koettaa katsella niitä jos löytäisin, vaikka minulla ei todellisuudessa ollut aikomustakaan niitä tuoda lisää. Olen aina pyrkinyt välttämään vilpillisyyttä, mutta tuossa tilanteessa, jos olisin kieltäytynyt, hän olisi mennyt kysymään joltain toiselta, joka ehkä olisi niitä tuonutkin. Olihan hän yliperämies...

Iloinen porukka lähti siis maihin ja kaupungilta löytyi sopiva ja mukavan tuntuinen pubi johon juututtiin ottamaan pitkistä tuopeista tummaa juotavaa. Siinä illan mittaa huomasin, kun laivan toinen perämies supatteli erään nuoren ja reippaan matruusin kanssa vilkaisten välillä minua. Hetken kuluttua matruusi nousi, tuli luokseni ja sanoi menevänsä mielellään puolestani katselemaan kaupungille, josko hän löytäisi niitä patruunoita. Suostuin oitis hänen esitykseensä, ja niin hän lähti ulos pubista.

Kotvan kuluttua sama matruusi astui sisälle, ja tuli sanomaan, ettei hän löytänyt ampuma-asetarvikkeita myyvää liikettä, eikä ollut siis voinut hankkia niitä yliperämiehen pyytämiä patruunoita. Hyväksyin huvittuneena selityksen ja matruusi meni jatkamaan pint-tuopin tyhjentämistä. Nuori mies oli todennäköisesti vain kiertänyt korttelin pariin kertaan, ennen sisään tuloaan. Niin lyhyen aikaa hänen hakuretkensä kesti.

En vieläkään tiedä, epäilivätkö muut, että todella hankkisin niitä ampumatarvikkeita, kun he järjestivät tällaisen näytelmän, vai halusivatko he antaa minulle tilaisuuden puhua totta.

Joka tapauksessa seuraavana päivänä selvitin yliperämiehelle, miten liikettä haettiin, mutta sitä ei löytynyt, eikä ilmeisesti ollut lähistölläkään.
Panoksia ei siis laivalle tullut ja paukuttelu loppui siihen ja kaikki, paitsi yliperämies, olivat tyytyväisiä.

Ajattelin kertoa tämän tapauksen, koska en usko tällä enää pahoittavani kenenkään mieltä. Molemmat perämiehet olivat jo vanhoja miehiä, joten todennäköisesti tätä tarinaa ei ole enää lukemassa kuin korkeintaan se reipas matruusi.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
11 vuotta 6 kuukautta sitten #181 : Tapani Salminen
Sheep ja ship

Aivan alkuaikoina v. 1966, kun Margareta oli aikarahdattu tuomaan paperipuuta Kanadasta Englantiin pitkäksi aikaa, saavuttiin pikku paikkaan lähellä Liverpoolia. Propsilasti oli haettu Hare Bay´sta, joka oli New Foundlandin itärannikolla pitkän vuonon päässä oleva vähäinen kylä.

Merimatka Atlannin yli kesti yleensä 10 – 13 päivää, jos oli hyvät ilmat. Paperipuun purkaus kesti tavallisesti yhtä kauan, kuin lastauskin, kun se tehtiin samalla tavalla. Puut ruumassa sidottiin nippuihin jotka nosturi nosti auton lavalle. Jossakin oli kyllä nopeampikin tapa. Puut pudotettiin laivan vieressä olevalle kuljettimelle, joka nosti kulkiessaan puut korkealle , suuren propsikasan yläpuolelle ja pudotti ne sieltä sitten kasaan. Kasat olivat valtavia, kymmeniä metrejä korkeita, ja levinneet laajalle alueelle. Niitä kasteltiin koko ajan suurilla vesisuihkuilla luullakseni siksi, etteivät tuholaishyönteiset ryhdy pesimään niissä. Puissahan oli vielä jonkin verran kuorta jäljellä.

Lähdin ajankulukseni eräänä päivänä kävellen läheiseen kylään. Sinne oli 2-3 kilometrin matka, mutta merielämän vastapainoksi halusin kävellä. Minulla oli kirje kotiin postitettavana, ja hain kylään päästyäni postilaatikkoa ja postimerkkiautomaattia. Löysinkin ne eräästä kadun kulmasta. Minulla ei kuitenkaan näyttänyt olevan automaattiin sopivaa kolikkoa. Katselin ympärilleni, ja kohta minua lähestyikin katua pitkin iäkäs ja pitkä herrasmies.

Pysäytin hänet mielestäni kohteliaasti ja koetin huonolla ja hapuilevalla englannillani selvittää tilannettani hänelle, siis että voisiko hän vaihtaa kädessäni olevan rahan sopiviin kolikoihin postimerkkiautomaattia varten. Vanhus kuunteli puhettani hetken ja katseli minua nenänvarttansa pitkin, pitkä mies kun oli, ja totesi:” I beg your pardon, I don’t quite catch, what you said. ” (Anteeksi, mutta en oikein ymmärtänyt mitä sanoit).

Tunsin itseni kauhean noloksi ja rupesin vaivalloisesti selittämään asiaani uudelleen, mutta silloin vierelle pysähtynyt nuorehko nainen kaivoi taskustaan sopivat kolikot, vaihtoi ne kämmenelläni olevaan rahaan. Sitten hän nappasi siitä sopivan killingin, laittoi sen automaattiin, otti pahviliuskan merkkeineen alalaatikosta minne se tuli ja ojensi sen hymyillen minulle. Olin onnellinen, että joku ymmärsi minua...

Kun olin hoidellut asiani kylässä, lähdin kävelemään takaisin laivalle. Oli kuitenkin jo alkanut hiukan väsyttämään ja ajattelin oikaista. Olin tullessa kiertänyt laajan teollisuusalueen ympäri, ja ajattelin nyt yrittää, josko pääsisin kulkemaan tehdasalueen halki, ettei tarvitsisi taas kiertää sen ympäri. Alue oli kuitenkin aidattu, ja portilla oli vartija.

Koetin selittää hänelle tilannettani, että olisin oikaisemassa alueen kautta laivalleni, siis että etsin tietä laivaani (my ship), joka oli alueen toisella puolella. Vartija kuunteli kohteliaasti vuodatustani ja oli selvästi aivan ihmeissään. Rupesin siis taas selvittämään asiaa uudelleen, mutta hän keskeytti puheeni ja sanoi: ”Jes, jes, but sheep” (lammas), ja näytti kämmenellään jotain näkymätöntä n. 40 cm korkuista maapinnan yläpuolella. Huomasin, että olin lausunut sanan ship liian pitkänä ja hän luuli minun etsivän alueelta lammastani.

Asia korjaantui, kun käytin laivasta sanaa vessel. Tulin kyllä siis lopulta ymmärretyksi, mutta alueen läpi en silti päässyt. Piti kuitenkin kiertää samaa reittiä, kuin olin tullutkin, tai oikeastaan vähän pidemmästikin, kun piti palata ensin takaisin tielle sieltä portille johtaneelta pitkältä ajoväylältä. B)

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
11 vuotta 6 kuukautta sitten #182 : Tapani Salminen
Norddeich Radion jouluviesti

Margareta puski Pohjanmeren aaltoja eräänä jouluaattona. En enää muista minne oltiin menossa tai mistä tulossa, mutta muuten se Joulu jäi erityisesti mieleeni saksalaisen Norddeich radion ansiosta.

Joulua oli vietetty aikaisemmin muualla, mutta sillä kerralla oltiin Euroopan vesillä ja siis Pohjois-Euroopan rannikkoradioasemien 500 kHz:n kuuluvuusalueella. Eurooppalaiset rannikkoasemat kuuluivat öiseen aikaan lähes puoleenväliin Atlantin valtamerta, vaikka päivällä niiden lähete sammui kuuluvista jo paljon aikaisemmin.

Nyt oltiin siis aivan niiden kyljessä, ja päivystysaikana piti vastaanottimen äänenvoimakkuusnuppi olla käännettynä aika lailla länteen päin, eikä suinkaan kaakkoon, niin kuin kauempana oli laita. Muuten sai kuulokkeista melkoisen tällin korvilleen, kun lähistöllä oleva rannikkoasema tuli äkkiä ääneen. Minäkin sain sellaisesta tällistä, tai ehkä useammastakin, ikuisen kuulovamman, kun korvan värekarvat katkeilivat pois tietyiltä äänialoilta kokonaan.

Oli oltu kapteenin salongissa jouluaterialla, joka aina oli hyvin juhlallinen tilaisuus, niin kuin taisin jo aikaisemmin kertoilla. Vielä hyvän jälkiruoan maku suussa ja parin snapsilasin vahvistama juhlatunnelma mielessä siirryin sitten jossain vaiheessa radiohuoneeseen, kun alkoi vahtivuoro. Avasin pitkäaaltovastaanottimen, jossa 500 KHz:n kutsutaajuus oli jo valmiina päivystystä varten. Kun putket olivat lämmenneet, alkoi vastaanottimesta kuulua tuttu taustasuhina, kun radiotaajuudella oli nyt muuten hiljaista. Aisti selvästi, että oli juhlapäivän aattoilta ja kaikki olivat jo päivällä toimittaneet tärkeät asiansa, sekä laivoissa että maissa.

Äkkiä hiljaisuuden katkaisi Norddeichradion vahva CW-baritoni. Sen sähkötysääni oli aina miellyttävä, kuin torvimainen, tuubamainen törähdys, matala ja hillitty. Asema alkoi antaa sanomaa kutsutaajuudella rauhalliseen ja juhlalliseen tahtiin, ehkä noin 60 merkkiä minuutissa:
CQ...CQ...CQ...de DAN...DAN...DAN...MERRY XMAS FOR EVERY STATION OF WORLD…DE DAN…DAN…DAN…AR…VA
Eli siis Yleinen kutsu, tässä Norddeichradio DAN, Hyvää Joulua kaikille maailman radioasemille, tässä Norddeichradio DAN, sanoman lopetus, kuulemiin.

Sitten oli taas hiljaista. Ei kuulunut kuin radion taustakohina...

Tämä yksinkertainen viesti rauhallisen juhlavasti sähkötettynä kruunasi silloin minun Joulutunnelmani. Siinä kristallisoitui koko se päivän aikana latautunut Joulun odotus ja merkitys. Kun jatkoin 500 Khz:n kutsu- ja hätätaajuuden kuuntelemista, koin vain syvää rauhaa, maailman laajuista ystävyyttä ja tuntui, että kaikki maailmassa oli vain hyvin...vain hyvin.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Lisää
11 vuotta 5 kuukautta sitten - 11 vuotta 5 kuukautta sitten #184 : Tapani Salminen
Jäissä

Edellinen lasti oli viety Ruotsiin ja oltiin matkalla Suomeen hakemaan seuraavaa lastia. Kun laivassa ei siis ollut painoa, vaan ajettiin tyhjänä, alus kulki aika korkealla ja potkuri oli hädin tuskin vedessä. Sen ympärillä oli jääsohjoa ja jäälohkareita, joista ei paljon vastusta saanut. Kulku oli siten vähän ”takkuista”, varsinkin kun Pohjanlahden jäätilanne oli aika huono kulkua ajatellen. Etelästä painoi tuulen ajama jäävyöhyke laivan kylkeen, ja railo edessä alkoi supistua aika kapeaksi .

Margareta oli jääluokaltaan muistaakseni C1, joten jonkinlaisissa jäissä se pystyi kulkemaan. Nyt rupesi kuitenkin näyttämään siltä, että matkanteko kohta loppuu. Väylä ahto- ja kiintojäiden välissä supistui niin, että vettä ei enää näkynyt ja keula ryski jatkuvasti paksuihin jäälohkareisiin. Lopulta Margaretan oli annettava periksi ja laiva jäi paikoilleen suurten, silmän kantamattomiin ulottuvien jäiden väliin.

Alkoi jäänmurtajan odotus. Se oli paljon meitä pohjoisempana Pohjanlahdella ja sieltä se tulisi, kun ehtisi muilta avustustehtäviltään ja siihen voisi mennä kauan.

Päivä oli kirkas ja kylmä. Silloin tällöin kuului laivan ympäriltä naksahduksia ja paukahduksia, kun jää liikkui ja painoi laivan kylkiä. Oli pitkästyttävää vain odotella ja seurata jää liikkeitä. Iltapäivällä radiohyttiini tulikin sama kaveri, joka aikanaan seikkaili pelastusveneellä Amerikan mantereen itärannikolla. Hän oli taas ”päässyt vauhtiin” ja pyysi ulosmaksua laivasta ja passiaan. Hän oli lähdössä kävellen jäitä pitkin kotiin.

Radiosähköttäjähän piti palkanlaskun ja palkanmaksun sekä muiden paperitöiden lisäksi miehistöluetteloa ja säilytti kaikkien passeja toimistossaan. Passin kyselijöitä oli ollut ennenkin, lähinnä etelän mailla, kun tarkoituksena oli ollut ”jäädä ahteriin” eli olla saapumatta laivalle sen lähtiessä, ja sopivan pitkän loman jälkeen, -kun rahat loppuisivat -, palata Suomeen ”konsulikyydillä” Suomen lähetystöjen kautta ja avustuksella. En ollut tietenkään passeja antanut ennenkään, enkä antanut nytkään.
Ihmeen helposti asiassa kuitenkin päästiin yhteisymmärrykseen. Olisi ollut hengenvaarallista lähteä kovalla pakkasella jäälle kävelemään, kun oltiin lisäksi keskellä merta ja maihin matkaa varmaan parisensataa kilometriä.

Aurinko laski ja ilta kääntyi yöksi. Istuin radiohuoneessa päivystämässä ja kuuntelin jään rusahtelua ympärillä. Toinen perämies kävi siinä hetken rupattelemassa ja sanoi jo kohta rupeavansa pelkäämään. Jään paine ympärillä kasvoi koko ajan ja rusahtelun lisäksi laiva liikahteli välillä jään tuuppiessa sitä. Kun lastiruuma oli tyhjä, eikä siellä siis ollut mitään vastapainoa ulkopuolelta tulevaa painetta vastaan, tuli helposti mieleen, kauanko kylkien tukirakenteet kestäisivät.

Oli jo lähes keskiyö, kun taivaan rannalla alkoi näkyä kaukaisten valosormien haromista edes takaisin. Siellä jäänmurtaja tuli meitä kohti hakien valonheittäjien avulla helpommin kuljettavia railopaikkoja jäätikössä. Kesti vielä pari tuntia, ennen kuin murtaja oli vierellämme ja tilanne tuntui helpottuvan. Se kaarsi sivulta eteemme ja alkoi rikkoa jäätä eteenpäin. Tarkoituksena oli, että se vetäisi Margaretan menonsa imulla peräänsä, mutta laiva oli niin tiukasti jäiden puristuksessa ettei se liikkunut minnekään. Jäänmurtaja teki uuden kierroksen sivulle ja tuli takaa aivan Margaretan kyljen vierestä kaartaen jälleen eteemme. Tällä kertaa Margareta irtosi jäistä ja lähti liukumaan murtajan jälkeen, sen avaamaa uomaa pitkin.

Näin päästiin irti ahtojäistä, ja lopulta murtajaa seuraten tultiin väljempään veteen ja päästiin jo kulkemaan ominkin voimin, aikaisemmin aukaistua ränniä pitkin. Sen verran suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, että lastaussataman sijaan suunnattiinkin Uudenkaupungin kuivatelakalle. Ruuman seinämiin oli jään paineesta tullut muutama reikä, joista vettä liritti sisään kuin kahvipannusta kaataen.
Ne oli kuitenkin nopeasti paikattu ja sitten haettiin lautalasti Englantiin jostain rannikon kaupungista, en enää muista mistä.
Viimeksi muokattu: 11 vuotta 5 kuukautta sitten Tapani Salminen.

Kirjaudu tai Rekisteröidy liittyäksesi keskusteluun.

Sivun luomiseen käytetty aika: 0.120 sekuntia